Eduard Limonov

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eduard Limonov
Eduard Limonov 2016.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt 22. helmikuuta 1943
Dzeržinsk, Gorkin oblasti
Kuollut 17. maaliskuuta 2020 (77 vuotta)
Moskova
Kansalaisuus Venäjä
Ammatti kirjailija, poliitikko
Kirjailija
Salanimi Лимонов ja Дед Лимон
Äidinkieli venäjä
Tuotannon kieli venäjä ja ranska
Tyylilajit underground
Kirjallinen suuntaus Postmodernismi
Esikoisteos romaani Editška (1977)
Aiheesta muualla
limonov2012.ru
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
Eduard Limonov

Eduard Venjaminovitš Limonov (oikea nimi Savenko) (ven. Эдуа́рд Вениами́нович Лимо́нов (Саве́нко), 22. helmikuuta 1943 Dzeržinsk17. maaliskuuta 2020[1]) oli venäläinen kirjailija ja lakkautetun kansallisbolševistisen puolueen puheenjohtaja, ja vuonna 2010 sen perustalta perustetun "Toinen Venäjä" -puolueen puheenjohtaja. Hänellä oli Ranskan kansalaisuus vuosina 1987-2011. Vuonna 1993 Eduard Limonov perusti kansallisbolševistisen lehden Limonka, mikä tarkoittaa munakäsikranaattia.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisvuodet ja elämä Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Limonov syntyi Dzeržinskissä, josta perhe muutti myöhemmin Harkovaan Ukrainaan. Hänen isänsä oli NKVD:n aliluutnantti. Harkovissa Limonov osallistui nuorisorikollisten toimintaan murtokeikkojen muodossa. Hän palasi kunniallisille teille ja pääsi opettajakorkeakouluun. Tällöin hän löysi itselleen kirjailijan uran.[2] 1970-luvulla hän runoili Moskovassa samizdat-piireissä, mutta hän lähti ensimmäisen vaimonsa kanssa maasta ja hänen kansallisuutensa peruutettiin. Limonov saapui 1974 New Yorkiin, jossa omistautui kirjalliselle uralle ja osallistui punk-piireihin.

Pariisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1982 hän muutti Pariisiin myöhemmän vaimonsa Natalja Medvedevan kanssa. Hän sai myöhemmin Ranskan kansalaisuuden ja Gorbatšov palautti myös hänen Neuvostoliiton kansalaisuutensa. Ehkä tunnetuin hänen teoksistaan on It's Me, Eddie - (venäjäksi) Eto Ja, Editška (1977). Siinä hän kuvaa biseksuaalista elämää New Yorkissa ja pilkkaa amerikkalaista keskiluokkaa. Hän kehitti itselleen roolin maksimalistina, joka saa tehdä mitä tahansa. Raakuuksien alta pilkistää kuitenkin epätoivo ihmisen katoavaisuudesta. Yksi runoilijan katkeruuden aihe oli hänen ensimmäinen vaimonsa Jelena Šaripova, joka hylkäsi luuseriksi kokemansa Limonovin.[2]

Vuonna 1986 oli tarkoitus suomentaa Limonovin teos Palvelija. Suomentaja Jukka Mallinen tarjosi siitä katkelmaa Parnasso-lehden julkaistavaksi. Päätoimittaja Jarkko Laine torjui ajatuksen, koska piti tekstiä "puberteettisena." Katkelma ilmestyi suomeksi 1991 venäläisen undergroundin antologiassa Hauskat hautajaiset.[2]

Paluu Venäjälle ja Kansallisbolševistisen puolueen perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Limonov palasi Venäjälle 1991 ja ryhtyi poliittiseksi aktivistiksi. Tällöin hän teki poliittisen äkkikäännöksen ja liittyi äärinationalistisen Vladimir Žirinovskin riveihin tämän kokoamaan "varjohallitukseen". Limonka-lehden perustaminen johti miehet kuitenkin eri teille, ja Limonov alkoi johtaa Kansallisbolševistista puoluetta, joka oli sekoitus Leninin ja Stalinin bolševismista, venäläisestä nationalismista ja Strasserin veljesten kansallissosialismista. Limonovin tukijat käyttivät retro-stalinistista kuvastoa ja heittelivät poliitikkoja vihanneksilla. Puolueen suora toiminta on johtanut usein tuomioihin ja se kiellettiin 2007.[2]

Limonov tuki Jugoslavian sotien aikana serbejä ja Radovan Karadžićia. BBC kuvasi hänet ampumassa tarkka-ampujakiväärillä saarrettuun Sarajevoon. Vuonna 2006 hän oli perustamassa Toinen Venäjä -oppositiojärjestöä mm. Garri Kasparovin ja Mihail Kasjanovin kanssa. Samanniminen järjestö toimii myös Pohjois-Kazakstanissa, jossa on merkittävä venäläisvähemmistö. Myöhemmin Limonov halusi muodostaa Toisesta Venäjästä maltillisen oppositiopuolueen, mutta sen rekisteröinti ei onnistunut.[2]

Vankilatuomio ja vapautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Limonov tuomittiin vuonna 2001 neljäksi vuodeksi vankilaan laittomasta ampuma-aseiden hallussapidosta ja yrityksestä perustaa laiton aseellinen ryhmä, joka suunnitteli hyökkäystä Kazakstaniin.[3] Limonovin mukaan oikeudenkäynti oli lavastettu.[2] Limonov tuki venäläisiä separatisteja myös Abhasiassa ja Transnistriassa. Vuoden 2014 Krimin kriisin yhteydessä Limonov sanoi, että Venäjän pitäisi palauttaa yhteyteensä kaikki Neuvostoliiton romahtaessa menetetyt alueet.[4]

Limonov koki vankeusaikansa askeettisuuden olleen hänelle kirkastava kokemus. Vankilasta vapautumisensa jälkeen hän kirjoitti The eXile -lehteen. Hänen syytöskirjansa nykyjärjestystä vastaan on nimeltään Tällaista presidenttiä emme tarvitse: Limonov Putinia vastaan. Emmanuel Carrèren hänestä kirjoittama elämäkerta ilmestyi suomeksi huhtikuussa 2013.[2][5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Eduard Limonov.
  1. Eduard Limonov, Soviet-Era dissident & writer who shocked Russia, dead at 77 RT. 17.3.2020. Viitattu 17.3.2020.
  2. a b c d e f g Jukka Mallinen. Nuorisorikollinen, emigranttihylkiö, asemies, kansallisbolševikki. Kanava-lehti 1/2013
  3. Niinivaara, Susanna: Limonovin bolševikit kiellettiin Venäjällä äärijärjestönä. Helsingin Sanomat. 20.4.2007. Arkistoitu 28.5.2007. Viitattu 20.04.2007.
  4. Kravtsova, Jekaterina: Ukraine crisis: Crimea is just the first step, say Moscow's pro-Putin demonstrators The Telegraph. 10.3.2014. Viitattu 5.7.2018. (englanniksi)
  5. Hänninen, Ville: Emmanuel Carrère: Limonov. Aamulehti. 15.4.2013. Arkistoitu 22.5.2013. Viitattu 10.10.2020.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]