Eläinoikeudenkäynti
Eläinoikeudenkäynti on oikeudenkäynti, jossa syytettynä on eläin. Eläimiä tuomittiin oikeudessa ihmisten tapaan kaikkialla Euroopassa erityisesti keskiajalla, mutta eläinten rankaisemisesta on tietoa jo antiikin ajalta. Eläinoikeudenkäyntien alkuperää on pidetty ranskalaisena, mutta niitä järjestettiin keskiajan lopulla myös esimerkiksi Alankomaissa, Saksassa ja Italiassa. Rikosoikeudenkäyntejä tiedetään olleen vielä 1800-luvulla.[1][2] Eläinten vahingontekoja ei kuitenkaan käsitelty keskiajan Euroopassa systemaattisesti rikoksina, eivätkä eläinoikeudenkäynnit olleet missään vaiheessa tavanomaisia. Esimerkiksi Ranskasta tunnetaan noin 60 elänoikeudenkäyntiä 1200-luvulta 1500-luvulle.[3][2]
Keskiajan eläinoikeudenkäynnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eläimiä saatettiin tuomita vankeuteen tai pahimmillaan kuolemaan, jos ne vahingoittivat ihmistä tai omaisuutta. Ajatus tuomioiden taustalla oli, että eläimillä on vapaa tahto ja ne ovat vastuullisia teoistaan.[1] Eläinoikeudenkäynnit jakautuivat yhtäältä maallisissa tuomioistuimissa ratkottuihin isompien eläinten henkirikosjuttuihin, jotka johtivat tavallisesti fyysisiin ja kuolemanrangaistuksiin, ja toisaalta kirkollisissa tuomioistuimissa puituihin pienempien tuhoeläinten kollektiivisia tihutöitä koskeviin juttuihin, jotka johtivat karkotuksiin, manausritualeihin ja kirkonkirouksiin.[4] Syytökset otettiin vakavasti ja käsiteltiin ajan oikeusistuinten tapojen ja säädösten mukaisesti. Eläimillä oli oikeus puolustautua oikeudessa, ja niillä oli puolustusasianajajia.[1] Eläinoikeudenkäynneissä noudatettiin yleensä inkvisitorista menetelmää.[5] Ihmisten ja eläinten oikeusjutuissa oli kuitenkin myös eräitä eroja, kuten että eläin-syytettyä ei tuotu oikeussaliin, kidutusta ei käytetty, tuomio tehtiin tiettäväksi syypäälle vankisellissä eikä tuomittu ripittäytynyt papille.[6]
Eläinoikeudenkäyntien tavoitteena ei ollut tarjota kansalle viihdettä kiduttamalla eläimiä, vaan eläinten tuomitseminen koettiin tärkeäksi ennen kaikkea mielikuvasyistä ja tarpeesta viestiä oikeusrituaalin esimerkillisyyttä ja yhteisiä oikeudellisia arvoja.[7] Asennoitumisessa eläinoikeudenkäynteihin oli kuitenkin vaihtelua. Tuomas Akvinolainen vastusti niitä, koska eläimet olivat järjettömiä olentoja ja vain toteuttivat toimissaan Jumalan tahtoa. Myös tunnetun maakuntalakikokoelman, Les Coutumes du Beauvoisis, laatija Philippe de Beaunoir suhtautui nuivasti eläinoikeudenkäynteihin, katsoen niiden olevan juridisesti turhanpäiväisiä ja merkityksettömiä. Eläinoikeudenkäyntien puolustajiin lukeutuivat ranskalainen Jacques d'Ableiges, joka käytti korkeinta tuomiovaltaa Tournain alueella, jossa eläinoikeudenkäynnit olivat tavallisia, ja perusteli niitä viittauksilla Raamattuun, flaamilainen Jossé de Damhouder, joka käsitteli eläinten rankaisemista teoksessaan Rerum Criminalium Praxis, ja Barthélemy de Cassenée, joka laati listan tärkeimmistä satoa tuhoavista eläimistä ja niiden rangaistuksista.[8]
