Eila Hakala

Eila Hakala
Henkilötiedot
Koko nimi	Eila Anneli Hakala
Syntynyt	25. heinäkuuta 1931 Tampere, Suomi
Kuollut	31. maaliskuuta 2012
Kansalaisuus	Suomi
Koripalloilija
Pituus	171 cm
Pelaajaura
Seurajoukkueet
1950–1953	Tampereen Pyrintö
Maajoukkueet
1952	Suomi
Ottelut (pisteet)	5 (25)
Aiheesta muualla
FIBA
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Eila Anneli Hakala (o.s. Koiso-Kanttila, 25. heinäkuuta 1931 Tampere – 31. maaliskuuta 2012) oli suomalainen koripalloilija. Kaksi Suomen mestaruutta voittanut Hakala edusti Suomea vuoden 1952 EM-kilpailuissa. Hänen tyttärensä on Suomen koripallon Hall of Fameen nimetty Lea Hakala.

Tampereen Pyrinnön kasvatti Hakala saavutti kasvattajaseurassaan Suomen mestaruuden vuosina 1950 ja 1953. Vuonna 1953 hän voitti SM-sarjan korikuningattaruuden. Vuonna 1952 Hakala valittiin Suomessa vuoden parhaaksi naiskoripalloilijaksi. Urheilumme kasvot -kirjan 3. osa mainitsee hänen saavuttaneen mestaruuksiensa lisäksi myös yhden SM-hopean.

Hakala pelasi myös Suomen maajoukkueessa, jota hän edusti vuoden 1952 EM-kilpailuissa. Yhteensä Hakala pelasi maajoukkueessa viisi ottelua 5,0 pisteen keskiarvolla.

Koripallon lisäksi merkonomin koulutuksen saanut Hakala pelasi pesäpalloa, jossa hän kuului vaihtopelaajana Pyrinnön mestaruussarjassa pelanneeseen joukkueeseen vuosina 1949–1953.

Pelaajaura

Hakala, omalta sukunimeltään Koiso-Kanttila, asui lapsuudessaan Tampereella Sorsapuiston ympäristössä, missä lähestulkoon jokainen lapsi aloitti varhain pesäpallon harrastamisen. Myös Koiso-Kanttila aloitti lajin. Tampereen Pyrintöön hän liittyi mentyään oppikouluun. Myös Tampereen Ilves osoitti kiinnostusta nuoreen koripalloilijaan, ja Tampereen Yritykselläkin oli koripallotoimintaa. Koiso-Kanttila pysyi Pyrinnössä, ja yhteiskoulun naisjunioreista muodostettiin Pyrinnön kakkosjoukkue. Juniorijoukkueita ei tuohon aikaan ollut olemassa, vaan Pyrinnön kakkosjoukkue oli sen juniorijoukkue. Parin vuoden aikana kakkosjoukkue alkoi voittaa edustusjoukkueen, ja Teuvo Tuominen päätti siirtää sen pelaajia edustusjoukkueeseen. Naisten koripallo oli Koiso-Kanttilan nuoruusaikaan tiukkien resurssien laji: joukkue matkusti koululaisten ryhmälipuilla puoleen hintaan, mutta omaa rahaa piti silti käyttää, ja junat olivat aina täynnä. Pallojakaan ei ollut tarpeeksi, mutta Koiso-Kanttilan setä oli suutari, joka korjasi palloja ja pelikenkiä veloituksetta. Pyrintö voitti vuonna 1950 Suomen mestaruuden ensimmäisenä ei-helsinkiläisenä joukkueena. Koiso-Kanttila valittiin vuonna 1952 Suomen parhaaksi naiskoripalloilijaksi.

