Helvi Leiviskä
| Helvi Leiviskä | |
|---|---|
 Helvi Leiviskä vuonna 1972. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Helvi Lemmikki Leiviskä |
| Syntynyt | 25. toukokuuta 1902 Helsinki |
| Kuollut | 12. elokuuta 1982 (80 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | säveltäjä |
| Muusikko | |
| Tyylilajit | sinfonia |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Helvi Lemmikki Leiviskä (25. toukokuuta 1902 Helsinki – 12. elokuuta 1982 Helsinki) oli suomalainen säveltäjä.[1]
Elämä ja taiteilijanura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Leiviskä syntyi Helsingissä pappisperheeseen. Hän opiskeli Helsingin konservatoriossa pianonsoittoa Ilmari Hannikaisen johdolla ja sävellystä Erkki Melartinin johdolla ja sai sävellysdiplomin vuonna 1927.[1]
Leiviskä oli ensimmäinen merkittävä suomalainen naissäveltäjä. Sukupuolensa vuoksi hän sai osakseen ennakkoluuloja, mutta hän kohtasi ne pelottomasti. Hänen arvostustaan kasvatti se, ettei hän kirjoittanut vain miniatyyrejä vaan myös suurimuotoisia teoksia. Leiviskä opiskeli Helsingin lisäksi Wienissä Arthur Willnerin oppilaana. Wienistä palattuaan hän jatkoi vielä yksityisesti Leevi Madetojan ja Leo Funtekin opissa.
Päivätyönsä Leiviskä teki Sibelius-Akatemian kirjaston- ja nuotistonhoitajana vuosina 1933–1968. Hän toimi myös Ilta-Sanomien musiikkiarvostelijana vuosina 1957–1961 sekä pianonsoitonopettajana. Maailmankatsomukseltaan Leiviskä oli teosofi.
Leiviskälle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1962.
Helvi Leiviskän veli oli jatkosodan loppuvaiheissa kaatunut lupaava säveltäjä Aulis Leiviskä (1918–1944), joka toimi opiskeluaikanaan Sibelius-Akatemian oppilaskunnan puheenjohtajana. Aulis Leiviskän vähäiseksi jääneeseen tuotantoon kuuluu lauluja ja pienimuotoisia soitinsävellyksiä.[2]
Tyyli ja teokset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Helvi Leiviskä oli tyyliltään myöhäisromantikko, ja hänen suosikkisäveltäjiään olivat Johannes Brahms ja myöhemmiten Einar Englund.[3] Eräät hänen sävellyksensä, esimerkiksi pianoteokset Suite antique ja sonatiini F-duuri lähenevät uusklassismia. Leiviskä oli kiinnostunut kontrapunktista ja käytti sitä sävellystensä rakenteiden pohjana. Myöhemmin hänen tyylinsä muuttui kromaattisemmaksi, jopa vapaatonaaliseksi.
Helvi Leiviskän tuotannon painopiste on orkesterimusiikissa, ja hän sävelsi muun muassa kolme sinfoniaa (1947, 1954 ja 1971), Sinfonia breviksen (1962, uusittu 1972) sekä pianokonserton (1935). Leiviskän kamarimusiikkituotannosta mainittakoon viulusonaatti g-molli (1945) sekä pianokvartetto (1926, uusittu 1935). Hänen opusluettelossaan on 34 teosta.[1][4]
Helvi Leiviskä piti kolme sävellyskonserttia vuosina 1935, 1945 ja 1948. Niistä ensimmäisessä kuultiin Kolmoisfuuga orkesterille sekä pianokonsertto, jossa solistina oli Ernst Linko. Ilta-Sanomien kriitikko Särrä (Sulho Ranta) kirjoitti seuraavasti:
”Helvi Leiviskä yllätti sävellyskonsertissaan varmasti monet kuulijat pianokonsertollaan, laajan sinfonian mittaisella sävellyksellä, jossa feminiinisestä hentomielisyydestä tai jostakin naissäveltäjään niin helposti yhdistettävästä miniatyyrimäisyydestäkään ei ollut tietoakaan. Päinvastoin: teos oli ihan miehen puhetta alusta loppuun, jopa niin, että esim. ensi osan monumentaaliseen, vain yhtä kaarta ajattelevaan suunnitteluun melkein olisi toivonut jonkin keveämmän kontrastin kuin lepokohdaksi. Linko sanoi konsertin loputtua, että tämän teoksen voi aivan hyvin viedä mihin vain rajojen taa. Niin pitääkin. Leikkiä hieman puhuakseni, voisi silloin vain säveltäjän nimeksi merkitä H. Leiviskä, antaisi sitten vain arvostelijain kuvitella, millainen nuorukainen tätä teosta on ollut kirjoittamassa.”[4]
Linko oli kuitenkin lyhennellyt konserttoa, ja teoksen ensimmäinen täydellinen esitys kuultiin vasta itsenäisyyspäivänä 2020.[5]
Diskografia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Helvi Leiviskä: Violin Sonata, Piano Quartet, Symphony No 3. Finlandia Classics FINCLA-1 (2012).
- Helvi Leiviskä: Piano Concerto Op. 7,Symphony No 1. Hänssler Classic HC23050 (2023).
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Haapanen, Toivo ym. (toim.): Musiikin tietokirja (2. painos), s. 278 ja täydennysliite s. 35. Helsinki: Otava, 1957.
- Virtamo, Keijo: Otavan musiikkitieto (2. painos), s. 226. Helsinki: Otava, 1997.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 5. Viisisataa pienoiselämäkertaa, s. 163. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-1846-0
- ↑ Haapanen (1957), s. 278.
- ↑ Lampila, Hannu-Ilari: Sinfonia voitti lastenlaulut. (80-vuotishaastattelu.) Helsingin Sanomat, 25.5.1982, s. 14. Artikkelin maksullinen verkkoversio.. Viitattu 16.12.2020.
- ↑ a b Salmenhaara, Erkki (toim.): Suomalaisia säveltäjiä, s. 242–244. Helsinki: Otava, 1994.
- ↑ Murtomäki, Veijo: Helvi Leiviskä ei päästä helpolla pianokonsertossaan. Helsingin Sanomat, 8.12.2020, s. B 4. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 10.12.2020.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lappalainen, Seija: ”Leiviskä, Helvi (1902–1982)”, Suomen kansallisbiografia, hakemisto, s. 51–52. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. ISBN 978-951-746-452-9 Teoksen verkkoversio.
- Tarasti, Eila: Teosofiset merkit Helvi Leiviskän kirjoituksissa. Synteesi, 2012, 31. vsk, nro 2, s. 13–20. ISSN 0359-5242
- Tarasti, Eila: ”Nouse, ole kirkas”: Helvi Leiviskän elämä ja teokset. (Acta Semiotica Fennica, LII) Helsinki: Kulttuuriperintöjen akatemia ry, 2017. ISSN 1235-497X ISBN 978-952-68821-0-9
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Helvi Leiviskä Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen sivuilla.
- Säveltäjä Helvi Leiviskä näki musiikin ja kumosi ennakkoluulot tuotannollaan. Yle Elävä arkisto.
- Leiviskä, Helvi hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
| ||||||||||||||||||||||
