Feministinen pedagogiikka
Feministinen pedagogiikka on feministisen tutkimuksen ohjaama pedagoginen suuntaus, joka on sukua kriittiselle pedagogiikalle. Feministinen pedagogiikka, samoin kuten muut progressiiviset ja kriittiset pedagogiikat, pitää tietoa sosiaalisesti konstruoituna eli vuorovaikutuksessa muodostuvana asiana. Feministinen pedagogiikka painottaa erityisesti tiedon poliittisuutta ja koulun sisäisiä hierarkioita ja valtasuhteita, ja se käsittelee koulua erityisesti vallan jakautumisen näkökulmista.[1] Feministinen pedagogiikka sisältää sekä teorioita, opetusstrategioita, lähestymistapoja että luokkahuonekäytänteitä.
Feministisen pedagogiikan historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Feministinen pedagogiikka juontaa juurensa 1970-luvulle, brasilialaisen Paulo Freiren kriittistä pedagogiikkaa käsittelevään Sorrettujen pedagogiikka-teokseen (alkuteos 1968). Feminisgisen pedagogiikan uranuurtajana on toiminut erityisesti yhdysvaltalainen feministipedagogi bell hooks, joka kehitti feministisen pedagogiikan teorian Sorrettujen pedagogiikkaan pohjaten. Kriittinen pedagogiikka määrittelee, että tieto ei ole yhtenäistä, vaan se on tulosta avoimesta vuorovaikuttamisesta, ja bell hooks lisää tähän myös sukupuolen ja rodun vaikutukset. Bell Hooks määritti teoksessaan Teaching to transgress (1994), että sukupuoli vaikuttaa luokkahuoneessa sekä siihen, mitä opetetaan, että siihen, miten opetetaan. Hooksin pyrkimyksenä oli vaikuttaa yhdysvaltalaisten monikulttuuristen koulujen valtaongelmiin, sekä luoda ongelmalähtöinen ja vuorovaikutuksellinen opettamisen tapa.
Feministinen pedagogiikka pohjaa teorian lisäksi vahvasti myös arkisiin opetus- ja ohjaustilanteisiin ja käytännön tietoon, ja alan keskustelulle onkin tyypillistä, että konkreettinen opettamisen näkökulma yhdistyy teoreettiseen.
Feministisen pedagogiikan kehittäminen on ollut aktiivista 1980-luvulla erityisesti Yhdysvalloissa, Aurstaliassa ja Britanniassa, jossa keskustelua on käyty monitieteisesti sekä kasvatustieteiden että nais- ja sukupuolentutkimuksenkin kentillä. Suomessa feministinen pedagogiikka on ollut keskusteluissa 1980-1990-lukujen taitteesta lähtien. Feminististä opettamista on kehitetty kiinteässä yhteydessä feministiseen liikkeeseen.[1]
Yleiskuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Feministisen pedagogiikan keskeinen piirre on pyrkimys kriittisen ajattelun tuottamiseen, sekä tiedon tuottaminen yhdessä opettajan ja oppilasryhmän kesken, eli ei ainoastaan yksisuuntaisesti opettajalta oppilaalle. Se käsittelee oppilaitosten vallan epätasapainoa, jossa yleisesti ohjaajat nähdään auktoriteetteina opiskelijoihin verrattuna, ja pyrkii siten edistämään demokraattisempia tiloja, joissa kaikki toimijat, sekä oppilaat että opettajat, ovat aktiivisia ja osallistuvat tiedon luomiseen dialogisesti.
Kriittisen ajattelun korostaminen tässä pedagogiikan suuntauksessa liittyy siihen, että feministinen teoria määrittelee tiedon ja tietämisen olevan linkittyneenä valtaan. Luokkahuone, jossa oppilaat ja opettajat pyrkivät tuottamaan tietoa yhdessä, korostaa jokaisen yksilön omia elämänkokemuksia ja asiantuntijuutta. Feministisen pedagogiikan mukaan tämä vaikuttaa myös motivaatioon ja oppimiseen positiivisesti.
