Gabienen taistelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Gabienen taistelu
Osa toista diadokkisotaa
Gabiene sijainti.svg
Päivämäärä:

talvella 316 eaa.

Paikka:

Gabiene

Lopputulos:

Antigonoksen voitto

Osapuolet

Antigonos kannattajineen

Eumenes kannattajineen

Komentajat

Antigonos I

Eumenes Kardialainen

Vahvuudet

22 000 jalkaväkeä, 9 000 ratsuväkeä ja 60 sotanorsua[1]

36 700 jalkaväkeä, 6 000 ratsuväkeä ja 114 sotanorsua[1]

Tappiot

5 000 jalkaväkeä[2]

300 jalkaväkeä[2]

Gabienen taistelu oli vuonna 316 eaa. käyty taistelu, joka oli osa toista diadokkisotaa. Taistelun osapuolina olivat Eumenes Kardialainen ja Antigonos I kannattajineen. Taistelu päättyi tasapeliin, mutta Antigonos sai vastustajansa leirin vallattua. Eumeneen sotilaat, jotka pelkäsivät leirissä olleitten perheittensä puolesta, pettivät komentajansa ja luovuttivat tämän Antigonokselle.[3]

Taistelukentän tarkka sijainti ei ole tiedossa, mutta todennäköisesti se käytiin nykyisen Eṣfahānin eteläpuolella sijaitsevalla suolatasangolla. Taistelussa käytiin erikseen ratsu- ja jalkaväkitaistelu. Antigonoksen voitettua taistelun hänen jalkaväessään oli noin 50 000 ja ratsuväessä 12 000 sotilasta, vaikka taistelun alussa hänen joukkonsa olivat huomattavasti pienemmät. Hieronymos Kardialainen oli todistamassa taistelua, ja hänen kirjoittama sittemmin hävinnyt teoksensa on monien myöhempien taistelua käsittelleiden teosten päälähde.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen hänen sotapäällikkönsä jakoivat hänen valtakuntansa keskenään. Vuonna 319 eaa. hallitsijaksi valittu Antipatros nimitti kuolinvuoteellaan seuraajakseen Polyperkhonin. Antipatroksen poika Kassandros nousi kapinaan Polyperkhonia vastaan ja sai mukaansa Egyptin hallitsijan Ptolemaioksen, Traakian hallitsijan Lysimakhoksen ja Antigonoksen, joka haaveili pääsevänsä Aleksanterin seuraajaksi. Antigonos piiritti tuolloin Eumenesta Noran linnoituksessa, mutta päästi Eumeneen vapaaksi sen jälkeen kun tämä oli vannonut uskollisuuttaan Antigonokselle. Tämä tapahtui vuoden 318 eaa. kesällä. Eumenes liittoutui kuitenkin pian Polyperkhonin kanssa. Tästä hyvästä hän sai "Aasian kenraalin" tittelin, joka aikaisemmin oli kuulunut Antigonokselle, ja 500 talentin rahasumman. Lisäksi Eumenes sai komentoonsa argyraspideina tunnetun valiojoukon. Antigonos lähti ajamaan takaa Eumenesta, joka pakeni itäisiin maakuntiin. Siellä Eumenes sai apua paikallisilta satraapeilta, jotka olivat vähän aikaisemmin koonneet armeijansa kukistaakseen Meedian satraapin Peithonin, joka oli yrittänyt laajentaa omaa valtaansa muiden kustannuksella.[4] Eumeneen liittolaisiin kuuluivat Persian satraappi Peukestas, Karmanian satraappi Tlepolemos, Arakhosian satraappi Sibyrtios, Arian ja Drangianan satraappi Stasandros ja Intiasta tullut Eudamos.[5] Vuoden 317 eaa. kesällä Antigonos ja Eumenes kävivät Paraitakenen taistelun, joka loppui ilman selvää voittajaa.[4]

