Illinoisit

Illinois-intiaanit asuivat laajoilla alueilla keskilännessä: alueet käsittivät lähes koko nykyisen Illinoisin osavaltion sekä osia Iowasta, Missourista, Arkansasista ja Wisconsinista. Illinoiseja on arveltu olleen 1600-luvun alkupuolella noin 15 000 henkeä. Heidän ei tiedetä saapuneen alueelle mistään muualta ja siksi heidät on muinaistutkijoiden arviointien perusteella yhdistetty varhaisiin kummunrakentajiin, Adena- ja Hopewell-kulttuureihin.

Tiedosto:Bandera Peoria Nation.png

Illinoisien (Peoriain) lippu

Illinoisit kuuluivat suureen algonkinien kielikuntaan ja he olivat läheistä sukua miami-intiaaneille. Illinoiseilla oli kymmenkunta itsenäistä heimoa, jotka muodostivat eräänlaisen liittokunnan. Heistä tunnetuimpia olivat cahokia (Illinois), kaskaskia ja michigamea (Arkansas), peoria ja tamaroa (Iowa ja Illinois). Alkuperäinen nimi ilini tai iliniwek merkitsi ihmistä.Ranskalaiset väänsivät nimen muotoon illinois ja siitä tuli tämän kansan virallinen nimi, myöhemmin myös eräs Yhdysvaltain osavaltioista, joka nimettiin heidän kunniakseen.

Tämän päivän illinoisit tunnetaan peoria-nimellä.

Kulttuuri

Mikä tahansa illinoisien yhteys sitten lienee kummunrakentajiin ollut, niin 1600-luvulla heidän elämäntyylinsä oli hyvin samanlainen kuin ympäristön muidenkin kansojen ja heimojen. Heidän maassaan oli paljon hyviä preerioita, joten biisoninmetsästys oli tärkeä elinkeino. Kun ratsuja ei vielä ollut, jouduttiin liikkumaan jalan. Illinoisit pyydystivät pohjoisilla tasangoilla biisoneita saartamalla eläimet ansaan sytyttämiensä preeriapalojen avulla. Samalla varmistettiin, ettei alueelle kasvanut puita eikä pensaita, vaan se pysyi paljaana taaten biisoneille hyvät liikkumatilat. Kalastus ei heitä erityisemmin kiinnostanut monista vesistöistä huolimatta Toisin kuin monet muut seudun intiaanit, illinoisit eivät käyttäneet tuohesta tehtyjä kanootteja. He koversivat saksanpähkinäpuusta pirogue-tyylisiä veneitä, joiden pituus saattoi olla jopa 15 metriä.

Illinoisien naiset olivat tarmokkaita maanviljelijöitä, mutta heitä saattoi löytää myös korkeassa asemassa kylien johtotehtävissä tai shamaaneina. Miehet olivat moniavioisia, mutta naisten kohtalo oli julma, jos he jäivät kiinni avionrikkomisesta. Heidät silvottiin leikkaamalla irti korva tai nenä.

Illinois-kylät sijaitsivat pääosin jokien varsilla, koska maaperä oli parempaa maanviljelyä ajatellen. Kyliä ei monien naapurien tapaan suojattu paaluvarustuksin. Wigwamit olivat pitkiä, tynnyriholvin muotoisia ja niissä saattoi asua kymmenenkin perhettä. Molemmat sukupuolet harrastivat tatuointeja. Hiuksensa miehet nyppivät lukuun ottamatta otsatupsua ja joitakin hiuksia korvien edessä ja takana. Illinoisit tunnettiin sotaisina. He ottivat sotavankeja pitäen näitä orjina.

1830-luvulla intiaanien parissa aikaa viettänyt George Catlin ikuisti Berdache-tanssin.

Kun ranskalaiset tutkimusmatkailijat Louis Juliet ja Jacques Marquette saapuivat vuonna 1673 illinoisien maille he olivat yllättyneitä näiden ystävällisestä käytöksestä. Tutkiessaan kansan tapoja he panivat merkille erikoisen asian. Illinoisien keskuudessa eli useita miehiä, jotka olivat omaksuneet naisen roolin niin pukeutumisen kuin sosiaalisen asemankin suhteen. Illinoisit kutsuivat heitä nimellä Ikoneta ja ranskalaiset käyttivät heistä nimeä berdache. He kuuluivat yhteisöön muiden tavoin. Jokuset nuoret pojat olivat omaksuneet tyttöjen tavat ja leikit. Heidän taipumuksensa huomioitiin kasvattamalla heistä tyttöjä. Myöhemmin sama käytäntö on löydetty monilta intiaanikansoilta.