Feministisellä pedagogiikalle keskeistä on myös kokemuksen, ruumiin ja tunteiden keskeisyys opetus- ja oppimistilanteissa, opettajan ja oppilaan väliseen suhteeseen liittyvä valta, sekä turvallisen oppimisympäristön kysymykset.[2]
Feministinen pedagogiikka Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Feministisen pedagogian alkujuuret rantautuivat Suomeen erityisesti Ruotsin naisliikkeen (Feministit-feministerna ja Rödkärringar) myötä 1970-luvulla, kun liikkeet perustivat Suomeen erilaisia tiedostamisryhmiä, joiden ideana oli oppia laajempia yhteiskunnallisista asiayhteyksiä omien kokemusten kautta, luoden siltoja koetun ja havaitun sekä laajempien asioiden välille. Tämän tiedonluomiseen ja oppimiseen pyrkivän toiminnan innoittamana Naisasialiitto Unionin yhteyteen perustettiin 1980-luvun puolessa välissä Avoin naisten korkeakoulu, ja koska naistutkimusta ei opetettu vielä tuolloin yliopistossa, ANK muodostui Suomen keskeiseksi ja edelläkäyväksi feministisen pedagogiikan kehittämisen paikaksi.
ANK:sta erilaisia kursseja ja ohjelmasisältöjä levisi hiljalleen myös muihin organisaatioihin, joista esimerkkinä Eeva Kejosen aloittama Oulun Kansan Sivistystyön Liitto ja sen Osaamisen Kierrätyskeskus, joka toimii nykyään Veeran verstaana. Tämä feministisen liikkeen oma koulutuksen "kulta-aika" teki pedagogiikasta naiserityistä ja sukupuolisensitiivistä, mikä oli toisen aallon feminismille tyypillistä naisen nostamista keskiöön.
Suomalaiset järjestöt ja liikkeet tekivät yhteistyötä pohjoismaisella tasolla esimerkiksi ruotsalaisten Kvinnhögskolanin ja Kvinnhöjdenin, tanskalaisen Kvindehogskolenin ja suomalaisen Avoimen naisten korkeakoulun kesken. Osa näiden toisen aallon feminismin naispedagogisten laitosten separatistisesta "vain naisille"-ajatuksesta jatkuu paikoittain feministisessä koulutustoiminnassa edelleen nykypäivänä.
Vuosien 1980 ja 1990 taitteessa naistutkimusta alettiin opettaa Tampereen, Helsingin ja Åbo Akademin yliopistoissa, ja samalla kysymyksiä siitä, miten opetetaan ja millaisia valtarakenteita opetustilanteisiin liittyy, alettiin käydä aktiivisesti läpi sekä kasvatustieteissä että naistutkimuksen aloilla. Vuonna 2004 perustettiin sukupuolentutkimuksen valtakunnallinen Hilma-verkosto, ja Hilman ensimmäinen FemPeda-kurssi käynnistyi syksyllä 2005.
Nykyisin feministisen pedagogian kysymyksiä nostaa esiin esimerkiksi vuosittain järjestettävä Feministinen foorumi, ja feministisen pedagogiikan ideat ja käytänteet ovat käytössä esimerkiksi maahanmuuttajanaisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen koulutuksissa.[3]
Feministisen pedagogiikan kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Feminististä pedagogiikkaa on kritisoitu siitä, ettei se ole täysin yksilöitävissä ja erotettavissa omaksi suuntaukseen progressiivisista ja kriittisistä pedagogiikan suuntauksista, sillä se jakaa kolmekymmenvuotiset juuret koulutuksen liberaalin kehittämistyön muiden liikkeiden kanssa.
