Anodisointi

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
IPod mini-soittimen pinta on anodisoitu.

Anodisointi eli eloksointi (vanha termi alumiinin anodisoinnista puhuttaessa) on metallien pintakäsittely, joka lisää metallien luontaista korroosionkestävyyttä ja kestoikää. Anodisointi muodostaa sähkövirran avulla suojaavan oksidipinnoitteen metallin pinnalle. Anodisoitu pinta on kova ja kulutusta kestävä. Anodisointi parantaa myös kappaleen ulkonäköä ja anodisoitu pinta on helppo pitää puhtaana. Anodisoinnilla voidaan estää alumiinin korroosio esimerkiksi merivedelle alttiissa osissa. Kappale upotetaan anodisointiliuokseen ja sähkövirran avulla sen pinnalle kasvatetaan suojaava oksidikerros. Pinta voidaan samalla värjätä lisäämällä oksidikerrokseen erilaisia väriaineita. [1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anodisointia käytettiin ensimmäistä kertaa teollisessa mittakaavassa vuonna 1923. Tällä menetelmällä suojattiin vesilentokoneiden duralumiinirakenteita korroosiolta. Anodisoinnissa aluksi käytettyä kromihappo-emäs prosessia sanottiin Bengough-Stuart prosessiksi. Prosessista kehitettiin pian uusia versioita, joista ensimmäisen rikkihappoanodisointiprosessin patentoivat Gower ja O’Brien vuonna 1927. Rikkihaposta tuli tämän jälkeen nopeasti yleisimmin käytetty elektrolyytti anodisointiprosesseissa. [1]

Vuonna 1923 Japanissa patentoitiin ensimmäinen oksaalihappoanodisointiprosessi, jota käytettiin myöhemmin laajalti Saksassa erityisesti rakennusteollisuudessa rakennusten julkisivuissa. Anodisoidun alumiinin ekstruusio oli suosittu arkkitehtuurinen materiaali 1960- ja 1970-luvuilla. Nykyisin materiaali on korvattu edullisemmilla muovi- ja jauhepinnoitteilla. Fosforihappoprosessit ovat tuorein isompi edistysaskel anodisoinnissa. Fosforihappoprosessia käytetään lähinnä kun esikäsitellään pintoja liimoja ja muita sidosaineita varten sekä orgaanisia maaleja käytettäessä.[1] Anodisointiprosesseista kehitetään edelleen useita patentoituja ja kasvavassa määrin monimutkaisia variaatioita teollisuudessa. Koska prosesseja on jo monia ja ne ovat monimutkaisia, luokitellaan pinnoitteet nykyisin armeija- ja teollisuusstandardien mukaan usein pinnoitteen ominaisuuksien mukaan sen sijaan, että pinnoitteet luokiteltaisiin valmistuksessa käytettyjen kemiallisten prosessien mukaan.[2]

Käyttökohteet ja pinnan ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääasiassa anodisointia käytetään suojaamaan metallipintoja korroosiolta oksidikerroksen avulla. Se mahdollistaa metallin värjäämisen, parantaa voiteluaineiden tai liima- ja sidosaineiden pysymistä metallin pinnalla. Anodisoitu pinta kestää myös kulutusta paremmin kuin anodisoimaton. Alumiinin oksidikerroksen paksuus vaihtelee 0,5 ja 150 μm välillä. Korroosiosuojana käytettään yleensä 5-25 μm paksuista oksidikerrosta. Koristetarkoituksiin käytetyt kerrokset voivat olla jopa 500 μm paksuja.[3] Anodisoinnissa muodostunut oksidikerros on huokoinen, joten tasaisen suojakerroksen saamiseksi pitää oksidikerros tiivistää ennen loppukäyttöä.

Vaikka anodisointi tuottaa tasaisen ja yhtenäisen pinnoitteen, voivat mikroskooppiset halkeamat johtaa korroosioon. Pinnoite liukenee myös helposti hyvin emäksisissä tai happamissa olosuhteissa. Pinnoitteen korroosionkeston parantamiseksi oksidikerrokseen voidaan lisätä kemiallisesti inerttejä lisäaineita ja mikrohalkeamien määrää voidaan vähentää tasoitustekniikoiden avulla.[1] Esimerkiksi rikkianodisoidut pinnat tiivistetään yleensä joko hydrotermisellä sinetöinnillä tai saostamalla huokosten ja halkeamien vähentämiseksi. Saostamalla tiivistetty pinnoite on kemiallisesti stabiilimpi mutta pinnoitteeseen voi jäädä kanavia, joita pitkin ioninvaihtoa voi tapahtua aiheuttaen korroosiota. On kehitetty myös tekniikoita, joiden avulla amorfinen oksidipinnoite voidaan osittain muuttaa kestävämmäksi kiteiseksi yhdisteeksi.[4]

