Hector Berlioz

Hector Berlioz vuonna 1863.

Hector Berlioz

Hector Berlioz

Louis Hector Berlioz (11. joulukuuta 1803 La Côte-Saint-André – 8. maaliskuuta 1869 Pariisi) oli ranskalainen säveltäjä.

Elämä

Louis Hector Berlioz syntyi Ranskassa 11. joulukuuta 1803 La Côte-Saint-André-nimisessä kaupungissa lähellä Lyonia. Berliozin isä oli arvossa pidetty lääkäri lähiseudullaan, joka antoi hänelle hyvän yleissivistyksen ja tartutti tähän palavan antiikki-innostuksen. Hän kasvatti Berliozin muusikoksi, mutta asetti päämääräksi lääkärinammatin. Berlioz soitti taitavasti huilua ja kitaraa, (piano-opintoja lukuun ottamatta) sekä alkoi hyvin varhain säveltää pienille kamarimusiikkiyhtyeille.

Lääketieteen opinnot

Berlioz nuorena

Vuonna 1821 Berlioz lähti Pariisiin harjoittamaan lääketieteen opintoja isänsä mieliksi, mutta hieman myöhemmin, vuoden opintojen jälkeen hän kuitenkin siirtyi takaisin musiikkiin, ja lähti Pariisin konservatorioon opiskelemaan musiikkia. Hän kävi ahkeraan oopperassa, joten lähinnä tämän ansiosta pääsi konservatoriossa Lesueurin luokalle ja opiskeli myös muutaman muun opettajan, Reichan ja Cherubun hoivissa, jotka yrittivät hillitä hänen itsepäistä luonnettaan. Kuitenkin Berliozia voidaan vallankumouksellisten musiikkinäkemysten sekä viralliseen opetukseen kyllästyneenä pitää pitkälle itseoppineena säveltäjänä. Tärkeimpiä opettajia olivatkin Beethoven ja Weber, joiden musiikin arvon Berlioz ymmärsikin aikalaisiaan nopeammin.

Ensimmäiset sävellykset

Berlioz loi ensimmäisen partituurinsa ”Huit Scenes de Faust” vuonna 1828 hänen ollessa 26-vuotias. Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen teokseensa, vaan yritti vetää se pois julkisuudesta. 18 vuotta myöhemmin hän kuitenkin käytti sen aineistoa eräässä draamaliisessa legendassa eli ”La Damnation de Faust”, Faustin tuomio. Berliozin musiikkiopinnot aiheuttivat välirikon hänen perheensä kanssa. Saadakseen vanhempansa vakuuttumaan valitsemastaan urasta, hän kilpaili neljä kertaa Rooman-palkinnosta, jonka viimein voitti vuonna 1830. Samana vuonna Berlioz rakastui Harriet Smithsoniin, irlantilaiseen näyttelijättäreen. Rakkaus oli epätoivoinen ja rakkaus näyttelijättäreen oli ajaa Berliozin mielipuolisuuden rajoille, mutta tämä sai kuitenkin teoksensa, kantaatin ”Sardanapale” (kantaatti tarkoittaa moniosaista säestyksellistä kuoroteosta) valmiiksi ja voitti Rooma-palkintonsa heinäkuussa keskellä vallankumousta. Harriet Smithsonin kautta Berlioz löysi mm. William Shakespearen ohella eurooppalaisen romanttisen liikkeen keskeisiä innoittajia. Samaan aikaan hän myös viimeisteli sävellyksen "Symphonie Fantastique", jonka kantaesitys oli joulukuussa. Tämän teki hänen uralleen ja musiikkinsa tulevaisuudelle tärkeäksi Franz Lisztin läsnäolo. Vaikka Berlioz oli enemmän omistautunut musiikille, kriitikon uransa hän oli aloittanut jo vuonna 1823, 21-vuotiaana.

Rakkaus

Berliozin lähtiessä Italiaan oli suhde perheeseen jälleen kunnossa. Berlioz oli ollut kihloissa erään lahjakkaan pianistin, Marie Moken, kanssa. Hän vietti seuraavat 18 kuukautta Italiassa, tutustui uusiin ystäviin, kulutti paljon aikaa mietiskelyyn, teki muistiinpanoja ja sävelsi siellä muutamia melodioita, joita myöhemmin käyttikin. Hän tunsi silti ajan menneen hukkaan sävellystyön kannalta. Berliozin morsian purki kihlauksen ja avioitui rikkaan pianotehtailijan, Camille Pleyelin kanssa, ja tämän vuoksi Berlioz lähti takaisin Ranskaan lohdutusta etsimään. Noin vuoden ajan hän työskenteli sävellysten parissa ja sai aikaan muutaman alkusoiton, toinen niistä ”Le Roi Lear”, Kuningas Lear.