Ennen taistelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paraitakenen taistelun jälkeiset tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antigonoksen joukot olivat kärsineet suuria tappioita Paraitakenen taistelussa, mitä Antigonos ei halunnut vastustajansa saavan selville. Antigonos päätti siirtää armeijansa kauemmas alueelle, jota joukot eivät vielä olleet ehtineet ryöstää. Hän marssitti joukkonsa Meedian eteläosaan, jonne hän aikoi jäädä lepäämään talveksi. Eumenes puolestaan marssi Gabieneen ja hajotti joukkonsa talvileireihin laajalle alueelle. Kun Antigonos sai kuulla, että Eumenes oli hajottanut joukkonsa pienempiin osastoihin, hän päätti yrittää saada sodan päätökseen yllätyshyökkäyksellä, ennen kuin Eumeneen joukot ehtisivät kokoontua.[6]

Antigonoksen ja Eumeneen joukkojen talvileirit olivat noin 25 päivämarssin päässä toisistaan asuttujen seutujen läpi kulkevia teitä pitkin. Linnuntietä matkaa oli vain 9 päivää, mutta suora reitti kulki asuttamattoman aavikon läpi. Antigonos päätti valita lyhyemmän mutta vaivalloisemman reitin.

Antigonoksen marssi aavikon läpi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antigonos lähti marssimaan joukkoineen joulukuussa 316 eaa. talvipäivän seisauksen aikoihin. Antigonos määräsi, etteivät joukot saaneet sytyttää tulia öisin, koska autiomaata ympäröi ylänköjä ja Antigonos pelkäsi, että ylänköjen asukkaat saattaisivat nähdä tulet ja ilmoittaisivat tästä Eumeneelle.[7] Viidentenä marssiyönä oli kuitenkin niin kylmä, että jotkut sotilaat rikkoivat käskyä ja sytyttivät tulia. Antigonoksen pelko osoittautui aiheelliseksi, koska pian Eumenes sai tiedon, että aavikolla oli nähty suuri leiri.[7]

Antigonoksen marssin aikana sattui kuuluisa tapaus, josta kertovat muun muassa Plutarkhos ja Seneca. Tarinan mukaan eräät tyytymättömät sotilaat seisoivat Antigonoksen teltan edessä haukkumassa päällikköään eivätkä huomanneet, että Antigonos sattui olemaan teltassaan. Antigonoksen kerrotaan huutaneen, että sotilaiden olisi parempi mennä kauemmas, jos aikoivat jatkaa hänen haukkumistaan.[8] Tämä on tyypillinen esimerkki tarinoista, joita kerrotaan leireissä ja jotka nostavat päällikön mainetta sotilaiden silmissä.

Eumeneen kaukaisimmat joukot olivat kuuden päivän marssin päässä, kun taas Antigonoksen joukot olivat vain neljän päivän marssin päässä. Kun Peukestas sai kuulla Antigonoksen olevan lähettyvillä, hän halusi perääntyä ja koota armeijan kauempana vihollisesta. Eumenes lähetti joukon sotilaita autiomaata ympäröiville kukkuloille ja antoi näille tehtäväksi sytyttää nuotioita alueella, joka vastasi armeijan suuruista leiriä. Paikalliset asukkaat ilmoittivat Antigonokselle, että suuri armeija yöpyi alueella. Antigonos luopui aikaisemmasta suunnitelmastaan ja marssitti armeijansa asutulle seudulle, jossa se saattoi levätä. Eumenes taas kokosi armeijansa ja rakennutti linnoitetun leirin, joka suojaisi joukkoja siihen asti, että kaikki ehtisivät paikalle.[9][10]