Historia

Illinoiseilla varhaista historiaa ei tunneta, mutta 1600-luvun aikana he sotivat lähes kaikkien naapurikansoja vastaan. Winnebago-intiaaneista he surmasivat suurimman osan, mutta 1600-luvun jälkipuoliskolla heidän omakin lukumääränsä koko harventumista vihollisten uhatessa kaikista ilmansuunnista. Lännessä osaget, etelässä chickasawit ja idässä shawneet. Pohjoisessa taas oli usean kansan vihollisjoukkoja kuten siouxit, foxit, saukit ja pottawatomit. Pahin uhka oli kuitenkin jo usean kansakunnan tuhonnut irokeesiliitto, jonka sotavoimat tekivät hyökkäyksiä vuodesta 1655 asti illinoisien kyliin. Vihollisten ympäröimäinä illinoisit saivat tervetullutta apua ranskalaisten saapuessa heidän mailleen. Nämä saivat jopa perustaa Illinoisiin linnakkeita.

Vuonna 1675 alkoivat jesuiittapapit lähetystyönsä illinoisien parissa. Suurin osa peoria-heimosta ryhtyi kaupankäyntiin ranskalaisten kanssa, joilla oli muun tavaran ohella myytävinä tuliaseita. Illinoisit kauppasivat vierailleen orjia, joista suurin osa oli naisia ja lapsia, jotka oli siepattu pawneilta. Illinoisien maine olikin melkoinen orjien hankkijana, koska heidän majavakantansa oli käynyt niukaksi. Asian korjaamiseksi illinoisit laajensivat metsästysmaitaan Indianaan, Ohioon ja ala-Michiganiin. He tulivat kuitenkin tunkeutuneeksi irokeesien alueille ja saivat näiden vihat päälleen. Irokeesien liittokunnan heimot olivat kuitenkin käyneet siksi raskaita sotia, että halusivat hoitaa tulehtuneen tilanteen diplomatian keinoin. Senecain päällikkö Annanhaa lähetettiin neuvottelijaksi metsästyskiistaa selvittämään. Illinoiseilla vastasivat neuvotteluihin surmaamalla Annanhaan.

Tämä oli yhtä kuin avoin sodanjulistus irokeeseille. Senecat keräsivät 500 soturia ja vuonna 1680 alkoivat hyökkäykset illinoisien maille. Hollantilaisilta ostetuilla tuliaseilla vahvistetut senecat hävittivät suuren illinoisien asutusalueen Vermilion-joen suulla. Illinoisit olivat lähettäneet naisensa,lapsensa ja vanhuksensa piiloon kuuden mailin päässä olevalle saarelle, mutta senecat jäljittivät heidät. Kykenemättä vastarintaan pakolaiset jäivät vihollistensa armoille. Illinoisit koettivat hyödyntää ystävyyssuhdettaan ranskalaisiin, mutta eivät kyenneet välttymään suurilta tappioilta. Varsinkin peoriat ja kaskaskiat kärsivät pahoja menetyksiä. Lopulta he ranskalaisten suojelun alla siirtyivät muille alueille.

Uuden-Ranskan siirtokunta osoittautui tulevissa sodissa pahaksi vastustajaksi ja irokeesit joutuivat havaitsemaan tämän, kun ranskalaiset polttivat useita senecain kyliä vuonna 1686. Vaikka sotatilaa jatkuikin pitkään niin yliote säilyi ranskalaisilla.

1690-luvun aikana vanhoilta synnyinseuduiltaan muualle siirtyneet illinoisien monet heimot kärsivät naapurikansojen rajuista tuhoiskuista. Siouxit ja osaget karkottivat omalla tahollaan moingwena-illinoisien joukot etelään Mississipin varrelle. Shawneet ja chickasawit ajoivat michigameat pohjoisemmaksi ja kaskaskiat joutuivat sotimaan foxeja ja winnebagoja vastaan. Chepoussat ja michigameat liittyivät kaskaskioihin sulautuen yhdeksi heimoksi.

1700-luvusta nykypäivään

Vaikka Uusi-Ranska teki rauhansopimukseen vuonna 1701 irokeesien kanssa, olivat illinoisit edelleen alttiina ympärillä olevien muiden kansojen hyökkäyksille. Alkuperäisistä heimoista viisi oli jäljellä ja heidän lukumääränsä oli huvennut kuuteentuhanteen. Ranskalaisille he pysyivät lojaaleina auttaen näitä sodissa muita heimoja vastaan. Vuonna 1730 illinoisien rooli oli merkittävä Uuden-Ranskan onnistuessa tuhoamaan foxit.

Seuraavat sodat eivät olleet yhtä menestyksekkäitä. Englantilaisten siirtomaavalta oli alkanut levitä ranskalaisten suureksi mielipahaksi. Louisianassa asuvat ranskalaiset saivat vastaansa brittien aseistamat chickasawit, jotka alkoivat häiritä Louisianan ja Kanadan välistä liikennettä. Louisianan kuvernööri turvautui Uuden-Ranskan intiaaniliittolaisiin, etelässä choctaweihin ja pohjoisissa illinoiseihin. Toista tuhatta soturia käsittävä intiaaniarmeija hyökkäsi kahdesta suunnasta chickasawien maille vuoden 1736 aikana. Sota osoittautui tappiolliseksi niin Ranskalle kuin heidän liittolaisilleenkin. Illinoisit, eritoten kaskaskiat ja michigameat, menettivät paljon väestöstään. Kun illinoissoturit taistelivat muualla tekivät pienet chickasawien sotapartiot useita kuolettavia iskuja illinoiskyliin, jotka oli jätetty naisten, lasten ja vanhusten haltuun.