Koripallon ohessa Koiso-Kanttila jatkoi myös pesäpallon pelaamista, koska se oli suosittua koulujenvälistä kilpailua ja kahden lajin kilpailukaudet eivät menneet päällekkäin. Koska Pyrinnöllä oli kokenut edustusjoukkue, pysyi Koiso-Kanttila pelikavereineen reservissä mutta pelasi myös joitakin pääsarjaotteluita. Kahden palloilulajin ohella Koiso-Kanttila harrasti myös Aarne Honkavaaran valmentamana yleisurheilua, jossa hänen lajivalikoimaansa kuuluivat aitajuoksu ja kiekonheitto. Runsasta urheilemista selitti myös muiden vapaa-ajanviettotapojen vähäisyys. Koiso-Kanttilan aikaan naisten urheilu-ura loppui tavallisesti ylioppilaaksi tulon tai naimisiinmenon yhteydessä. Myös Koiso-Kanttila lopetti urheilu-uransa edellä mainituista syistä vaikka pelasi Turun Riennossa vielä yhden kauden ajan kaupunkiin muutettuaan. Lopullisesti hänen urheilu-uransa päättyi esikoislapsen syntymään syksyllä.

Maajoukkue

Koiso-Kanttila osallistui muutaman muun pyrintöläisen tavoin ensimmäisiin universiadeihin Berliinissä 1951, missä Suomi hävisi kaikki ottelunsa. Joukkue majoittui Joseph Goebbelsin vanhassa huvilassa. Berliini oli vielä raunioina sodan jäljiltä, mutta peliareenat olivat uusia.

Vuonna 1952 pyrintöläinen osallistui EM-kilpailuihin Neuvostoliitossa. Ottelut pelattiin Moskovassa, ja vaikka Suomen Koripalloliitolla ei ollut varoja, maksoi kisajärjestäjä joukkueen kulut. Suomen joukkue koki matkallaan neuvostojärjestelmän vaikutuksen, kun mm. paikalliset eivät uskaltaneet ottaa heidän tarjoamiaan makeisia, ja joukkueelle buuattiin voimakkaasti sen saapuessa kentälle.

Pelityyli ja ominaisuudet

Koiso-Kanttila oli omien sanojensa mukaan melko hyvä heittäjä eikä ollut juuri koskaan vaihdossa. Suomen Koripalloliiton tietokannan mukaan Koiso-Kanttila oli 171 cm pitkä, ja Pyrinnön satavuotishistoriikki mainitsee hänet 173-senttiseksi, millä hän oli Pyrinnön pisimpiä pelaajia. Mieskoripalloilijatkaan eivät olleet Koiso-Kanttilan aikana erityisen pitkiä. Hän oli kuitenkin melko laiha, koska ravintoa ei juuri ollut. Koiso-Kanttila arvioi jälkikäteen myös pelinlukutaitonsa olleen melko hyvä, mutta nähtyään tyttärensä pelaavan hän kommentoi aikansa pelin olleen "niin kovin leikkimielistä".

Yksityiselämä

Koiso-Kanttila tapasi miehensä, Salon Viestin pikajuoksija Sakari Hakalan, Tekun tansseissa. Porissa asuessaan, Astrid Määttäsen aikana, Hakala yritti nostaa porilaista koripalloa heikoin tuloksin. Hänen tyttärensä, tuolloin 11–12-vuotias Lea Hakala pelasi jo jonkin verran. Hakalat muuttivat myöhemmin Lahteen, ja Lea ylsi Suomen naisten maajoukkueeseen jo 15-vuotiaana. Hänestä tuli historian parhaita suomalaisia naiskoripalloilijoita.

Saavutukset

Henkilökohtaiset saavutukset

• Naisten SM-sarjan korikuningatar 1953
• Suomen paras naiskoripalloilija 1952

Joukkuesaavutukset

• EM-kilpailut: 11:s 1952
• Suomen mestaruus 1950 ja 1953

Lähteet

• Salo, Urho (toim.): Tampereen Pyrintö 100 vuotta 1896–1996. Tampereen Pyrintö ry.
• Urheilumme Kasvot Osa 3 Palloilu, s. 829. Oy Scandia Kirjat Ab, 1973.
• Eila Hakala^{[vanhentunut linkki]} baskethotel.com
• Maajoukkueprofiili (Arkistoitu – Internet Archive) Suomen Koripalloliitto

Viitteet

Suomen joukkue – Koripallon naisten EM-kilpailut 1952

3 Lamminpää | 4 Hakola | 5 Kenkkilä | 6 Hakala | 7 Kortelainen | 8 Eskelinen | 9 Tähtinen | 10 Lanne | 11 Salminen | 12 Vehkaoja | 13 Satomaa | 14 Nieminen | 15 Viitanen | 16 Saarinen | Valmentaja Mattila