Hollannin fonologia

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Hollannin kielen fonologia on samantyyppinen kuin muiden germaaniseen kieliryhmään kuuluvien kielten, kuten friisin, englannin ja saksan.

Konsonantit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taulukossa on hollannin kielen konsonanttiäänteet.

Labiaalit Alveolaarit Postalveolaarit Dorsaalit Glottaalit
Nasaalit m n ŋ
Klusiilit p b t d k (g) ʔ
Frikatiivit f v s z (ʃ ʒ) x ɣ ɦ
Approksimantit ʋ l j
Tremulantit r

Obstruentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Glottaaliklusiili /ʔ/ äännetään sanojen sisällä vokaalialkusten tavujen eteen /aː/:n ja /ə/:n jälkeen ja usein myös sanan alussa.
  • /r/:ää lukuun ottamatta kaikki alveolaarit ovat laminaalisia,[1][2] ja voivat Belgiassa olla myös dentialveolaarisia.
  • /b/ ja /d/ ovat täysin soinnillisia.[1]
  • /g/ ei ole natiivi foneemi ja esiintyykin ainoastaan lainasanoissa ja /k/:n assimiloituneena allofonina, esimerkiksi zakdoek [ˈzɑɡduk].
  • Pohjoisessa /ɣ/ ja /x/ yhdistyvät äänteeksi, jota on kuvailtu
    • Soinnittomaksi postvelaariseksi tremulanttifrikatiiviksi [ʀ̝̊˖], joka etistyy ennen /j/:tä [ç]:ksi;[2]
    • Soinnittomaksi postvelaariseksi [x̠] tai uvulaariseksi [χ] frikatiiviksi.[1]
  • Etelässä /ɣ/ ja /x/ ovat yleisesti velaarisia [x ɣ] tai postpalataalisia [x̟ ɣ˖].[1][2][3] Jotkin puhujat saattavat käyttää molempia ääntämistapoja riippuen edeltävän tai seuraavan takaisuudesta. Velaarista, postvelaarista ja uvulaarista ääntämystä kutsutaan nimellä harde g 'kova g', kun taas postpalataalinen ääntämys tunnetaan nimellä zachte g 'pehmeä g'. On myös ääntämys nimeltä zwakke harde g 'heikko vahva g', jossa /ɣ/ ja /x/ ääntyvät glottaalifrikatiiveina [ɦ h]. Tätä ääntämystä käytetään Zeelandissa ja Länsi-Flanderissa.
  • Alankomaissa /v/ voi langeta /f/:n kanssa yhteen.[1][2]
  • Joissakin murteissa, kuten Amsterdamissa, myös /z/ voi langeta yhteen /s/:n kanssa.[1][2]
  • /v/:n ja /z/:n soinnittomina lausuvat saattavat hyperkorrektoida /f/:n ja /s/:n soinnittomaksi, esimerkiksi concert [kɔnˈzɛrt] yleisen ääntämyksen [kɔnˈsɛrt] sijaan.
  • Jotkut puhujat ääntävät /ɦ/:n soinnittomana [h]:na. Joissain murteissa, etenkin lounaassa, h-äänne jää kokonaan pois.
  • /sj/ ja /zj/ assimiloituvat usein palataalisiksi [sʲ zʲ], alveolopalataalisiksi [ɕ ʑ] tai postalveolaarisiksi [ʃ ʒ].
  • /k/ ääntyy ennen /j/:tä [c̠͡ç̠].[2]
  • Vokaalien välissä ja /n/:n jälkeen /tj/ ja /dj/ assimiloituvat [c]:ksi muualla kuin painollisen tavun alussa.
  • Postalveolaariset sibilantit /ʃ ʒ/ eivät ole natiiveja foneemeja ja esiintyvät lähinnä lainasanoissa. Ne voidaan lausua kuten assimiloidut /sj zj/.