Taistelua edeltäneet tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eumeneen sotanorsut saapuivat leiriin viimeisenä. Ilmeisesti norsuja oli pidetty idempänä, jossa niille oli enemmän muonaa. Paikalliset asukkaat kannattivat Peithonia, joka aikaisemmin oli ollut alueen satraappina, ja ilmoittivat hänelle hitaasti liikkuvan norsukolonnan sijainnin. Antigonos lähetti joukon ratsuväkeä ja kevyttä jalkaväkeä norsujen kimppuun. Norsujen ratsuväkisaattue oli selvässä alakynnessä, ja se saattoi vain yrittää suojata eläimiä hyökkäykseltä. Ilman norsuja Eumenes olisi menettänyt yhden valttikorteistaan. Hän lähetti kuitenkin oman joukon ratsuväkeä ja kevyttä jalkaväkeä, joka löi Antigonoksen joukot pakosalle. Taistelu ei kuitenkaan ollut alkanut kovin hyvin Eumeneen kannalta, koska norsut olivat väsyneitä ja osa niistä oli haavoittunut taistelussa.[11]

Muutama päivä tämän jälkeen armeijat marssivat toisiaan vastaan ja asettuivat asemiin noin kahdeksan kilometrin päähän toisistaan.[1]

Taistelupaikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armeijoiden välinen maasto oli tasankoa, jossa ei viljelty mitään, koska maa oli hiekkaista ja suolaista.[1] Taistelukentän sijainti ei ole tarkalleen tiedossa, mutta Antigonoksen liikkeiden ja taistelukentän kuvauksen perusteella se lienee Isfahanin eteläpuolella sijaitseva suolainen tasanko. Eumeneen joukkojen selustassa oli joki, ja myös tämän tasangon läpi virtaa pieni joki. Aikaisemmassa Paraitakenen taistelussa maasto oli estänyt Antigonosta tekemästä koukkausta ratsuväkensä kanssa, mutta tällä kertaa maastossa ei ollut esteitä.[12] Taistelupaikan länsipuolella kulkee Zagros-vuoristo, ja sen eteläpuolella sijaitsivat Persepolis ja Pasargadai.[13]

Joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antigonoksen joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antigonoksen lyöttämä kolikko.
Demetrioksen lyöttämä kolikko.

Antigonoksella oli noin 22 000 miestä raskaasti varustettua jalkaväkeä ja tuntematon määrä kevyesti aseistettua jalkaväkeä. Hänellä oli selvästi enemmän ratsuväkeä kuin Eumeneella, noin 9 000. Lisäksi hänellä oli 65 sotanorsua. Antigonos ja hänen poikansa Demetrios johtivat raskasta ratsuväkeä, joka oli oikealla siivellä ja jolla Antigonos aikoi ratkaista taistelun. Peithonin komentaman kevyen ratsuväen Antigonos sijoitti vasemmalle siivelle. Ratsuväkien väliin Antigonos sijoitti falanginsa.[1]

Aikaisemmassa Paraitakeneen taistelussa Antigonoksen jalkaväki oli koostunut 9 000 kreikkalaisesta palkkasotilaasta, 3 000 lyykialaisesta ja pamfylialaisesta sekä 8 000 makedonialaisesta jalkaväkisotilaasta. Näiden lisäksi hänellä oli noin 8 000 pantodapoi-nimellä tunnettua sotilasta, jotka olivat kotoisin itäisistä maakunnista ja jotka oli koulutettu taistelemaan makedonialaiseen tapaan.[14]

Antigonos sijoitti sotanorsunsa harvaan riviin rintaman eteen, ja norsujen väliin hän sijoitti kevyesti aseistettuja sotilaita. Antigonoksella oli vähemmän joukkoja ja sotanorsuja kuin Eumeneella. Lisäksi Antigonoksen jalkaväki oli kärsinyt raskaita tappioita aikaisemmassa taistelussa, ja joukkojen mieliala oli matalalla. Antigonoksen ratsuväki oli kuitenkin vahvaa, ja siihen oli onnistuttu värväämään uusia ratsumiehiä Meedian alueelta.[15]

Antigonoksen joukot erään arvion mukaan vasemmalta oikealle:[16]

  • 4500 ratsumiestä Peithonin komennossa
  • 5300 palkkasotilasta
  • 1600 lyykialaista ja pamfylialaista jalkaväkeä
  • 7500 niin sanotut epigoni tai pantodapoi
  • 7600 makedonialaista jalkaväkeä
  • 4500 ratsumiestä Antigonoksen komennossa

Lisäksi rintaman edessä 64 sotanorsua

Eumeneen joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rekonstruktio hypaspistien varusteista.