Avioliitto

Vuoden 1833 alussa Berlioz rakastui uudelleen Harriet Smithsoniin ja he avioituivat hetkeä myöhemmin. Vuonna 1834, 42-vuotiaana, Berlioz kirjoitti sinfonian ”Requiem”. Se oli alun perin omistettu 1830 vallankumouksen sankarien muistolle, mutta sittemmin eräälle ranskalaisille Algerian valloitussodassa kaatuneelle kenraalille. Se koki huomattavan menestyksen kantaesityksessään vuonna 1837 ja toi Berliozille sekä kunniaa että vihamiehiä. Jo sitä säveltäessään vuonna 1836 Berlioz oli aloittanut oopperan ”Benvenuto Cellini”. Sitä kirjoittivat muutkin, kuten Auguste Barbier ja Vigny. Berlioz sai lisää julkisuutta sinfonialla ”Symphonie funébre et triomphale”, joka oli tarkoitettu esitettäväksi ulkosalla ja siksi kirjoitettu sotilasorkesterille. Sitä ihaili myös Wagner, joka tuolloin oli Pariisissa. Samana vuonna Berlioz loi myös toisen sinfonian, ”Roméo et Juliette” eli ”Romeo ja Julia”. Tämä nousi myös kuuluisuuteen ja pääosin tämän sinfonian myötä vuodet 1830–1840 olivat erittäin antoisia ja tuotteliaita.

Musiikillinen matka

Berlioz matkusteli paljon ympäri Eurooppaa, vuodesta 1842 lähtien. Hän kävi mm. Wienissä, Englannissa, Moskovassa, Budapestin- ja Venäjän kaupungeissa, siellä sävellykset tuottivat ajoittain suurta innostusta. 25-vuoden aikana Berlioz levitti ajatuksiaan orkesterista ja draamallisesta sinfoniasta (sana draama tarkoittaa tässä tapauksessa näytelmällistä sinfoniaa). Koko tämän kiertueen aikana Berlioz tuotti uusia sävellyksiä ja jatkoi työtään kriitikkona ja musiiikkikirjailijana. Kaikkialla hänellä oli niin kannattajia että vihamiehiä. Hän toi vuonna 1843 julkisuuteen lopulta lopullisen version työstä ” Traité d´Instrumentation et d´ Orchestarion” ja myöhemmin vuonna 1856 ”Art du Chef d´ Orchestre”.

Hedelmällinen kausi

Vuonna 1846 hän muokkasi uudelleen jo mainitun nuoruuden-teoksensa ”Huit Scénes de Faustin” mutta sävellys ei tuottanut tulosta ja sai viileän vastaanoton, Berliozin oli pakko lainata rahaa eräältä ihailijaltaan. Hän matkusti Venäjälle, jossa hänen konserteillaan oli menestystä. Vallankumouksen aikana vuonna 1848 Berlioz oleskeli Lontoossa, ja valloitti yleisöään myös sillä, ettei esittänyt omaa musiikkiaan. Hän teki myös uuden teoksen, ”Te Deum”. Tämän jälkeen Berlioz lähti takaisin Ranskaan vuotta myöhemmin ja perusti siellä orkesterin ja sävelsi siellä kaksi laulukokoelmaa kaksoiskuorolle ja kolmelle kuorolle. Samana vuonna Berlioz palasi Lontooseen lähinnä Ranskan poliittisen tilanteen vuoksi. Liszt oli johtanut Saksassa ”Benvenuto Cellinin” ja se koki suuren suosion Tämän rohkaisemana Berlioz uskalsi esityttää oopperan Lontoossa vuonna 1853, mutta jälleen kerran esitys joutui sabotaasin kohteeksi. Kaksikymmentä seuraavaa vuotta jatkuivat miltei samankaltasina, Berlioz sävelsi ja esitti teoksiaan. Pariisissa vastaanotto oli välinpitämätön ja jopa yleisö oli jopa vihamielinen. Ulkomailla sävellykset taas nousivat suureen suosioon. Vuonna 1854 teos ”L’Enfance du Christ” sai Pariisissa kylläkin myönteisen vastaanoton sekä innokkaita kannattajia. Seuraavana vuonna hän johti ”Te Deumissa” ja alkoi säveltää oopperaa ”Les Troyens” ruhtinatar Caroline de Sayn-Wittgensteinin kehotuksesta. Troijalaisiin hän valoi muistojaan, vaelluusvuotensa Italiassa, Shakespeare-opintonsa ja etenkin suuren rakkautensa ainoaan poikaansa, koska tästä sävellyksestä oli määrä tulla hänen musiikillinen testamenttinsa.