Sonorantit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nasaalit /m n/ assimiloituvat seuraavan äänteen mukaan:
    • Molemmat ääntyvät [m] ennen bilabiaaleja /p b/ ja [ɱ] ennen labiodentaaleja /f v/.
    • /n/ lankeaa /ŋ]/:n kanssa yhteen ennen velaareja /k ɡ x ɣ/; /ŋ/:n ääntämys taas riippuu seuraavan velaarifrikatiivin ääntämyksestä, esimerkiksi uvulaarinen [ɴ] niillä puhujilla, joille /x ɣ/ ovat uvulaarisia.
    • /n/ ääntyy [ɲ] ennen /j/:tä.[1]
  • Foneemin /l/ ääntämys vaihtelee alueellisesti:
    • Pohjoisessa /l/ on ”kirkas” ennen vokaaleja ja ”tumma” ennen konsonantteja ja taukoja. Vokaalien välinen /l/ on yleensä kirkas paitsi vokaalien /ɔ ɑ/ jälkeen. Jotkut puhujat käyttävät kuitenkin tummaa l:ää aina vokaalien välissä.[2]
    • Joissain murteissa, kuten Amsterdamissa ja Rotterdamissa, /l/ on aina tumma. Toisaalta taas joissakin itäisissä ja belgialaisissa murteissa se on aina kirkas.[2]
    • Tumman /l/:n ääntämys vaihtelee: pohjoisessa se on faryngalisoitu [lˤ], mutta sanan lopussa monet puhujat ääntävät vahvasti faryngalisoidun vokoidin [ɤˤ] ilman lateraalikontaktia. Belgiassa se on velarisoitu [lˠ] tai postpalataalinen [lʲ̠].[2]
  • Foneemin /r/ ääntämys vaihtelee suuresti murteittain ja jopa murteiden sisällä.
    • Historiallisesti alkuperäinen ääntämys on alveolaarinen tremulantti [r] tai yleisenä allofonina napausäänne [ɾ].
    • Keskisissä ja eteläisissä murteissa yleinen ääntämys on uvulaarinen tremulantti [ʀ]. Kaakossa se voi tavun lopussa ääntyä [ɐ] saksan tapaan.
    • Etelä-Hollannin rannikkomurteissa ääntämys on [ʁ].
    • Jotkin puhujat Alankomaissa, muttei Belgiassa, ääntävät foneemin tavun lopussa retrofleksinä [ɻ].[4]
  • Myös foneemin /ʋ/ä ääntämys vaihtelee alueittain:
    • Yleisin ääntämys on [ʋ], joka esiintyy Keski- ja Pohjois-Alankomaissa.[5]
    • Etelä-Alankomaissa ja Belgiassa ääntämys on bilabiaalinen approksimantti [β̞].[5]
    • Surinamessa ja maahanmuuttajien puheessa yleinen ääntämys on [w].
  • Likvidan /l r/ ja sananloppuisen konsonantin /m n p k f x/ välissä saatetaan ääntää švaa [ə].[2]

Vokaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hollannilla on laaja vokaalivarasto 13 tavallisella vokaalillaan ja ainakin kolmella diftongillaan.

Monoftongit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoishollannin monoftongit.[1]
Belgianhollannin monoftongit.[3]
Natiivit
etu keski taka
lavea pyöreä
höllä tiukka höllä tiukka höllä tiukka
suppea ɪ i ʏ y (ʊ) u
välinen ɛ e øː ə ɔ
väljä ɑ
Vierasperäiset
etu taka
lavea pyöreä
oraalinen nasaalinen oraalinen nasaalinen oraalinen nasaalinen
suppea
välinen ɛː ɛ̃ː (œː) (œ̃ː) ɔː ɔ̃ː
väljä (ɑː) ɑ̃ː
  • Hollannin vokaalit voidaan luokitella hölliin ja tiukkoihin,[1] pidäkkeisiin ja vapaisiin[2] tai lyhyisiin ja pitkiin.[3][5]
  • Fonologisesti vokaalit /ɪ ʏ ʊ/ voivat olla suppeita[1] tai puolisuppeita.[5].
  • Foneemia /ʏ/ on merkitty symboleilla ⟨ʏ⟩,[1][3] ⟨ʉ⟩,[2] ⟨ɵ⟩[6] ja ⟨œ⟩.[7]
  • /ʊ/:n foneeminen asema on epäselvä. Foneettisesti [ʊ̞ ~ ɔ̽]:n[5][2] kaltainen vokaali esiintyy ennen nasaaleja /ɔ/:n allofonina (esim. jong [jʊŋ]) ja myös joissain muissakin sanoissa, kuten op [ʊp], joka muodostaa miltei miniparin sanan mop [mɔp] kanssa. Tämä kaikki kuitenkin riippuu puhujasta ja maantieteellisestä vaihtelusta.[5][2]
  • Monille puhujille /ə/ ja /ʏ/ ovat sama foneemi, jonka painoton allofoni [ə] on.[5][2]
  • Tiukat vokaalit /eː øː oː aː/ ovat pitkiä [eː øː oː aː] painollisissa tavuissa ja muulloin lyhyitä [e ø o a].[1]
  • Standardihollannissa /aː/ on keskinen [äː] tai etinen [aː].[5][1][2][3]
  • Vierasperäiset vokaalit /iː yː uː ɛː œː ɔː ɑː/ esiintyvät ainoastaan painollisissa tavuissa, ja ne korvataan painottomissa tavuissa lähimmällä natiivilla vastineella.[5]

Diftongit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoishollannin diftongit.[1]
Belgianhollannin diftongit.[3]

