Henkilöoikeus
Henkilöoikeus (myös persoonallisuusoikeus) on yksityisoikeuteen kuuluva oikeudenala, jonka piiriin kuuluu kansalaisten oikeustoimikelpoisuuden ja henkilökohtaisten oikeussuhteiden järjestäminen.[1] Henkilöoikeus jaetaan muodolliseen henkilöoikeuteen, joka tutkii oikeussubjektin asemaa oikeusjärjestyksessä, ja materiaaliseen henkilöoikeuteen, joka tutkii yksilön itsemääräämisoikeutta tukevia ja rajoittavia säännöstöjä.[2]
Henkilöoikeudelliseen lainsäädäntöön katsottiin aiemmin kuuluviksi holhouslainsäädäntö, kuolleeksi julistaminen, nimilainsäädäntö sekä yhdistys- ja säätiölait. Yhteisölainsäädäntöön (yhteisöoikeus) kuuluvat oikeussubjekteja koskevat säännökset on luettu osaksi kauppaoikeutta ja julkisoikeutta. Yhteiskunnan muutosten myötä on syntynyt uutta lainsäädäntöä suojaamaan kansalaisen itsemääräämisoikeutta. Moderneja henkilöoikeuteen liittyviä lakeja ovat henkilörekisterilait (1156/2019 ja 616/2019), potilaslaki (785/1992) ja tasa-arvolaki (609/1986). Henkilöoikeuteen liittyvät läheisesti myös ihmisoikeudet ja perusoikeudet.[3]
Henkilöoikeuden historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Henkilöoikeuden historia ulottuu roomalaiseen oikeuteen, jossa tunnettiin jo varhain oikeussystemaattinen jako henkilöoikeuksien, varallisuusoikeuksien ja perheoikeuksien välillä. 1800-luvun saksalaisessa oikeussystematiikassa henkilöoikeus oli yksi yksityisoikeuden viidestä lohkosta.[4]
Suomessa henkilöoikeus on ollut pitkään varsin vähämerkityksinen oikeudenala muihin eurooppalaisiin maihin verrattuna ja painottunut perinteisesti muodolliseen henkilöoikeuteen. Siviilioikeuden oppikirjoissa se jäi vielä 1970-luvun alussakin vain maininnan varaan alaa koskeneen lainsäädännön vähäisyyden johdosta. Materiaalisen henkilöoikeuden merkitys on kuitenkin kasvanut 1900-luvun lopulta alkaen tasa-arvoon, tietosuojaan ja potilaiden oikeusasemaan liittyvien kysymysten korostumisen myötä.[5][4]
Muodollinen henkilöoikeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muodollinen henkilöoikeus tutkii oikeussubjektien teoriaa.[6] Sen keskeisiä tutkimuskohteita ovat oikeuskelpoisuuden ja oikeustoimikelpoisuuden teoriat, oikeushenkilöteoriat ja nimioikeus. Muodollinen henkilöoikeus ottaa kantaa oikeussubjektien syntyyn, olemassaoloon, niiden keskinäisiin suhteisiin, tunnistamiseen ja lakkaamiseen.[7] Oikeussubjektien teorian tutkimuksellisia kiinnostuksen kohteita ovat erityisesti kysymykset siitä, millaisia oikeussubjekteja tarvitaan, miten ja millä edellytyksillä niitä saadaan perustaa, miten niiden edustaminen järjestetään, tuleeko oikeussubjektien edustajien ja yhteisöjen jäsenten vastata myös henkilökohtaisesti oikeussubjektin velvoitteista sekä miten oikeussubjekti lakkautetaan.[8]
Materiaalinen henkilöoikeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Materiaalinen henkilöoikeus tutkii ihmisen itsemääräämisoikeutta. Se tarkastelee niitä oikeuksia ja suojasäännöksiä, jotka koskevat yksilöitä yhteiskunnan jokapäiväisissä toiminnoissa. Materiaalisen henkilöoikeuden keskeisiä tutkimuskohteita ovat yksityisyys, tasa-arvo, tietosuoja, potilaan oikeudet ja holhous (holhousoikeus).[7] Materiaalisen henkilöoikeuden keskeinen lähtökohta on käsitys yksilön itsemääräämisoikeuden perustavaa laatua olevasta merkityksestä yhteiskunnasta, joka on pohjoismaisen oikeusvaltioajattelun peruspilareita.[9]
Materiaalinen henkilöoikeus on uudempi oikeudenala. Sen perustana olevat ajatukset ihmiskäsityksestä ja itsemääräämisoikeudesta ovat aiemmin tulleet esille perusoikeuksien, rikosoikeuden ja sosiaalioikeuden kautta, mutta mahdollisimman yhtenäisen oikeustieteellisen käsityksen luominen ihmisen yksityisoikeudellisesta itsemääräämisoikeudesta on osoittautunut välttämättömäksi yhteiskunnan ja ihmiskäsityksen muuttumisen johdosta.[7]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica III: Perhe-, työ- ja sosiaalioikeus. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1996.
- Niskanen, Maarit (toim.): Oikeusjärjestys: Osa I. Rovaniemi: Lapin yliopiston oikeustieteellisiä julkaisuja, 2011.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966.
- ↑ Mattila (päätoim.) 1996, palstat 125–126
- ↑ Mattila (päätoim.) 1996, palstat 129–130
- ↑ a b Niskanen (toim.) 2011, s. 234
- ↑ Mattila (päätoim.) 1996, palsta 130
- ↑ Mattila (päätoim.) 1996, palsta 125
- ↑ a b c Mattila (päätoim.) 1996, palsta 126
- ↑ Mattila (päätoim.) 1996, palsta 127
- ↑ Mattila (päätoim.) 1996, palsta 128