Anodisointia käytetään alumiinisten lentokoneosien, rakennusmateriaalien sekä käyttöesineiden pinnoittamiseksi. Anodisoitua alumiinia on esimerkiksi älypuhelimien, työkalujen, taskulamppujen, keittiötarvikkeiden, kameroiden, urheiluvälineiden, ikkunan karmien sekä monien muiden tuotteiden pinnoitteissa antamassa korroosionkestävyyttä ja mahdollistamaan helpon värjättävyyden. Vaikka anodisoitu pinta ei kestä kulutusta loputtomiin helpottavat syvät huokoset voiteluaineiden pysymistä kulutuspinnalla paremmin kuin sileämmät pinnoitteet.

Anodisoidun pinnoitteen lämmönjohtokyky ja lineaarinen lämpölaajeneminen ovat huomattavasti pienempiä kuin alumiinilla. Tämän takia pinnoite halkeilee, kun pinnoitettu esine lämpenee yli 80 ºC lämpötilaan. Pinnoite murtuu ja halkeilee mutta ei kuoriudu. Alumiinioksidin sulamispiste on 2050 ºC, mikä on huomattavasti korkeampi kuin alumiinin 658 ºC. [4] Alumiinioksidin heikko lämmönjohtokyky vaikeuttaa esimerkiksi alumiinin hitsattavuutta.

Alumiinin anodisointiprosessi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perusperiaate[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alumiini reagoi itsestään ilman hapen kanssa ja muodostaa ohuen ja tiiviin alumiinioksidikerroksen, joka suojelee alumiinimetallia enemmältä hapettumiselta. Tämän alumiinioksidikerroksen paksuus on muutamia nanometrejä ja toimii suojana normaaleissa olosuhteissa, pH:n ollessa välillä 4 – 9. Tämä pinnoite ei kuitenkaan suojaa suoloja (esim. NaCl) vastaan, joten sen käyttö esimerkiksi meri-ilmastossa ei ole suotavaa. Ennen kaikkea tämä ohut oksidipinnoite ei suojaa kulumista vastaan.[1]

Alumiinin luonnollista oksidipintaa voidaan vahvistaa sähkövirran avulla hapettamalla enemmän alumiinimetallia oksidiksi. Alumiinikappale upotetaan happamaan elektrolyyttiliuokseen ja liuoksen läpi johdetaan sähkövirtaa, jolloin elektrolyytissä oleva vesi hajoaa vedyksi ja hapeksi. Syntynyt happi reagoi puolestaan alumiinimetallin kanssa ja muodostaa alumiinioksidia. Syntynyt pinta on huokoinen, joten loppukäyttöä varten pinnan huokoset tulee sulkea tiiviin pinnan saamiseksi.[1]

Esikäsittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen anodisointia alumiinipinta tulee puhdistaa ensin liasta ja rasvasta sekä peitata alumiinin luontaisen oksidikerroksen poistamiseksi. Peittaus tapahtuu yleensä huuhtelemalla pinta emäksisellä liuoksella ja sen jälkeen happoliuoksella. Tarkat prosessiolosuhteet riippuvat alumiiniseoksen koostumuksesta ja halutusta pinnoitteesta.[1]

Anodisointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pinnan puhdistuksen jälkeen on itse anodisoinnin vuoro. Anodisointi on elektrolyysiprosessi, jossa oksoniumionit hajoavat katodilla vedyksi ja vedeksi (1).

(1)

Anodilla metallinen alumiini hapettuu (2) alumiini(III)-ioneiksi ja siitä edelleen veden kanssa alumiini(III)oksidiksi (3). Elektrolyyttinä toimiva happo ei itse osallistu reaktioon, vaan ainoastaan parantaa liuoksen sähkönjohtokykyä.

(2)

(3)

Näin ollen kokonaisreaktioksi tulee

(4)

Anodisointiprosessi käyttää yleensä tasavirtaa joko rikkihappo- tai oksaalihappoelektrolyytissä. Anodisointia voidaan kuitenkin tehdä myös vaihtovirralla tai pulssivirralla.