Kuolema

Berlioz uskoi, että hänen tuotteliaisuutensa oli jo ehtymässä, vaikka hän oli Ranskan akatemian jäsen, konservatorion kirjastonhoitaja, tunnettu kirjoistaan sekä artikkeleistaan ja pienten nuorten muusikkojen esikuva. Musiikkitestamenttiinkin tuli kuitenkin lisäys, Belioz sävelsi viimeiseksi suurteokseksi jääneen oopperan,”Béatrice et Bénédict” jonka kantaesitys oli vuonna 1862, jolloin Berlioz itse toimi kapellimestarina. Erään arvostelijan mielestä tämä oli herkkä ja hienostunein oopperakomedia, mitä oli kirjoitettu sitten Mozartin päivien. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1865 Berlioz menetti rakkaan poikansa. Vuonna 1867 hänellä oli vielä voimia lähteä Venäjän kiertueelle. Kaksi vuotta myöhemmin, 8.3.1869 Berlioz kuoli sydänkohtaukseen Pariisissa 66-vuotiaana.

Teokset

Berliozin tuotanto käsittää vain keskimäärin nelisenkymmentä teosta, mutta vaikka niitä on vähänlaisesti, on jokainen sävellys persoonallisen ajattelun ainutkertainen ja yksilöllinen ilmentymä. Berliozia voidaan pitää ensimmäisenä suurena eurooppalaisena romanttisena musiiikkitaiteilijana, hänen sanotaan olevan romantikon prototyyppiä. Berlioz löysi jo nuorena Carl Maria von Weberin ja silloin hyvin vähän soitetun Beethovenin, jonka partituureja hän tutki hyvin kiihkeästi, tunkeutui Beethovenin ajatusmaailmaan ihan viimeisiä jousikvartettoja myöten, joka niihin aikoihin oli hyvin epätavallista. Innoittajia olivat myös Shakespeare ja Goethe. Shakespeare avasikin Berliozille uuden maailman.

Berlioz ymmärsi musiikin mahdollisuudet uuden romanttisen tuntemistavan välineenä. Vaikka Berlioz oli musiikinhistorian mestarillisimpia orkesterin käyttäjiä, on häntä kuitenkin usein syytetty liiasta mammuttimaisuudesta eli orkestraalisesta mekastuksesta. Berlioz ei kuitenkaan välittänyt, vaan vastaili useimmiten näin: ”Ennakkoluulojen mukaan isot orkesterit ovat meluisia, mutta jos ne ovat kokoonpanoltaan oikeanlaiset, hyvin johdetut, ja jos ne soittavat kunnon musiikkia, oikea termi on voimallinen”. Syytökset johtuivat ainakin Berliozin vaativuudesta kokoonpanossa, esimerkiksi ”Requiemissä”, merkittävässä kirkkomusiikkiteoksessaan hän vaati kaksisataapäisen kuoron lisäksi 190 soittajan orkesteria, sekä 110 jousisoittajan lisäksi kirkkotilan neljään kulmaan sijoitettiin vaskiyhtyeet sekä kahdeksan patarumpuparia. Nämä suurisuuntaiset vaatimukset olivat otollinen aihe lukuisille pilapiirroksille.

Berlioz oli alusta alkaen kypsä taiteilija ja tiensä tunteva säveltäjä. Tämän huomaa mm. varhaisesta suurteoksesta ”Huit scénes de Faust" (kahdeksan kohtausta Faustista) joka oli musiikinhistorian vaikuttavimpia esikoisteoksia. Hyvän muodon kriteeri Berliozille sävellyksessä oli se, pitääkö kappale esityksessä kuulijan huomion yllä, ja onko se sopivan pitkä suhteessa ainekseen.