Eumeneella oli 36 700 miestä jalkaväkeä, johon kuului sekä raskaasti että kevyesti aseistettuja joukkoja. Lisäksi Eumeneella oli 6 000 miestä ratsuväkeä ja 114 sotanorsua. Eumeneen raskaaseen jalkaväkeen kuuluivat argyraspidit eli "hopeakilvet", jotka olivat Aleksanteri Suuren sotaretkien veteraaneja. Aleksanterin elinaikana tätä valiojoukkoa kutsuttiin hypaspisteiksi, ja Intian sotaretken aikana sille annettiin kunnianimeksi argyraspidit. Argyraspideja oli yhteensä 3 000. Lisäksi Eumeneen omiin joukkoihin kuului hypaspisteina tunnettu osasto, joka joskus sekoitetaan argyraspideihin, mutta osastoon kuuluneet eivät ilmeisesti olleet Aleksanterin sotaretkien veteraaneja. Argyraspidien komentajana mainitaan vuonna 320 eaa. Antigenes, joka mainitaan myös jo Aleksanterin hypaspistien yhteydessä vuonna 331 eaa.[1] Argyraspidien komentajana mainitaan myös eräs Teutamos, josta ei tiedetä paljoakaan. On esitetty, että hän oli ollut Eumeneen hypaspistien johtaja. Raskaaseen ratsuväkeen kuului Eumeneen 300 ratsumiestä käsittänyt henkivartiosto eli agema. Peukestas ja argyraspidien komentaja Antigenes jakoivat toisen samankokoisen ageman.[17]

Eumeneen joukot erään arvion mukaan vasemmalta oikealle:[16]

  • 3000 ratsumiestä Eumeneen ja Peukestaan komennossa
  • 3000 hypaspistia
  • 3000 argyraspidia
  • 6000 palkkasotilasta
  • 5000 niin sanotut epigoni tai pantodapoi
  • 3000 ratsumiestä Filippoksen komennossa

Lisäksi rintaman edessä 114 sotanorsua

Eumeneen suunnitelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eumenes sai tietää Antigonoksen taistelujärjestyksestä, ja hän päätti itse komentaa vasemman siiven ratsuväkeä. Vasemman siipensä tueksi Eumenes sijoitti myös 60 parasta sotanorsuaan. Oikean siiven heikomman ratsuväen ja sotanorsujen komentoon Eumenes laittoi erään Filippoksen, joka sai käskyn välttää taistelua niin kauan kuin vasemman siiven taistelu oli vielä ratkaisematta. Falangin vasemmassa päässä heti Eumeneen ratsuväen vierellä taistelivat argyraspidit ja hypaspistit. Heidän oikealla siivellään taistelivat palkkasotilaat ja kaikkein oikeimmalla itämaiset sotilaat, jotka oli opetettu taistelemaan makedonialaiseen tapaan. Paraitakenen taistelusta poiketen Eumeneen kanssa liittoutuneet satraapit eivät komentaneet omia joukkojaan, vaan he johtivat omia ratsuväkiosastojaan Eumeneen siivellä. Oikean siiven komentajasta Filippoksesta ei ole tarkempaa tietoa, mutta luultavasti hän oli Eumeneen läheisiä apulaisia.[18]

