R. Erik Serlachius
Ralph Erik Serlachius, R. Erik Serlachius (24. tammikuuta 1901 Mänttä − 8. lokakuuta 1980) oli suomalainen G. A. Serlachius Oy:n toimitusjohtaja, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri ja vuorineuvos. Koulutukseltaan hän oli diplomi-insinööri.[1]
Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Serlachius opiskeli ensi sijassa ulkomailla: tekniikkaa Dresdenissä ja kauppatieteitä Pariisissa.[1] Uransa hän aloitti, kuten isänsä aikanaan, johtamalla Kankaan tehdasta Jyväskylässä. Vuonna 1929 hänet nimitettiin Mänttään emoyhtiön isännöitsijäksi. Hänen isänsä jatkoi konsernin ylimmässä johdossa kuolemaansa, minkä jälkeen R. Erik Serlachius toimi toimitusjohtajana vuosina 1942–1968.[1]
Serlachiuksen johdolla konserni laajeni merkittävästi. Yritys nousi 1940-luvulla Suomen 30 suurimman teollisuusyrityksen joukkoon, ja vuoteen 1964 mennessä se oli jo sijalla 12. Työntekijöitä yhtiössä oli silloin yli 4 300. Yhtiön valikoimiin kuuluivat muun muassa keittiökalusteet, ikilevyt, pehmopaperit ja erilaiset pakkaukset, minkä lisäksi sillä oli myös metallituotantoa.[1]
1960-luvun alussa R. Erik Serlachius alkoi siirtää vastuuta yrityksestä Gustaf-pojalleen, joka aloitti myös uransa Kankaan tehtaalla. Hän aloitti toimitusjohtajana vuonna 1968, jolloin R. Erik Serlachius siirtyi yhtiön hallituksen puheenjohtajaksi.[1]
Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toisen maailmansodan aikana R. Erik Serlachius toimi kauppapoliittisissa tehtävissä.[1] Hän ei osallistunut puoluetoimintaan ja piti itseään sitoutumattomana, vaikka toimi muun muassa vuonna 1952 perustetun kommunisminvastaista taistelua käyneen Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön (SYT) puheenjohtajana.[1]
Serlachius toimi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä Sakari Tuomiojan puolipoliittisessa virkamieshallituksessa vuosina 1953–1954.[1]
Luottamustehtävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Serlachius toimi vuosikymmenien ajan lukuisissa luottamustehtävissä muun muassa muiden yritysten ja teollisuuden liittojen johdossa. [1]
Hän toimi hallituksen puheenjohtajana[1]
- Suomen Metallikutomo Oy:ssä (1933–1966)
- Gösta Serlachiuksen taidesäätiössä (1943–)
- Mäntän säästöpankissa (1943–1969),
- Tammer-tehtaat Oy:ssä (1943–1969),
- Oy Keskuslaboratoriossa (1948–1972),
- Sotainvalidihuollon kannatusyhdistyksessä (1951–)
- Oy Esso Ab:ssä (1954–1966),
- Oy Koverhar Ab:ssä (1971–)
- Teollisuuden paperipuuyhdistyksessä (1965–1967)
Serlachius toimi hallintoneuvoston puheenjohtajana[1]
- Suomen Paperitehtaitten Yhdistyksessä (Finnpap) (1954–1965)
- Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliitossa (1964–1966)
Hän oli myös valtuuskunnan puheenjohtaja[1]
- Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiössä
Hän toimi lukuisten muiden yritysten ja yhteisöjen hallintoelinten jäsenenä, esimerkiksi Säätiö Institutum Romanum Finlandiaessa.[1]
Tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Serlachius sai vuorineuvoksen arvonimen vuonna 1948[1]
- Vuonna 1963 hänestä tuli Åbo Akademin tekniikan kunniatohtori[1]
- 1970-luvulla Kekkonen nimitti Serlachiuksen Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan Ritarikuntien kansleriksi, vuonna 1070 varakansleriksi, vuodesta 1973 kansleriksi [1]
- Vuonna 1993 Mäntän Vuorineuvoksenkatu muutettiin Gösta Serlachiuksen taidesäätiön ehdotuksesta R. Erik Serlachiuksen kaduksi.[1]
Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
R. Erik Serlachiuksen vanhemmat olivat keskenään serkkuja. Hänen isänsä oli Gösta Serlachius ja äitinsä Sigrid Serlachius oli Mäntän tehtaiden perustajan, G. A. Serlachiuksen tytär. Hän oli perheen vanhin poika, joten hänet kasvatettiin johtamaan sukuyritystä.[1]
Hänellä oli vaimonsa Britan kanssa kaksi tytärtä ja poika, Gustaf Serlachius, joka jatkoi sukuyrityksen johtajana.[1]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Mäntän patruunat: Ralph Erik Serlachius
- Suuri henkilökirja, WSOY, 2001, ISBN 951-0-26140-8
- Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge (toim.): Paasikiven päiväkirjat, osa 2, WSOY, 1986, ISBN 951-0-13349-3
| Edeltäjä: Kusti Eskola |
Suomen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri 1953−1954 |
Seuraaja: Martti Miettunen |
|
