Dialoginen filosofia (kirja)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Dialoginen filosofia: Teoria, metodi ja politiikka
Kirjailija Jukka Hankamäki
Genre etiikka, tieteenfilosofia, yhteiskuntafilosofia
Kustantaja 1. painos 2003 Yliopistopaino, 2. uudistettu painos 2008 Books on Demand GmbH
Julkaistu 1. painos 2003, 2. uudistettu painos 2008
Ulkoasu 1. painos nidottu, 2. uudistettu painos sidottu
Sivumäärä 1. painos 372, 2 uudistettu painos 416
ISBN 1. painos 951–570–540–1, 2. uudistettu painos 978-952-498-131-6
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Dialoginen filosofia: Teoria, metodi ja politiikka on Jukka Hankamäen kirjoittama teos dialogisesta filosofiasta ja eksistenssifenomenologiasta. Teoksen jonka julkaisi Yliopistopaino vuonna 2003. Hankamäen ajantasaistama laitos ilmestyi vuonna 2008.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hankamäki kirjoitti Dialogisen filosofian vuosina 2001–2002 toimiessaan osan ajasta Suomen Akatemian ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet (Syreeni)” -ohjelmassa.[1]

Kirjan tehtävänasettelussa mainittu päätavoite on löytää eettisesti perusteltuja menetelmiä vähemmistöjen ja erilaisten kulttuurien ymmärtämiseen sekä moraalisten yhteiskuntakäytäntöjen luomiseen.[2]

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoksen ensimmäisessä (I) luvussa ”Teoria” tarkastellaan Martin Buberin ja Emmanuel Lévinasin filosofiaa sekä analysoidaan, miksi etiikkaa ei tarvitsisi välttämättä perustella tietoteorialla.[3] Tieto-opillisen etiikkanäkemyksen osoittamisessa epäonnistuneeksi kirjassa tukeudutaan myös Frankfurtin koulun Erich Frommin ja Herbert Marcusen esittämiin teknisen ajattelutavan arvosteluihin sekä katsotaan, että tiedonmuodostuksessa itsessään pitäisi paremmin ottaa huomioon eettiset periaatteet.[4]

Välineellisen järjenkäytön ohuutta havainnollistetaan kulttuurifilosofisin esimerkein. Teoksessa katsotaan, että välinerationaaliset ihanteet ovat tehneet filosofiasta ja tieteistä sujuvuutta ja käyttökelpoisuutta korostavaa pragmatiikkaa.[5] Theodor Adornon ja Max Horkheimerin tekemään välinerationaalisuuden ja päämäärärationaalisuuden erotteluun viitaten Hankamäki puolustaa filosofien asemaa päämäärien kyseenalaistajina ja asettajina.[6] Hankamäki väittää, että massakulttuurin arvojen kyseenalaistaminen johtaa usein konflikteihin ja että sen vuoksi filosofian harjoittamisesta tulee helposti radikaalia, mikä puolestaan johtaa ulkopuolisuuteen ja dialogin tarpeeseen.[7]

Hankamäki perustaa kriittisen tiedonmuodostuksen pitkälti ideologioiden arvosteluun. Hänen mielestään aktiivisista todellisuuden valloituspyrkimyksistä luopuminen voisi tarjota pohjan sille, etteivät ihmiset pyri ymmärtämään toisiaan menetelmällisesti väärin.[8]

Toisessa (II) pääluvussa ”Metodi” Hankamäki tarkastelee tieteenfilosofiaa ja metodologiaa etiikan näkökulmasta sekä luo perusteita dialogiselle filosofialle: keskustelujen käyttämiselle ihmistieteiden metodina. Lähtökohtanaan hän pitää Martin Heideggerin ja Hans-Georg Gadamerin eksistenssihermeneutiikkaa, fenomenologiaa ja klassista sokraattisen filosofian ihannetta.[9]

Fenomenologisen filosofian mukaisesti tutkijan pitäisi ensin sulkea pois käytännölliset intressinsä (tai tarkoitusperänsä) pyrkiessään luomaan käsitystä tutkittavasta ilmiöstä. Dialoginen puhetilanne koostuu tällöin fenomenologisen tieteenfilosofian menetelmällisten askelten (reduktio, konstruktio ja destruktio) lisäksi luottamuksellisesta, tunnustuksellisesta ja kumppanuuteen verrattavissa olevasta suhteesta aiheeseen tai toiseen ihmiseen.[10]

Teos yhdistää Martin Buberin luoman kuvauksen dialogisesta tilanteesta Emmanuel Levinasin esittämiin kohtaamiseettisiin vaatimuksiin. Metodisääntöinään se soveltaa Edmund Husserlin fenomenologisia sekä Martin Heideggerin ja Hans-Georg Gadamerin eksistenssihermeneuttisia lähtökohtia. Parhaimmillaan dialoginen tilanne laajenee kolmanniuden piiriin: periaatteellisia keskusteluja ja politiikanteon oikeutusta koskevaksi yhteiskuntasuhteeksi, jossa myös ulkopuoliset osallistujat voivat taata dialogien onnistumisen.[11]

Kirjan kolmannessa (III) pääluvussa ”Politiikka” dialogisen filosofian ydinajatuksia sovelletaan yhteiskuntateoriaan ja käsitellään sananvapauden ja kansainvälisen politiikan ongelmia. Esimerkkitapauksina tarkastellaan muiden muassa seksuaalivähemmistöjä, kotimaisia sananvapaus- ja kunnianloukkausjupakoita, Yhdysvaltain vuoden 2001 terrori-iskuja – toisessa painoksessa myös vuoden 2006 Muhammed-pilakuvakiistaa sekä Ayaan Hirsi Alin ja Pim Fortuynin tapauksia.[12]