Hollannissa on useita diftongeja, mutta kiistatta foneemiset niistä ovat /ɛi œy ɔu/.[1][5][2]

Päätepiste
etu taka
lavea pyöreä
ɛi œy ɔu
  • Diftongien alkupisteet ovat Belgiassa suppeampia [ɛɪ œ̈ʏ ɔ̈ʊ] kuin pohjoisen [ɛ̞ɪ œ̞̈ʏ ʌ̞̈ʊ]. Lisäksi /ɔu/ ääntyy Belgiassa yleensä pyöreänä toisin kuin pohjoisessa.[1][2] Diftongien /œy ɔu/ alkupisteitä on Belgiassa kuvailtu myös melko väljiksi [œ̞̈ʏ ɔ̞̈ʊ].[3]
  • Konservatiivisessa pohjoismurteessa diftongien alkupisteet ovat puoliväljiä ja ainoastaan kaksi jälkimmäistä pyöreitä, [ɛɪ œʏ ɔʊ].[8]
  • Polderinhollannissa diftongien alkupisteet ovat väljempiä: [aɪ, aʏ, aʊ]. Tämän myötä myös foneemit /eː, øː, oː/ ääntyvät [ɛɪ, œʏ, ɔʊ].[8][2]
  • Pohjoishollannin /œy/:n alkupisteen pyöreyttä on kuvailtu heikoksi [œ̜ʏ]:ksi[1] tai olemattomaksi [ɐ̜ʏ]:ksi.[6] Laveaa varianttia esiintyy myös Leidenissa, Rotterdamissa ja paikoitellen Belgiassa.[2]
  • Foneettisesti diftongien päätepisteet ovat kardinaalivokaaleja [i y u] väljempiä ja keskisempiä, eli [ɪ, ʏ, ʊ] tai jopa [e ø o]. Belgiassa päätepisteet ovat lyhyempiä kuin pohjoisessa.[1][3][2]

Mainittujen kolmen diftongin lisäksi kaikissa murteissa esiintyvät foneettiset diftongit [iu yu ui eːu ɔi oːi ɑi aːi], jotka ovat foneemisesti konsonantti-vokaaliyhdistelmiä /iʋ yʋ uj eːʋ ɔj oːj ɑj aːj/[5] tai monosyllabisia vokaalisekvenssejä /iu yu ui eːu oːi aːi/[2].

Pohjoisessa diftongien [iu yu eːu] jälkimmäinen elementti voi olla labiodentaalinen, [iʋ, yʋ, eːʋ], erityisesti vokaalien välissä.[2]

Pohjoisessa diftongien [eːu, oːi] puolisuppeat elementit voivat diftongisoitua [eɪu, oʊi] ([eːu]:ssa voi esiintyä labiodentaali, [eɪʋ]). Rotterdamissa [oːi] voi ääntyä [əʊi].[5][2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Gussenhoven, Carlos: ”Dutch”, Handbook of the International Phonetic Association: A guide to the use of the International Phonetic Alphabet, s. 74–77. Cambridge: Cambridge University Press, 1999. ISBN 0-521-65236-7. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x Collins, Beverley; Mees, Inger M.: The Phonetics of English and Dutch (PDF) 2003. Leiden: Brill Publishers. Arkistoitu 28.12.2016. Viitattu 3.9.2018. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h Verhoeven, Jo: Belgian Standard Dutch. Journal of the International Phonetic Association, 2005, 35. vsk, nro 2, s. 243–247. doi:10.1017/S0025100305002173. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 3.9.2018. (englanniksi)
  4. Sebregts, Koe: The Sociophonetics and Phonology of Dutch r (PDF) 2014. Utrecht: LOT. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 3.9.2018. (englanniksi)
  5. a b c d e f g h i j k l Booij, Geert: The Phonology of Dutch. Oxford University Press, 1999. ISBN 0-19-823869-X. Teoksen verkkoversio (viitattu 3.9.2018). (englanniksi)
  6. a b Rietveld, Antonius C.M.; van Heuven, Vincent J.: Algemene Fonetiek. Bussum: Uitgeverij Coutinho, 2009. ISBN 978-90-469-0163-2. (hollanniksi)
  7. Kooij, Jan; van Oostendorp, Mar: Fonologie: uitnodiging tot de klankleer van het Nederlands. Amsterdam: Amsterdam University Press, 2003. ISBN 90-5356-622-8. Teoksen verkkoversio (viitattu 3.9.2018). (hollanniksi)
  8. a b Stroop, Jan: Young Women's Farewell to Standard Dutch 1999. St. John's: Conference on Methods in Dialectology. Arkistoitu 14.3.2017. Viitattu 4.9.2018. (englanniksi)