Ilmeisesti Eumenes ei luottanut kaikkiin liittolaisiinsa. Jokin tapahtuma Makedoniassa oli saattanut horjuttaa Eumeneen asemaa. Makedonian kuningas ja Aleksanteri Suuren veli Filippos III murhattiin lokakuussa 317 eaa., mutta tämä tieto ei ole voinut ehtiä Gabieneen ennen taistelua, koska se olisi entisestään vahvistanut Eumeneen asemaa. Kesällä 317 eaa. Filippos III:n vaimo Eurydike oli riidellyt Makedonian valtionhoitajan Polyperkhonin kanssa ja lopulta syrjäyttänyt tämän ja nimittänyt Kassandroksen uudeksi valtionhoitajaksi. Luultavasti Eumeneen nimitys peruttiin samalla. On mahdollista, että itään oli saapunut tietoja Polyperkhonin syrjäyttämisestä ja poliittisesta sekasorrosta Makedoniassa. Eumenes ja hänen liittolaisensa olivat eristettyinä lännestä, koska Seleukos hallitsi Babyloniaa ja Susianaa. Aikaisemmin oli odotettu, että Polyperkhon olisi saapunut Makedoniasta kuninkaallisen armeijan kanssa kukistamaan Antigonosta. Nyt oli selvää, ettei näin tulisi käymään.[19]

Taistelun kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelun alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joukkojen sijainti ennen taistelun alkua.
  Eumeneen joukot
  Antigonoksen joukot
E-kirjaimet merkitsevät viiden sotanorsun ja 250 kevyesti aseistetun sotilaan ryhmää.[20] Pantodapoi olivat itäisistä maakunnista kotoisin olleita sotilaita, jotka oli koulutettu taistelemaan makedonialaiseen tapaan.[14]

Ennen taistelun alkua argyraspidien komentaja Antigenes lähetti erään ratsumiehen puhumaan Antigonoksen makedonialaisten sotilaiden kanssa. Mies ratsasti makedonialaisten falangin eteen ja huusi, että heidän vastustajinaan olivat nyt sotilaat, jotka Aleksanterin ja Filippoksen kanssa valloittivat maailman. Tämän kuullessaan Antigonoksen makedonialaiset alkoivat valittaa siitä, että heidän tuli taistella omia maanmiehiään vastaan. Eumeneen joukoista taas kuului hurrauksia. Kun Eumenes näki joukkojen taistelutahdon olevan korkealla, hän käski armeijan lähteä hyökkäykseen.[21]

Ensimmäinen kahakka käytiin sotanorsujen ja kevyen jalkaväen välillä, jotka oli sijoitettu kummankin armeijan rivistöjen eteen. Heti taistelun alettua suuri pölypilvi peitti taistelukentän. Antigonos näki tämän ja ryhtyi välittömästi toimeen. Hän valitsi joukon meedialaista ja tarantolaista ratsuväkeä ja antoi heille tehtäväksi kiertää taistelukenttä ja hyökätä Eumeneen leiriin, joka oli noin kilometrin päässä taistelupaikasta.[22] Persialaiset olivat käyttäneet samaa taktiikkaa Gaugamelan taistelussa, mutta tuolloin se ei ollut tuottanut tulosta. Diodoros Sisilialaisen mukaan Antigonos antoi käskyn heti kun hän näki, että taistelukenttä alkoi jäädä paksun pölypilven peittoon. On mahdollista että Antigonos oli suunnitellut hyökkäyksen leiriä vastaan jo etukäteen. Tätä tukee se että Paraitakenen taistelussa Antigonos oli asettanut meedialaisen ja tarantolaisen ratsuväen vasemmalle siivelle niin kauaksi itsestään kuin vain mahdollista. On kuitenkin epäselvää, olivatko leiriä kohti lähetetyt joukot oikealla vai vasemmalla siivellä.[23]

Meedialainen ja tarantolainen ratsuväki tekivät suuren kaartoliikkeen osittain pölypilven suojassa ja saapuivat Eumeneen leiriin. Tämä kiertoliike jäi Eumeneen armeijalta kokonaan huomaamatta. Antigonoksen joukot kukistivat leirin puolustajat helposti ja kuljettivat leirissä olleet sotilaiden vaimot, lapset, palvelijat ja useiden sotaretkien saaliit Antigonoksen puolelle.[24][25]

Ratsuväkitaistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antigonos johti oikean siipensä ratsuväen hyökkäykseen Eumeneen vasemman siiven ratsuväkeä vastaan. Samalla meedialainen ja tarantolainen ratsuväki tekivät suuren kaartoliikkeen Eumeneen leiriä vastaan.[24]

Samalla Antigonos johti ratsuväkensä oikean siiven hyökkäykseen ilmeisesti sotanorsujen oikealta puolelta Eumeneen ratsuväkeä vastaan. Nähdessään Antigonoksen hyökkäyksen Peukestas kieltäytyi taistelemasta ja lähti perääntymään mukanaan suurin osa liittolaisista ja heidän ratsuväestään; yhteensä noin 1 500 ratsumiestä. Antiikin lähteissä kerrotaan, että Peukestas perääntyi pelosta, mutta luultavampaa on, että kyseessä oli harkittu teko. Eumeneen liittolaiset olivat ilmeisesti päättäneet välttää taistelua. Peukestaan lisäksi perääntyivät Stasanor, Eudamos ja monet muut Aleksanteri Suuren armeijan veteraanit, joiden on vaikea kuvitella tehneen näin pelosta. Heille oli luultavasti selvää, että heidän argyraspidinsa ja hypaspistinsa löisivät Antigonoksen jalkaväen, kun samalla Antigonos kukistaisi Eumeneen. Taistelun jälkeen liittolaiset toivoivat ilmeisesti pystyvänsä neuvottelemaan Antigonoksen kanssa. Peukestas oli jo ennen taistelua esittänyt, että armeijan tulisi välttää taistelua Antigonoksen kanssa.[24]

Eumenes yritti epätoivoisesti puolustautua Antigonoksen hyökkäystä vastaan, vaikka olikin alakynnessä. Hän yritti taistelun tiimellyksessä löytää Antigonoksen ja lyödä hänet kaksintaistelussa, kuten hän oli aikaisemmin tehnyt vastustajalleen Neoptolemokselle vuonna 321 eaa.[24] Eumenes kuitenkin epäonnistui, ja hänen sotanorsunsa kärsivät myös tappion sen jälkeen, kun suurin norsuista oli kaatunut. Suuren eläimen kuolema oli eräänlainen taistelun ratkaisun symboli, ja se teki suuren vaikutuksen taistelun silminnäkijänä olleeseen Hieronymos Kardialaiseen. Tässä tilanteessa Eumenes tiesi vasemman siiven olleen menetetty, ja hän perääntyi oikealla siivellä olleen Filippoksen ratsuväen luokse, joka ei vielä ollut osallistunut taisteluun.[2]

Jalkaväkitaistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eumeneen raskas jalkaväki kukisti Antigonoksen jalkaväen. Peithonin johtama ratsuväki hyökkäsi argyraspidien kimppuun. Antigonoksen ratsuväki esti Eumeneen pääsyn argyraspidien avuksi.[25]

Samanaikaisesti ratsuväkitaistelun kanssa Eumeneen raskas jalkaväki, argyraspidit etunenässä, saavutti Antigonoksen jalkaväen ja kukisti sen. Antiikin lähteissä Eumeneen jalkaväen voiton kerrotaan olleen täysin argyraspidien ansiota. Antigonos näki, että hänen oma jalkaväkensä oli lyöty hajalle, ja jakoi ratsuväkensä kahteen osastoon. Peithonin johtama ratsuväki sai tehtäväksi hyökätä argyraspidien kimppuun, kun Antigonos itse ratsuväkensä kanssa esti Eumeneen pääsyn argyraspidien avuksi. Ratsuväki ei pystynyt hyökkäämään tiiviisti pakatun raskaan jalkaväen kimppuun, mutta Peithon onnistui estämään argyraspideja liittymästä Eumeneen ratsuväkeen.[25]

Tappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diodoros, Polyainos ja Junianus Justinus ovat yksimielisiä siitä, että 5 000 Antigonoksen sotilaista kaatui. Polyainos lisää vielä, että Eumeneen joukoista kaatui vain 300 miestä ja argyraspideista ei yksikään kaatunut, mutta tämä on ehkä liioittelua. Gabienen taistelussa Antigonos kärsi vieläkin suurempia tappioita kuin Paraitakenen taistelussa. Hänen joukkonsa olivat varmasti väsyneitä ja huonosti motivoituneita aavikon ylityksen jälkeen, ja lisäksi jalkaväki oli lukumäärältään pienempi kuin vihollisen.[2]

Taistelun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lopulta yön saapuessa argyraspidit marssivat Peukestaan ratsuväen luokse. Pian paikalle saapui myös Eumenes. Antigenes ja Teutamos syyttivät Peukestasta ratsuväen tappiosta. Eumenes oli sitä mieltä, että jos taisteluun alettaisiin uudelleen, voitto olisi varma, koska Antigonoksen jalkaväki oli kärsinyt niin suuria tappioita ja toisaalta Eumeneen ratsuväen tappiot eivät olleet kovin suuret. Luultavinta olisi, että Antigonos pakenisi paikalta, kuten hän oli tehnyt Paraitakenen taistelun jälkeen.[26]

Vaikka Eumenes olikin sotilaallisessa mielessä oikeassa, eivät hänen liittolaisensa enää välittäneet tästä. Satraapit vaativat, että armeijan tulisi perääntyä ja jatkaa kamppailua muualla. Ilmeisesti he toivoivat, että Antigenes ja Teutamos luopuisivat Eumeneesta ja liittoutuisivat heidän kanssaan. Rivisotilaiden mielipide oli, että tärkeintä oli heidän perheidensä ja omaisuutensa pelastaminen. Antigonos antoikin sotilaille lupauksen palauttaa heidän perheensä heti, kun nämä luovuttaisivat Eumeneen hänelle.[26]

Lopulta Peukestas suostui Antigonoksen ehdotukseen ja loikkasi Antigonoksen puolelle mukanaan 10 000 persialaista sotilasta. Suurin osa Eumeneen armeijasta seurasi perässä. Argyraspidit ottivat Eumeneen vangiksi, ennen kuin tämä sai tietää, että hänet oli petetty. He luovuttivat Eumeneen eräälle Nikanorille, jonka Antigonos oli lähettänyt tätä tehtävää varten. Osa satraapeista ja päälliköistä, kuten Karmanian satraappi Tlepolemos, pakenivat paikalta joukkoineen. Antigonos otti loikkarit omaan palvelukseensa, mutta antoi teloittaa omia henkilökohtaisia vihollisiaan, kuten argyraspidien komentajan Antigeneen, Eudamoksen ja erään Kefalonin. Antigenes teloitettiin erittäin julmalla tavalla. Hänet poltettiin elävältä kuopassa. Antigonos antoi pitää Eumeneen vangittuna, koska ei osannut päättää, mitä tälle pitäisi tehdä. Ilmeisesti Antigonos ei halunnut tappaa Eumenesta, mutta Noran tapahtumien jälkeen hän ei enää luottanut tähän. Antigonos kutsui koolle ystävänsä ja kysyi heidän mielipiteitään. Nearkhos ja Demetrios halusivat säästää Eumeneen hengen, mutta toiset vaativat, että Eumenes tuli teloittaa. Lopulta näin kävikin, ja teloituksen jälkeen Eumeneen ruumis luovutettiin hänen ystävilleen hautausta varten.[27]

Antigonoksella oli nyt armeija, joka koostui 50 000 miehestä jalkaväkeä ja ainakin 12 000 miehestä ratsuväkeä. Satraapeille kuuluneet ratsujoukot hän lähetti kotiin, mutta piti argyraspidit ja makedonialaiseen tapaan koulutetut itämaiset joukot itsellään. Myöhemmin Antigonos jakoi satraappikunnat uudelleen. Tämän jälkeen Antigonos oli kiistatta itäisten maakuntien hallitsija, ja persialaiset pitivät häntä jopa kuninkaana. Vaarallisena pitämänsä argyraspidit Antigonos antoi Arakhosian satraappi Sibyrtioksellee, joka sai määräyksen käyttää heitä sodassa intialaisia vastaan.[28][29]

