Nikkelihydroksidi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nikkelihydroksidi
Nickel(II)-hydroxid.jpg
Tunnisteet
CAS-numero 12054-48-7
Ominaisuudet
Molekyylikaava Ni(OH)2
Moolimassa 92,706
Ulkomuoto Vihreää amorfista jauhetta[1]
Sulamispiste Hajoaa ennen sulamispistettään
Tiheys 4,15 g/cm3[2]
Liukoisuus veteen Ei liukene veteen

Nikkelihydroksidi (Ni(OH)2) on nikkeli- ja hydroksidi-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä voidaan käyttää nikkeliakkujen, esimerkiksi nikkeli-kadmiumakkujen ja nikkelimetallihydridiakkujen, valmistamiseen, keramiikan värjäämiseen, elektrolyyttisissä nikkelipinnoituksissa ja muiden nikkeliyhdisteiden valmistukseen.

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikkelihydroksidi on huoneenlämpötilassa vihreää amorfista jauhetta. Yhdisteen alkeiskoppi on heksagonaalinen ja rakenne muistuttaa kadmiumjodidin kiderakennetta. Se on käytännöllisesti katsoen veteen liukenematonta, mutta liukenee happoliuoksiin Ni2+-ioneina ja ammoniakkiliuoksiin ammiinikomplekseina. Kuumennettaessa nikkelihydroksidia 230–250 °C:n lämpötilaan se hajoaa nikkelioksidiksi ja vedeksi. Nikkelioksidi voidaan hapettaa nikkeli(III)oksidihydroksidiksi (NiO(OH)).[1][2][3][4][5][6]

Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikkelihydroksidia voidaan valmistaa saostamalla liukoisen nikkelisuolan esimerkiksi nikkelisulfaatin vesiliuoksesta emäksen esimerkiksi kaliumhydroksidin avulla. Muodostuva saostuma suodatetaan ja kuivataan. Toinen tapa on saostaa sitä sähkökemiallisesti nikkelinitraattiliuoksesta nikkelielektrodien avulla.[1][2][4][5][6]

NiSO4 + 2 KOH → Ni(OH)2 + K2SO4

Tärkein nikkelihydroksidin käyttökohde on akkujen valmistus. Siitä valmistetaan akkujen katodeita tai siitä voidaan valmistaa nikkelioksidihydroksidia, joka on niin ikään akkujen valmistukseen käytetty materiaali. Yhdistettä voidaan käyttää myös pinnoitettaessa metalleja nikkelillä, keramiikan värjäykseen ja muiden nikkeliyhdisteiden esimerkiksi nikkelikloridin valmistukseen.[1][2][3][4][5][6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d E. M. Karamäki: aanitkemikaalit, s. 207. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
  2. a b c d D. H. Antonsen & Dayal T. Meshri: Nickel Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2005. Viitattu 22.8.2016
  3. a b Alvin J. Salkind, Martin Klein, Kathryn R. Bullock, John R. Pierson & Paul R. Gifford: Batteries, Secondary Cells, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2003. Viitattu 22.8.2016
  4. a b c Keith Lascelles, Lindsay G. Morgan, David Nicholls & Detmar Beyersmann: Nickel Compounds, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2005. Viitattu 22.8.2016
  5. a b c Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 296-297. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. (englanniksi)
  6. a b c Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 687. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 22.8.2016). (englanniksi)