Tasavirta-anodisoinnissa alumiinikappale toimii anodina ja vastaelektrodina toimii joko alumiini- tai lyijyelektrodi. Jännite on yleensä 15 ja 21 voltin välillä ja virta 30 – 300 A/m^2. Muuttujat kuten alumiiniseos, elektrolyytti, lämpötila, jännite, virran suuruus ja tyyppi kaikki vaikuttavat syntyvän pinnan ominaisuuksiin. Nyrkkisääntönä laimeat ja kylmät elektrolyyttiliuokset suurilla jännitteillä ja virroilla tuottavat kovia ja paksuja pintoja.[1]

Värjäys ja huokosten sulkeminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavallisten anodisointiprosessien yhteydessä kappaleet voidaan värjätä useilla eri väreillä. Väriaineiden on mahdollista kulkea kappaleen pinnalle anodisoinnissa muodostuviin huokoisiin rakenteisiin. Värjäysliuoksessa on mukana orgaaninen tai epäorgaaninen väriaine. Värjäytyminen tapahtuu nanometriluokan huokosten pinnalla adsorptiomekanismilla, jossa väriaineet kiinnittyvät anodisen pinnan vapaisiin paikkoihin.[5]

Värjäys voidaan saada aikaiseksi myös puhtaasti sähkökemiallisin keinoin. Kappaleen väri seuraa suoraan valituista metallisista väriaineista, kuten tinasta ja tarkkaan kontrolloiduista olosuhteista. Näitä ovat metallin seostuselementit, elektrolyytti sekä käytetty lämpötila ja virrantiheys.[6] Väriaineiden pysyvyyttä lisätään pinnan sulkemismekanismeilla.

Usein käyttökohteen niin vaatiessa, anodisoinnissa metallin pinnalle syntyvät huokoset pyritään sulkemaan. Tämä parantaa edelleen kappaleen korroosionkestävyyttä vähentämällä korroosion aiheuttajien kulkeutumisväyliä. Sulkeminen ehkäisee myös väriaineen desorptiota, eli kiinnittymiselle käänteistä prosessia.[5]

Huokoisen rakenteen sulkemiseen on erityyppisiä tapoja. Yleisesti käytetään kuumatekniikkaa, jossa käsiteltävää alumiinikappaletta pidetään pitkään ionipuhdistetussa kiehuvassa vedessä huokosten sulkemiseksi.[5] Tätä matalammissa lämpötiloissa huokoset suljetaan tiivisteaineen avulla ionipuhdistetussa vesiliuoksessa.

Yleisesti kromaattipohjaiset prosessit johtavat hyvään korroosionkestävyyteen, mutta kromaattiyhdisteet voivat olla myrkyllisiä. Nikkelisuolat ja fluoridit soveltuvat myös sulkemisprosesseihin, mutta ovat niin ikään haitallisia ja hankalia jatkokäsitellä.[5] Sulkeminen voidaan suorittaa esimerkiksi nikkeliasetaatilla, natriumdikromaatilla tai natriumsilikaatilla.[7]

Sekä kuumalla vedellä että nikkeliasetaatilla huokoset saadaan sulkeutumaan melko hyvin, mutta menetelmät heikentävät myös hieman kappaleen hankauskestävyyttä. Kappaleen huokoisen pinnan alumiinioksidi muuttuu prosesseissa osittain pehmeämmäksi böhmiitiksi. Tätä kuvaa yli 80 celsiusasteen hydrotermisessä prosessissa reaktio

Böhmiitin vaatima tilavuuden kasvu sulkee huokoset hyvin. Nikkeliasetaatilla on vettäkin parempi kyky huokosten sulkemiseen ja sitä voidaan käyttää matalammissa lämpötiloissa. Huokosissa tapahtuu sekasaostumisreaktio

jossa muodostuu nikkelihydroksidia. Tällä on böhmiitin kanssa yhteisvaikutuksellinen kyky parantaa korroosionkestävyyttä.[7]

Natriumdikromaattia käytettäessä muodostuvat yhdisteet eivät täysin onnistu sulkemaan huokosia. Korroosionkeston arvellaan parantuvan muista primäärisistä syistä, esimerkiksi huokosissa esiintyvien kromaattien spontaanista kyvystä korjata pienvaurioita. Natriumsilikaatti muodostaa sulkemisprosessissa kovaa alumiinisilikaattia, jonka myötä hankauskestävyys säilyy hyvänä.[7]

Muut metallit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Titaani[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Titaanin anodisoinnilla saavutettava väriskaala.

Titaanin pintaan voidaan anodisoida ohut, yleensä 0 -200 nanometrin paksuinen, läpinäkyvä ja tiivis oksidikerros. Vaikka oksidikerros on itsessään läpinäkyvä, anodisoidut titaanipinnat voivat muodostaa useita eri värejä valon interferenssin ansiosta. Titaanin anodisointia voidaan käyttää pinnan värjäykseen, korroosiolta suojautumiseen tai kitkan pienentämiseen. [8]

Magnesium[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Magnesiumseoksia voidaan anodisoida samaan tapaan kuin alumiiniseoksia. Anodisoitua huokoista magnesiumpintaa voidaan käyttää pohjana maalipinnalle, tai mikäli huokoset suljetaan öljyllä tai vahalla, tarjoaa anodisointi kohtalaisen suojan korroosiota vastaan. [9]