Suomesta eläinoikeudenkäynneistä ei ole tarkkaa tietoa.[1] Ruotsin keskiaikaisten lakien mukaan eläimen omistaja oli vastuussa sen tekemistä vahingoista, eikä keski- tai varhaisen uuden ajan Ruotsista tunneta yhtään tapausta, jossa eläin olisi haastettu oikeuteen.[3]
Keskiajan länsieurooppalaisista eläinoikeudenkäynneistä on kirjoitettu jonkin verran, mutta kirjallisuus voi olla vanhaa, epäsystemaattista ja lähdepohjaltaan epämääräistä.[3]
Huomattavia eläinoikeudenkäyntejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Parhaiten dokumentoitu eläinoikeudenkäynti sijoittuu Normandian Falaiseen vuonna 1386. Syytettynä oli kolmevuotias emakko, joka oli löytänyt valvomatta jätetyn kolmen kuukauden ikäisen lapsen ja jyrsinyt tämän käsivarren ja osan kasvoista niin pahasti, että lapsi kuoli vammoihinsa. Oikeudenkäynti kesti yhdeksän päivää, ja sen lopuksi emakko todettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan. Rangaistusseremoniaan paikalle määrättiin myös emakon omistaja ja surmatun lapsen isä, jotta edelliselle lankeaisi ansaittu häpeä ja jälkimmäinen saisi rangaistuksen lapsensa jättämisestä valvontaa vaille, sekä muut talonpojat sikoineen, jotta tapahtuma olisi "opiksi" myös niille. Tapahtumasta myös teetettiin suuri seinämaalaus paikalliseen kirkkoon.[9]
1500-luvun alussa Autunissa Ranskassa oli oikeustapaus, jossa puolustettiin rottalaumaa. Rotat olivat tuhonneet viljasatoa, ja ne haluttiin vastuuseen. Asianajaja Bartholomé Chassené puolusti rottia monin tavoin, esimerkiksi vetoamalla siihen, etteivät rotat voi saapua oikeuteen, koska matkan varrella on niin paljon kissoja.[1]
Useissa kirjallisissa lähteissä, kuten Johann Grossin vuonna 1624 painetussa historiateoksessa Kurtze Baßler Chronick, kerrotaan, että vuonna 1474 Baselissa tuomittiin oikeudessa kuolemaan paikallinen kukko, joka oli muninut munan. Varhaisin tunnettu maininta tapahtumasta on pappina Baselissa toimineen Johannes Knebelin päiväkirjasta vuodelta 1474, jossa kuitenkin kerrotaan, että pitkänmunaisen munan munineen kukon pää leikattiin irti pyövelin toimesta ilman oikeudenkäyntiä. Kertomus on mahdollisesti yhteydessä tarinoihin basiliskista, joka omaksuttiin keskiajalla Baselin kaupungin tunnukseksi. Nykytieteen mukaan kanojen anatomian vuoksi niiden spontaani sukupuolenvaihdos voi olla mahdollinen, vaikkakin varsinkin kukoilla erittäin harvinainen, mikä saattaa myös selittää tapahtuman.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Klemettilä, Hannele: Keskiajan julmuus. Jyväskylä: Atena, 2008.
- Korpola, Mia: Kun kunnian kukko ei laulanut: munan munineen kukon teloittaminen Baselissa vuonna 1474 ja eläinoikeudenkäyntien lähdeongelmat 16.4.2022. Oikeutta ja historiaa: Matthias Calonius -seura. Viitattu 21.8.2023.
- Kähkönen, Sanna; Laakkonen, Johanna: Sika hirtettiin, iilimadot yritettiin karkottaa – ennen eläimiä kohdeltiin oikeudessa kuin ihmisiä, testaa tietosi eläintuomiosta 27.9.2019. yle.fi. Viitattu 21.8.2023.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Evans, E. P. (suom. Koste, Asmo): Eläimet tuomiolla: Eläinten oikeudenkäynnit ja kuolemantuomiot. Helsinki: Naastamuumio, 2019.