Banjo

Banjo
Soitinryhmä	kielisoittimet
Alkuperämaa / ‑alue	varhaisia esimuotoja muinaisessa Lähi-idässä
Soittimen ääniala	(4-kielisen banjon standardiviritys)
Liittyvä musiikin tyylilaji	Country
Samankaltaisia soittimia	ukulele, mandoliini, balalaikka
Infobox OK

Kahdeksankielinen banjomandoliini

Banjo on amerikkalaista alkuperää oleva kielisoitin. Sen juuret ovat Lähi-idässä, Kaukoidässä ja Afrikassa, missä edelleen on käytössä muun muassa varhaista banjoa muistuttava soitin nimeltä akonting. Banjo kuuluu erityisesti country- ja bluegrass-musiikkiin, joissa käytetään viisikielistä banjoa. Soitto saattaa kuulostaa hyvin nopealta, koska sitä soitetaan kolmella sormella vaihtuvilla sormijärjestyksillä. Viisikielisen banjon erikoisuutena on muita kieliä lyhyempi viides kieli, joka sijaitsee kaulan puolivälin tietämillä matalimman pitkän kielen puolella. Vanhoissa soittotyyleissä sitä soitetaan yleensä vain vapaana, mutta nykyaikaisissa tyyleissä sitäkin painetaan otelautaa vasten joko peukalolla tai muilla vasemman käden sormilla.

Banjon rakenne

Banjossa on pyöreä rummun tapaan rakennettu kaikukoppa, pitkä kaula ja siihen kiinnitetty otelauta. Varhaisimmissa banjoissa rumpukehän sijalla saattoi olla esimerkiksi kuivattu kurpitsa, jonka ylle oli viritetty nahkakalvo. Kalvo kiinnitettiin kehään nauloilla tai nastoilla tai nahkanauhalla. Kielet tehtiin joko suonista tai silkistä punomalla. 1800-luvun lopulla Yhdysvalloissa aloitettiin banjojen teollinen valmistaminen, jolloin sen rakennetta vahvistettiin muun muassa metalliosilla. Nahkakalvo kiristettiin puiseen kehään metallisilla kiristimillä, joita saattoi olla jopa yli 30 rinta rinnan. Puisen kehän yläpuolelle nahkakalvon alle kehitettiin erilaisia ääntä kirkastavia metallisia tone ringejä ja ennen vuosisadan loppua käyttöön tulivat metallikielet ja metalliset nauhat otelaudan pinnalla.

Banjon historia

1800-luvun lopulla banjo saavutti suosiota erityisesti Yhdysvaltojen itärannikolla ylempien kansanluokkien keskuudessa. Tällöin ns. klassisen banjon aikakaudella tai parlor-kaudella banjoa soitettiin klassisen kitaran tapaan näppäillen. Ohjelmistona olivat klassisten pikkukappaleiden ohella muun muassa marssit, valssit ja ajan tanssikappaleet.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen banjoa alettiin käyttää jazz-yhtyeiden rytmisoittimena. Käyttöön tuli ns. plectrum-banjo, joka oli viisikielinen banjo ilman viidettä lyhyttä kieltä sekä myöhemmin lyhyempi nelikielinen tenoribanjo. Viisikielisen banjo kehityksessä merkittäviä olivat 1920-luvulla Gibsonin tehtaalla tehdyt parannukset ja ns. Mastertone banjon synty. Tästä soittimesta kehittyi 1940-luvulla ns. bluegrass-musiikin keskeinen soitin. Bill Monroen Blue Grass Boys -yhtyeen muusikoista erityisesti Earl Scruggs edesauttoi banjon uuteen suosioon.

Banjon soittotyylit

Bluegrass-banjoa soitetaan yleensä kolmella sormella näppäilemällä, ja sormiin on kiinnitetty metalliset plektrat. Tätä tyyliä kutsutaan myös kehittäjänsä Earl Scruggsin mukaan Scruggs-tyyliksi. Näppäilysormet noudattavat yleensä tiettyjä järjestyksiä, joista yksi yleisimmistä on ns. Forward Roll. Siinä kieliä soitetaan seuraavassa sormijärjestyksessä: TIMTIMTM (T = peukalo, I = etusormi, M = keskisormi.

