Billy Idol

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Billy Idol
Billy Idol vuonna 2012
Billy Idol vuonna 2012
Henkilötiedot
Koko nimi William Michael Albert Broad
Syntynyt 30. marraskuuta 1955 (ikä 64)
Middlesex, Englanti
Ammatti muusikko, laulaja-lauluntekijä, näyttelijä
Muusikko
Laulukielet englanti
Aktiivisena 1975–
Tyylilajit dance rock, hard rock, punk, uusi aalto
Soittimet laulu
Yhtyeet Generation X
Levy-yhtiöt Chrysalis Records
Sanctuary Records
Aiheesta muualla
billyidol.net

Billy Idol (oik. William Michael Albert Broad; s. 30. marraskuuta 1955 Middlesex, Englanti) on englantilainen rocklaulaja ja lauluntekijä. Idol aloitti uransa lontoolaisessa Generation X -punkyhtyeessä vuonna 1976. Sen lopetettua vuonna 1981 Idol muutti Yhdysvaltoihin ja aloitti soolouran.

Musiikissaan Idol yhdisteli keskenään niin pop-koukkuja, punk-asennetta, perinteistä rock-tyyliä kuin tanssibiittiäkin. Idol oli 1980-luvun alussa ensimmäisiä artisteja, jotka saavuttivat suurta menestystä uuden musiikkimedian MTV:n avulla. Hänen singlehittejään 1980-luvulta ovat esimerkiksi "Hot in the City", "Dancing with Myself", "White Wedding", "Rebel Yell", "Eyes Without a Face", "Flesh for Fantasy", "To Be a Lover", "Don't Need a Gun", "Sweet Sixteen", "Mony Mony" ja "Cradle Of Love".

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

William Broad syntyi 30. marraskuuta 1955 Middlesexissä Englannissa. Perhe asui muutaman vuoden ajan New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa kunnes palasi takaisin Englantiin. Broad kävi vuoden ajan Sussexin yliopistoa.[1]

Punkkarina Lontoossa ja Generation X[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori Broad alkoi liikkua Lontoon punkpiireissä. Ennen omaa muusikonuraansa hänet oli tunnettu lempinimellä ”Billy Idle”, koska hänen kolmannen luokan kemianopettajansa oli aikoinaan kirjoittanut pojan koulutodistukseen, että William oli ollut idle, ’laiska’. Kun nuorta punkfani Broadia haastateltiin Sounds-lehteen, hän kertoi nimekseen Idol, ’idoli’, sillä kirjoitusmuodosta Idle tunnettiin jo koomikko Eric Idle.[2]

Idol soitti lyhyen aikaa kitaraa yhtyeessä nimeltä Chelsea. Sen jälkeen vuonna 1976 hän perusti kolmen muun muusikon kanssa punkyhtyeen Generation X, jossa hän toimi laulajana ja lauluntekijänä. Generation X julkaisi kolme albumia vuosien 1978–1981 aikana.[1]

Soolouran alku ja 1980-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Generation X:n hajottua Idol muutti New Yorkiin tavoittelemaan menestystä soolouralla. Hän sai managerikseen Kissin managerin Bill Aucoinin ja julkaisi vuonna 1981 EP:n Don’t Stop. Idol sai levytyssopimuksen Chrysalis Recordsilta ja löysi kitaristikseen ja lauluntekijäparikseen Steve Stevensin.[1]

Idolin soolouran esikoisalbumi Billy Idol julkaistiin kesällä 1982. Singlet ”White Wedding” ja ”Dancing with Myself” saivat paljon soittoaikaa uudella musiikkivideokanavalla MTV:llä, ja albumi myi kultaa.[1]

Idolin toinen sooloalbumi Rebel Yell (1984) myi tuplaplatinaa ja nousi Idolin uran myydyimmäksi levyksi. Albumin hittisinglejä olivat ”Rebel Yell”, ”Eyes without a Face” ja ”Flesh for Fantasy”.[1]

Idolin kolmas albumi Whiplash Smile (1987) menestyi vielä kohtalaisen hyvin ja tuotti singlehitit ”To Be a Lover” ja ”Sweet Sixteen”. Kitaristi Stevens lähti pian sen jälkeen perustamaan omaa yhtyettään. Idol sai vielä samana vuonna hitin coverkappaleen ”Mony Mony” liveversiosta.[1]

1990-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juuri kun Idolin neljäs albumi Charmed Life (1990) oli julkaisuvalmis, Idol loukkaantui moottoripyöräonnettomuudessa ja lähes menetti toisen jalkansa. Hän joutui käyttämään sen jälkeen keppiä jonkin aikaa. Albumilta otettu single ”Cradle of Love” oli menestys, ja myös albumi myi platinaa.[1] "Cradle of Love" kuultiin myös Renny Harlinin ohjaaman Ford Fairlane -elokuvan soundtrackilla.

Ennen seuraavan albuminsa tekemistä Idol näytteli pienessä roolissa Oliver Stonen ohjaamassa elokuvassa The Doors (1991). Idolin seuraava albumi Cyberpunk (1993) sisälsi teknorytmejä. Albumi myi huonommin kuin Idolin aiemmat levyt.[1]

Idol oli pois julkisuudesta vuoteen 1998 asti, jolloin hän teki cameoesiintymisen elokuvassa The Wedding Singer. Seuraavina vuosina hän julkaisi hittikokoelmia ja esiintyi Steve Stevensin kanssa VH1:n dokumenteissa kuten VH1 Storytellers.[1]

2000-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Idol Lontoossa vuonna 2005.

Idolin kuudes studioalbumi Devil’s Playground julkaistiin vuonna 2005. Sitä seurasi Happy Holidays seuraavana vuonna. Idol teki maailmankiertueen vuonna 2008 yhdessä Def Leppardin kanssa. Idolin uusin albumi Kings & Queens of the Underground julkaistiin vuonna 2014.[1]

Esiintymiset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1991 Idol esiintyi Suomen Ruisrockissa.

Heinäkuussa 2006 Idol nähtiin Suomessa Tuurin Miljoona Rockissa sekä Hartwall Areenalla.

Kesäkuussa 2010 Idol kävi Suomessa Helsingin jäähallissa laajan Euroopan kiertueensa yhteydessä Steve Stevensin ja uuden yhtyekokoonpanonsa kanssa.

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Idolilla on kaksi lasta: muusikko Willem Wolfe Broad, jonka äiti on Perri Lister, ja Bonnie Blue Broad, jonka äiti on Linda Mathis.[3]

Idol on kertonut olleensa pitkään huumeriippuvainen ja ottaneensa useita yliannostuksia.[3] Vuonna 1994 hän lähes kuoli yliannostukseen.[1]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmia, remixejä ja livealbumeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bibliografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Idol, Billy: Dancing with Myself: Elämäni. Suomentanut Sirje Niitepõld. Helsinki: Like, 2015. ISBN 978-952-01-0662-1.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Greg Prato: Billy Idol Artist Biography AllMusic. Viitattu 25.8.2019.
  2. John Schaefer: Billy Idol Shares Tales From The Underground In His New Memoir New Sounds. 7.10.2014. Viitattu 25.8.2019.
  3. a b Adrian Deevoy: 'I've been a total idiot, but now I'm approaching 60... clean and soberish': Billy Idol confesses all Daily Mail. 11.10.2014. Viitattu 25.8.2019.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]