Lisäksi sitä on (useimmiten suuntauksen sisältä käsin, mm. suuntauksen perustaja bell hooksin toimesta) haastettu siinä, ettei se pyrkimyksissään muuttaa luokkahuoneen valtasuhteita välttämättä onnistu käytännön tasolla tuomaan riittävää muutosta, sillä jopa kriittistä feminististä pedagogista otetta tavoittelevat opettajat ja professorit saattavat lopulta edelleen toimia luokkahuoneessaan porvarillista kunnioitukseen pohjaavaa hierarkiaa noudattaen, ja mies- ja poikaoppilaat ovat edelleen luokkahuoneissa eniten äänessä. Tällöin vallanjaon pyrkimyksessä riskinä on, että sillä vain yksinkertaisesti peitetään valtasuhteet sen sijaan, että vallanjakoon liittyviä rakenteita oleellisesti muutettaisiin.[4]
Lisäksi feministisen pedagogiikan taustalla olevaa hegemonista valkoista feminismiä on kritisoitu siitä, että esimerkiksi amerikkalaisesta feminismistä on tullut akateemisen elitismin alue, eivätkä kaikki itsensä feministeiksi lukevat arvosta yhtäläisesti liikkeen eteen ponnistelevia ihmisiä. Hooks viittaa näihin ihmisiin sortamiseen osallistuvina etuoikeutettujen luokkien ihmisinä, jotka eivät hänen mukaansa osallistu aktiivisesti sorron torjumiseen.[4]
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Elonheimo, Aino-Maija; Miettinen, Sari: Ojala, Hanna; Saresma, Tuija (toim.) Intersektionaalinen feministinen pedagogiikka. Vastapaino, 2022 ISBN 9789523970038
- Laukkanen, Anu; Miettinen, Sari; Elonheimo, Aino-Maija; Ojala, Hanna; Saresma, Tuija (toim.): Feministisen pedagogiikan ABC : opas ohjaajille ja opettajille. Vastapaino 2018 ISBN 9789517686822
- Minja Koskela & Elina Tuomi: Toisin tehty : keskusteluja koulusta. S&S, 2020 ISBN 9789515251053
- Jaana Saarinen, Hanna Ojala & Tarja Palmu: Eroja ja vaarallisia suhteita : keskustelua feministisestä pedagogiikasta. Suomen kasvatustieteellinen seura Fera, 2014. ISBN 978-952-5401-67-7
- Skelton, Christine; Francis, Becky: Smulyan, Lisa: Sage handbook of gender and education Sage, 2006 ISBN 978-1-4129-0792-7
- Maralee Mayberry & Ellen Cronan Rose: Meeting the challenge : innovative feminist pedagogies in action. Routledge, 1999 ISBN 0-415-92249-6
- Päivi Naskali: Pulpetti ja karttakeppi? : feministisen pedagogiikan kysymyksenasetteluja. Lapin yliopisto, 1996 ISBN 951-634-520-4
Klassikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Freire, Paulo: Sorrettujen pedagogiikka. (Pedagogia do oprimido [10], 1970.) Suomentanut Joel Kuortti. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-159-3.
- Hooks, Bell: Vapauttava kasvatus. (Teaching to transgress: Education as the practice of freedom, 1994.) Suomentanut Jyrki Vainonen. Helsinki: Kansanvalistusseura, 2007. ISBN 978-951-9140-31-5.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Anu Laukkanen ym.: Feministisen pedagogiikan ABC. Vastapaino, 2018. ISBN 9789517686822.
- ↑ Hanna Oja: Feministisen pedagogiikan teoreettisia suuntauksia, s. 14-21. Feministisen Pedagogiikan ABC (toim. Laukkanen, Miettinen ym.). Vastapaino, 2018.
- ↑ Aino-Maija Elonheimo: Feministisen pedagogiikan historiaa ja käytäntöjä Suomessa, s. 39-44. Feministisen pedagogiikan ABC (toim. Laukkanen, Miettinen ym.). Vastapaino, 2018.
- ↑ a b Hooks, Bell: Vapauttava kasvatus. (Teaching to transgress: Education as the practice of freedom, 1994). Suomentanut Jyrki Vainonen.. Helsinki: Kansanvalistusseura, 2007. ISBN 978-951-9140-31-5.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- https://feministinenpedagogiikka.fi/ Kahden yksityishenkilön ylläpitämä feministisen pedagogiikan työkalupakki ja keskustelualusta