Iikka Martas
Igor ”Iikka” Martas (synt. Drbohlav, 19. joulukuuta 1909 Tbilisi – 24. tammikuuta 1965 Helsinki[1][2]) oli suomalainen arkkitehti.
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Martaksen isä oli tšekkiläissyntyinen sellisti Boris Drbohlav (1884–1938) ja äiti Elli Tyyne Raitio (1883–1927), joka oli säveltäjä Väinö Raition sisar. Isän kotitila oli nimeltään Martas, jonka hän otti myöhemmin perheen sukunimeksi.[3]
Martas valmistui arkkitehdiksi 1938 ja perusti opiskelutoverinsa Jussi Lappi-Seppälän kanssa Arkkitehtitoimisto Lappi-Seppälä & Martas Oy:n. He työskentelivät yhdessä vuoteen 1953, jolloin Lappi-Seppälä nimitettiin Rakennushallituksen pääjohtajaksi ja Martas jatkoi yksinään. Hän teki opintomatkoja muun muassa Ruotsiin, Ranskaan ja Italiaan ja haki sieltä vaikutteita töihinsä.
Martas kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen 55-vuotiaana 1965. Hänet on haudattu Honkanummen hautausmaalle.
Töitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Useita asuintaloja Helsingissä, muun muassa Kruununhaassa, Kampissa, Punavuoressa ja Taka-Töölössä 1938–1964
- Porin Riihikedon aravatalot sotien jälkeen
- Kittilän kunnantalo, 1948
- Otanmäen kaivoskylän asuintalot, 1952–1956
- Vihdin Säästöpankin talo, 1958
- Harjavallan vanha kaupungintalo, 1959
- Kasarmitorin liikerakennus Helsingissä, 1960
- Hautajärven kirkko, Salla, 1963
- Kursun kirkko, Salla, 1964
- Harjavallan seurakuntatalo, 1965
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Asunto oy Aleksis Kivenkatu 4–6–8:n historiikki 1950-2002.
- Funktionalistinen kaupunkirakentaminen Taka-Töölössä, sivut 55 ja 63–67 (osa TkL Tommi Lindhin lisensiaatintyötä, 2002).
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lappi-Seppälä, Jussi: Elävältä se maistui. 1972. ISBN 951-26-0111-7
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Muistokirjoitus Helsingin Sanomissa (aikakone, vain HS:n tilaajille) 26.1.1965
- ↑ https://www.geni.com/people/Igor-Martas/6000000039099428263
- ↑ https://docplayer.fi/163273752-Vaino-raition-orkesteriteosten-modernismi-ja-sen-vastaanotto-1920-luvun-helsingissa.html | Hanna Isolammi (väitöskirja, 2019), sivut 149–150