Välillä Berlioz siirsi luovat voimavaransa orkesterin suuntaan ja sävelsi joukon hankalasti luokiteltavia, sinfonian, kantaatin ja oopperan välimaastoon sijoittuvia mestariteoksia. Vähitellen näidenkin ns. painopiste siirtyi ajan myötä yhä voimakkaammin draaman suuntaan. Berliozin soinnullinen sanasto ei ole kenties yhtä laaja kuin edistyneimmillä romantikoilla. Berliozin musiikista löydetään myös ajoittain tietynlaista osaamattomuutta, mutta kaikki mitä hän kirjoitti, on täysin mahdollista ja älyllisesti kiehtovaa, musiikkia, joka näkemyksensä ja keinovaraisuuden suurisuuntaisuudessa viittaa ajassa pitkälle eteenpäin. Berliozin harmoninen ajattelukin kehittyi hänen vanhetessaan yhä epäsovinnaisemmaksi eikä päinvastoin.

Kokonaisia oopperoita Berliozilta on säilynyt vain kolme kappaletta ”Benvenuto Cellini”, muistelmiin perustuva renessanssi-ilottelu, ”Troijalaiset” joka oli 5-näytöksinen ooppera sekä ”Béatrice et Bénédict”, koominen ooppera. Berlioz kuitenkin tunnettiin pitkän aikaa paremmin kapellimestarina kuin säveltäjänä. Berliozin töihin vaikuttivat mm. Beethoven ja Shakespeare, sekä vuonna 1828 G. de Nervalsin Alku-Faustin käännös antoi hänelle idean teokseensa ”Huit Scénes Faust”. Berliozin teos ”Symphonie Fantastique” oli ehkä hänen tunnetuin ja suosituin sävellyksensä, mutta myös ”Grande Messe des morts” eli ”Requiem” niitti suosiotansa. Berliozin orkesterille ja solistille laatima Théophile Gautier'n runoista tehty laulusarja Nuits d´Été on kaiketi edelleen arvostetuin ranskankielinen yksinlauluteos.

Vaikka Berlioz sävelsi vain kolme oopperaa, on jokainen niistä rakennettu kuin näytelmä, ja esimerkiksi laulusarja Nuits d´Été havainnollistaa selvästi, että kuinka määrätietoisesti Berlioz yritti sulattaa yhteen musiikin ja draaman. Berliozin melodiat saattavat hämmästyttää aluksi, koska niissä ei ole niitä rytmisiä liikkeitä ja käänteitä, joita on totuttu odottamaan. Joskus kun sisimmät ainekset jäävät piiloon tai päinvastoin ylikorostuvat siksi, että ne esitetään väärin, se voi pilata kokonaisen rytmis-melodisen rakenteen.

Berliozilla ei ollut oppilaita eikä hän myöskään muodostanut koulukuntaa, selvimmin hänen vaikutuksensa näkyy myöhempien romantikkojen orkesterin käytössä. Ilman Berliozin esikuvaa Lisztin, Wagnerin, Tšaikovskin, Straussin tai Sibeliuksen orkesteritaide olisi ollut paljon köyhempää . Myöskään venäläiset säveltäjät eivät olisi voineet jäädä Berliozin vaikutuksen ulkopuolelle jo siitä syystä, että Pietari oli Berliozin musiikin vaalinnan harvoja pysyviä tukikohtia.

Oopperoita

• Benvenuto Cellini (1838)
• Faustin tuomio (1846)
• Béatrice et Bénédict (1862)
• Troijalaiset (1863)

Muita töitä

• Huit Scenes de Faust (1828)
• Symphonie Fantastique (1831)
• Grande Messe des Morts (1837)
• Traité d´Instrumentation et d´ Orchestarion (1843)
• La Damnation de Faust (1846)
• Les Nuits d'Été (1856)
• Art du Chef d´ Orchestre (1856)
• Le Roi Lear
• Roméo et Juliette
• Te Deum
• Messe solennelle
• Révérie et Caprice
• Harold en Italie

Aiheesta muualla

• Hector Berlioz International Music Score Library Project (englanniksi)
• Classic Cat - Berlioz mp3s