Hankamäki niveltää dialogisuuden osaksi laajempaa transsendentaalifilosofista ihmiskäsitystä, etiikkaa ja antropologiaa Buberin ja Levinasin tavoin. Sen lisäksi, että ihmiset ovat suhteessa toisiin ihmisiin ja ulkoiseen todellisuuteen, ihminen on dialogisessa suhteessa myös omaan itseensä ja historiaansa. Tästä Hankamäki johtelee teesinsä: ”Kohtele ihmisyyttä itsessäsi ja toisissa ihmisissä aina suurena arvoituksena.”[13]

Teoksessa päädytään puolustamaan arvoliberaaleja ajatussuuntia ja nähdään vapaata keskustelua tukahduttavat yhteiskuntajärjestelmät totalitarismin muotoina. Kirjan ajantasaistetun painoksen (2008) kolmas pääluku laajenee globalisaatiota ja pakkokansainvälistämistä koskevaksi arvosteluksi. Hankamäki pitää itsenäisten kansallisvaltioiden järjestelmää ja kansojen itsemääräämisoikeutta aidon kulttuurisen monimuotoisuuden ehtoina.[14]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapani Kilpeläinen arvioi Yliopisto-lehdessä: ”Hankamäki on vahvimmillaan tarkastellessaan fenomenologista etiikkaa, mutta hänen yrityksensä ehtiä yhdessä kirjassa joka paikkaan synnyttää hallitsemattomia tyylinvaihteluita, jotka tuottavat vellimäisen kokonaisvaikutelman.”[15]

Pietari Almusa kirjoitti Kulttuurivihkot-lehdessä: ”Kokonaisuutena kirja on teoreettisesti vahva ja käytännöllisesti haastava esitys. Hankamäen kirjoituksen hienovireisyys tekee sujuvasti rönsyilevästä tutkimuksesta miellyttävää luettavaa.”[16]

Dosentti Maija Lehtovaara arvioi Aikuiskasvatus-lehdessä: ”Kirjan teoreettinen osa on Buberin ja Levinasin filosofiaa tuntevallekin erinomaisen antoisa. Kummankin filosofia on kuvattu asiantuntevan syvällisesti, mutta samalla konstailematta ja harvinaisen selkeästi.”[17]

Professori Juha Varto kirjoitti Niin & näin -lehdessä: ”Hankamäki ei luultavasti ole pyrkinyt kirjoittamaan ’ikuista’ viisautta ja on siten onnistunut kirjoittamaan ajankohtaisen ja oletettavasti ajattomasti radikaalin kirjan, jonka anti ihmistieteiden tutkijoille ja toimijoille on luullakseni kestävää tekoa.”[18]

Hankamäki vastasi Kilpeläisen esittämään kritiikkiin Yliopisto-lehdessä kiittäen mahdollisuudesta käydä dialogia – mutta aikoneensa laatia kriittisen vastineen myös kehujille.[19]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Hankamäki, Jukka, Dialoginen filosofia. Helsinki: Yliopistopaino 2003, s. 9.
  2. ↑ Hankamäki, Jukka, Dialoginen filosofia. Helsinki: Yliopistopaino 2003, s. 11–27.
  3. ↑ Hankamäki, Jukka, Dialoginen filosofia. Helsinki: Yliopistopaino 2003, s. 40–128.
  4. ↑ Hankamäki, Jukka, Dialoginen filosofia. Helsinki: Yliopistopaino 2003, s. 49–50 ja 132–140.
  5. ↑ Hankamäki, Jukka, Dialoginen filosofia. Helsinki: Yliopistopaino 2003, s. 217–218.
  6. ↑ Hankamäki, Jukka, Dialoginen filosofia. Helsinki: Yliopistopaino 2003, s. 132–133.
  7. ↑ Hankamäki, Jukka, Dialoginen filosofia. Helsinki: Yliopistopaino 2003, s. 18.
  8. ↑ Hankamäki, Jukka, Dialoginen filosofia. Helsinki: Yliopistopaino 2003, s. 107 ja 120.
  9. ↑ Hankamäki, Jukka, Dialoginen filosofia. Helsinki: Yliopistopaino 2003, s. 160–186.
  10. ↑ Hankamäki, Jukka, Dialoginen filosofia. Helsinki: Yliopistopaino 2003, s. 223–224.
  11. ↑ Hankamäki, Jukka, Dialoginen filosofia. Helsinki: Yliopistopaino 2003, s. 308.
  12. ↑ Hankamäki, Jukka: Dialoginen filosofia. Norderstedt: Books on Demand GmbH 2008, s. 276–281.
  13. ↑ Hankamäki, Jukka: Dialoginen filosofia. Helsinki: Yliopistopaino 2003, s. 17 ja 325.
  14. ↑ Hankamäki, Jukka: Dialoginen filosofia. Norderstedt: Books on Demand GmbH 2008, s. 345.
  15. ↑ Kilpeläinen, Tapani: ”Tie helvettiin on kivetty...” (html) Yliopisto. 12/2003.
  16. ↑ Almusa, Pietari: ”Dialogi ymmärryksen rakentajana”. Kulttuurivihkot, 2003, nro 5, s. 72.
  17. ↑ Lehtovaara, Maija: ”Etiikkaa arkeen ja tieteeseen”. Aikuiskasvatus, 2003, nro 4, s. 321.
  18. ↑ Varto, Juha: ”Dialogisuuden välttämättömyys”. Niin & näin, 2003, nro 2, s. 72.
  19. ↑ Hankamäki, Jukka: ”Dialogisesta filosofiasta” (html) Yliopisto. 14/2003.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Dialoginen_filosofia_(kirja)&oldid=21247394”