Viisikielistä banjoa voi soittaa myös ns. Clawhammer-tyylillä, joka oli yleinen vanhassa amerikkalaisessa musiikissa. Tyyli muistuttaa paljon ensimmäisten Amerikkaan saapuneiden banjonsoittajien eli afrikkalaisten orjien soittotapoja. Siinä kieltä soitetaan etu- tai keskisormen kynnellä alaspäin näppäillen, ja peukalo soittaa lähinnä viidettä kieltä.

Clawhammer-tyylistä on olemassa monta varianttia; Pete Seegerin 50-luvun lopulla tunnetuksi tekemässä tyylissä etusormi näppää ylöspäin (up-picking), ns, double thumbing -tyylissä taas peukalo soittaa viidennen kielen ohella myös sisempiä kieliä melodisempia kulkuja tavoitellen. 60-luvun folkbuumin banjonsoittajat käyttivät paljon ns. bumditty näppäilyä, missä vuorottelevat etusormen alaspäin näppäilty melodiaääni, kielten harjaus koko käden kynsillä alaspäin ja peukalon näppäys viidennellä kielellä.

Banjo nykyisin

Todd Taylorin nopeaa banjonsoittoa.

Nykyajan tunnetuin banjisti lienee bluegrass-soittotyyliä edelleen kehittänyt Béla Fleck. Hän on voittanut useita Grammy-palkintoja, ja soittanut banjolla lähes jokaista musiikkityyliä. Hän on myös säveltänyt klassisen musiikin banjokonserton. Bela Fleckin opettaja Tony Trischka sai vastikään myös useita palkintoja eri projekteistaan. Hän teki banjoduettolevyn, jolla Fleckin ohella hänen kanssaan vuorottelevat muun muassa Earl Scruggs ja näyttelijänä paremmin tunnettu Steve Martin. Tricshka on myös levyttänyt ja kiertänyt esittämässä banjon historiaa valottavaa teemakonserttia, johon liittyvät myös vanhat soittimet ja muun muassa minstrel-tyylinen banjonsoitto.

Banjo Suomessa

Suomalaisista 5-kielisen banjon soittajista tunnetuimpia ovat folk-aikakaudella esiin nousseet edesmenneet Pertsa Reponen (Hootenanny Trio, Finntrio), Hannu Karlsson (Alan Miehet, Pihasoittajat) ja Petri Hohenthal (Cumulus, Alan Miehet) sekä edelleen vaikuttava Vesa Nuotio (Finntrio, Alan Miehet). 70-luvun banjisteista tunnetuimpia ovat Kari Reiman (Mayflower, Bottom String Band, Korkkijalka) ja Seppo Sillanpää (Vanha Isäntä, Bottom String Band).

Tunnetuimpia tämän hetken suomalaisia bluegrass-banjisteja ovat Jussi Syren and The Groundbreakers -yhtyeen Tauri Oksala, joka on soittanut Itse valtiaat -ohjelman tunnusmusiikin, sekä Janne Viksten. J. Karjalainen on Lännen Jukka -kiertueensa myötä soittanut banjoa clawhammer-tyylillä.

Myös vuonna 2007 julkaistulla suomalaisella Guitar Heroes -albumilla on kappale, joka yhdistelee bluegrassia ja metallia. Kappaleen on säveltänyt Euge Valovirta, hän soittaa banjoa kyseisellä raidalla.

Banjon kaltaisia soittimia

Banjosta on kehittynyt lukuisia variantteja, joihin kuuluvat:

• Banjitar, banjon ja kitaran sekoitus.
• Banjomandoliini, banjon ja mandoliinin sekoitus.
• Banjolele, banjon ja ukulelen sekoitus

Lisäksi banjo on sukua turkkilaiselle cümbüş-soittimelle.