1740-luvulle tultaessa alkoi joskus vahva illinoisien liittokunta olla enää varjo entisestään. Suurin uho oli kadonnut monissa sodissa, jota ketjua olivat osaltaan olleet jatkamassa niin englantilaiset kuin chickasawitkin. Myös Ranskalaisilta ostettu viina luhisti illinoisien asemaa monien kulkutautien vähentäessä entisestään heidän lukumääräänsä. Vuonna 1743 alkoivat Mississippin lännenpuoleisille rannoille fox-sodan aikana karkoitetut saukit työntyä takaisin itään laajentaen asuma-alueitaan illinoisien maille. Vuonna 1753 lähes tuhat sauk-soturia tuli kanooteillaan yli Mississipin hyökäten illinoisien kyliin Michigameaan ja Cahokiaan. Illinoisit pyysivät apua ranskalaisilta, mutta näillä itsellään oli muodostumassa paljon suurempi ongelma. Uuden-Ranskan valta mureni vuonna 1757 brittiläisten vallatessa heidän linnakkeensa. Tämä oli korvaamaton menetys illinoiseille, jotka menettivät pitkäaikaisen ja ainoan liittolaisensa.

Ottawien päällikkö Pontiac valmisteli suuren kapinan Uuden-Englannin linnakkeita vastaan vuonna 1763. Illinoisit eivät osallistuneet kapinaan, vaan pysyivät sivussa lähes kaikkien muiden alueen heimojen käydessä valtaamaan brittilinnakkeita. Kun kapina tukahdutettiin kahta vuotta myöhemmin olivat englantilaiset menettäneet paljon miehiään ja lisäksi vielä yhdeksän linnakettaan. Pontiac oli sankari, mutta ilman ranskalaisten apua hän joutui kuitenkin lopettamaan suuren kapinansa ilman täydellistä voittoa. Pontiacin suostuttua rauhaan vuonna 1765 tuli hänestä brittien liittolainen. Neljä vuotta myöhemmin hänet murhattiin illinoisien kylässä.

Pontiacin kohtalo sai kapinaan osallistuneet heimot kuohuksiin. Heidän syytöksensä ja vihansa kohdistuivat illinoiseihin. Joillakin oli motiivina kosto, joillakin halu päästä jakamaan illinoisien maat. Ottawat, ojibwayt, foxit, kickapoot, saukit, pottawatomit ja winnebagot kokosivat pikaisesti saatavilla olevat sotilasyksikkönsä ja hyökkäsivät lyömään lopullisesti hajalle illinoisien liittokunnan.

Sota ei kestänyt pitkään. Illinoisit hajaantuivat huomatessaan vihollisen vahvuuden. Nämä jakoivat keskenään tuhotun liittokunnan maat. Peoriat hakeutuivat Fort St. Louisiin ranskalaisten turviin. Muut asuinsijoiltaan karkoitetut illinoisit pakenivat Kaskaskian ranskalaissiirtolaisten luo. Eloonjääneet olivat pääosin naisia ja lapsia. Väkiluku oli pudonnut alkuperäisestä yli 15 000 hengestä alle tuhannen. Vähät jäljellä olevat soturit taistelivat 1700-luvun lopulla Yhdysvaltain puolella muita intiaaneja vastaan.

1800-luvulla illinoisien oli määrä oli muutama sata . Maat myytiin hallitukselle vuonna 1832 ja illinoisit siirtyivät Kansasiin. Täällä he liittyivät miameihin, jotka olivat sukulaisia, mutta joiden kanssa välit olivat olleet huonot yli vuosisadan ajan. Yhdysvaltain hallitus siirsi heidät Oklahomaan vuoden 1867 aikana. Kahden suuren kansakunnan rippeet olivat näin päätyneet yhteen.

Nykyään illinoisien kieli on kuollut. Myös nimi on haudattu. Heitä kutsutaan peoria-intiaaneiksi ja heitä oli 1950-luvulla vajaa 800 henkeä, joista illinoiseja noin puolet. Mutta osavaltiona heidän nimensä elää. Peoriain heimoon lukeutuvat nykyään myös piankashawit, weat sekä kaskaskiat. Heidän yhteinen lukumääränsä on noin 3000 intiaania. Peorian oma kulttuurikomitea tekee tosissaan työtä elvyttääkseen oman kielensä. Heidän suurin vuosittainen juhlatapahtumansa on Pow-wow.

Katso myös

• Intiaanit