Antiikin lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hieronymos Kardialainen oli taistelun silminnäkijä, ja hänen kirjoittamansa teos oli Diodoros Sisilialaisen historian 19. kirjan päälähde. Hieronymos oli Eumeneen maanmies, ja taistelun jälkeen hän jäi Antigonoksen vangiksi. Myöhemmin hän palveli Antigonosta, tämän poikaa Demetriosta ja vielä Demetrioksen poikaa Antigonos II Gonatasta. Muutamaa fragmenttia lukuun ottamatta Hieronymoksen teos on kadonnut.[15][30] Muita Gabienen taistelua käsitteleviä lähteitä ovat Plutarkhoksen Eumeneen elämäkerta, Polyainoksen Strategematan Antigonosta käsittelevä osio[31] ja Junianus Justinuksen epitomi[32]. Hieronymos oli myös Plutarkhoksen, Polyainoksen ja Justinuksen päälähde. Myös Arrianoksen kadonnut diadokkeja käsitellyt teos perustui Hieronymokseen.[33]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Billows, Richard A.: Antigonos the One-Eyed and the Creation of the Hellenistic State. University of California Press, 1997. ISBN 0-520-20880-3. (englanniksi)
  • Bosworth, A. B.: The legacy of Alexander: politics, warfare, and propaganda under the successors. Oxford University Press, 2005. ISBN 0-199285-15-2. (englanniksi)
  • Heckel, Waldemar: The Marshals of Alexander's Empire, s. 261. Routledge, 1992. ISBN 0-415-05053-7. (englanniksi)
  • Park, Michael: The fight for Asia, The battle of Gabiene. Ancient Warfare, Apr/May 2009, s. 29–36. Karwansaray BV. ISSN 1874-7019. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Billows s. 101
  2. a b c d Bosworth s. 155
  3. Park s. 29-36
  4. a b Peter Green: Alexander to Actium: the historical evolution of the Hellenistic age. University of California Press, 1993. ISBN 9780520083493.
  5. Diodoros Sisilialainen: Diodorus Siculus, Library of History Book (XIX.14) LacusCurtius. Viitattu 19.10.2009.
  6. Billows s. 98
  7. a b Billows s. 99
  8. Plutarkhos: On the Control of Anger LacusCurtius. Viitattu 18.10.2009.
  9. Billows s. 99–101
  10. Bosworth s. 146
  11. Bosworth s. 147
  12. Bosworth s. 146–147
  13. Park s. 29
  14. a b Billows s. 310
  15. a b Bosworth s. 148
  16. a b Park s. 31
  17. Heckel s. 266, 307, 318
  18. Bosworth s. 149
  19. Bosworth s. 150
  20. Billows s. 100
  21. Diodoros XIX.41
  22. Billows s. 102
  23. Bosworth s. 153
  24. a b c d Bosworth s. 154
  25. a b c Billows s. 103
  26. a b Bosworth s. 157
  27. Billows s. 104
  28. Bosworth s. 162
  29. Billows s. 105
  30. Russel M. Geer: ”The Sources for Books 18-20”, Diodoros of Sicily IX, s. vii. Harvard University Press, 1984. ISBN 0-674-99415-9. (englanniksi)
  31. Polyainos: Polyaenus: Stratagems - BOOK 4 Attalus.org. Viitattu 18.10.2009.
  32. Junianus Justinus: Epitome of the Philippic History of Pompeius Trogus corpus scriptorum latinorum. Viitattu 18.10.2009.
  33. F. W. Walbank (editor): The Cambridge Ancient History, VII part 1, s. 2–3. Cambridge University, 1984. ISBN 0-521-23445-X.