Niobium[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niobiumia voidaan anodisoida samaan tapaan kuin titaania ja myös se muodostaa interferenssin ansiosta värikkäitä suojapintoja.[10] Käyttökohteita ovat mm. lääketieteelliset implantit, korut ja kolikot.[11]

Tantaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tantaalia voidaan anodisoida samaan kuin titaania. Tantaalia ja sen oksidia käytetään tantaalikondensaattoreissa, sillä hyvin ohut oksidikerros mahdollistaa erittäin suuren kapasitanssin kondensaattorin tilauuteen suhteutettuna.[12]

Ympäristövaikutukset ja turvallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinaisen anodisointiprosessin eräs vahvuus on sen ympäristöystävällisyys ja turvallisuus. Prosessissa käytettäviä vesipohjaisia kemiallisia aineita on helppo käsitellä, eivätkä ne vapauta haitallisia sivutuotteita. Muodostuvia nestemäisiä sivutuotteita voidaan kierrättää anodisointiprosessissa. Kiinteät sivutuotteet voidaan eristää ja jatkokäyttää erilaisissa teollisuuden valmistusprosesseissa.[13]

Alumiinin anodisoinnissa muodostuu pääasiassa alumiinihydroksidista ja pienessä määrin alumiinisulfaatista ja vedestä koostuva sivutuote. Tämä tuote ei sisällä juurikaan raskasmetalleja ja on vaaraton. Asianmukaisissa ja hyvin tuuletetuissa anodisointilaitoksissa työskentely on turvallista eikä vaadi kalliita erityissuojavarusteita.[13] Suurimmat ympäristöriskit liittyvät pinnan viimeistelyprosesseissa käytettyihin yhdisteisiin, koska prosesseissa voi muodostua raskasmetalleja tai reaktiivisia yhdisteitä sisältäviä jätevesiä.[5]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Sheasby, P. G. (Peter G): The surface treatment and finishing of aluminium and its alloys.. Materials Park, Ohio: ASM International, 2001. 59432549. ISBN 0904477231, 9780904477238, 0904477215, 9780904477214, 0904477223, 9780904477221. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.8.2019).
  2. Runge, Jude Mary,: The metallurgy of anodizing aluminum : connecting science to practice. Cham, Switzerlanld: Springer. 1027038715. ISBN 9783319721774, 3319721771. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.8.2019).
  3. Peters, Sascha., Kalweit, Andreas,: Handbuch für technisches Produktdesign : Material und Fertigung ; Entscheidungsgrundlagen für Designer und Ingenieure. Berlin: Springer, 2006. 180883958. ISBN 9783540214168, 354021416X. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.8.2019).
  4. Edwards, Joseph.: Coating and surface treatment systems for metals : a comprehensive guide to selection. Materials Park, Ohio: ASM International, [1997?]. 38133873. ISBN 0904477169, 9780904477160. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.8.2019).
  5. a b c d e Vincent Cartigny, Delphine Veys-Renaux, Patricia Desenne, Emmanuel Rocca: Rapid sealing of an alumina nanoporous network grown by anodizing and dye-filled. Surface and Coatings Technology, 2019-4, nro 364, s. 369–376. doi:10.1016/j.surfcoat.2019.03.004. Artikkelin verkkoversio. en
  6. Coatings and Fabrication www.coatfab.com. Viitattu 22.8.2019.
  7. a b c B. Rachel Cheng, Ling Hao: Comparative study of the effects of sealing processes on the wear resistance and the sealing quality of hard anodic coatings. Metal Finishing, 1.5.2000, nro 5, s. 48–55. doi:10.1016/S0026-0576(00)81731-6. ISSN 0026-0576. Artikkelin verkkoversio.
  8. METLAST International Inc.: Titanium Anodizing nmfrc.org. Viitattu 22.8.2019.
  9. Eltron Research & Development: Magnesium Anodization eltronresearch.com. Viitattu 22.8.2019.
  10. M. A. Biason Gomes, S. Onofre, S. Juanto, L. O. de S. Bulh�es: Anodization of niobium in sulphuric acid media. Journal of Applied Electrochemistry, 1991-11, nro 11, s. 1023–1026. doi:10.1007/BF01077589. ISSN 0021-891X. Artikkelin verkkoversio. en
  11. Robert Grill, Alfred Gnadenberger: Niobium as mint metal: Production–properties–processing. International Journal of Refractory Metals and Hard Materials, 1.7.2006, nro 4, s. 275–282. doi:10.1016/j.ijrmhm.2005.10.008. ISSN 0263-4368. Artikkelin verkkoversio.
  12. United States Geological Survey: Commodity Report 2019: Tantalum usgs.gov. Viitattu 22.8.2019.
  13. a b Aluminium Anodizers Council. (AAC).: Anodizing and The Environment anodizing.org. Arkistoitu 8.9.2008. Viitattu 22.8.2019.
Tämä kemiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.