Videonauhuri
Wikipedia
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Videonauhuri eli kuvanauhuri on laite, jolla tallennetaan liikkuvaa kuvaa yhdessä äänen kanssa magneettinauhalle. Nauhurin keksiminen on tuonut monia etuja ensin televisiotuotantoon ja myöhemmin viihdekäyttöön esimerkiksi kotona. Ennen videonauhureita televisioasemat joutuivat lähettämään ohjelmansa suorina tai elokuvafilmille tallennettuina, joille ohjelmat myös mahdollista uusintaesitystä ja arkistointia varten piti kuvata.
[muokkaa] Historia
Ensimmäiset kokeiluluontoiset videonauhurit rakennettiin jo televisiotoiminnan alkuaikoina. Esikuvana videonauhurin kehittämiselle pidetään englantilaisen John Bairdin tekemät kokeilut tallentaa keksimänsä 30-juovaisen television kuvaa äänilevyille. Kokeilulaitteet olivat aluksi hyvin suurikokoisia ja raskaita nauhureita, eikä niiden kuvanlaatu vastannut lähellekään alkuperäisen televisiolähetyksen tasoa. Ne käyttivät myös magneettinauhaa suurilla nopeuksilla, jotka kohosivat useisiin metreihin sekunnissa eivätkä raskaiden nauhakelojensa ansiosta olleet kovin käytännöllisiä lyhyiden, vain muutamien minuuttien tallennusaikojen takia. Ensimmäiset videonauhurit olivat rakenteltaan hyvin paljon ääninauhureiden kaltaisia, joissa myös itse videosignaalia yritettiin tallentaa nauhalle kiinteästi asennetulla magneettipäällä.
Kiinteällä magneettipäällä on äärimmäisen vaikea saavuttaa yli 20 kHz taajuustoistoa, ja hyvälaatuinen televisiokuva vaatii 5 MHz kaistaleveyden. 1950-luvulla BBC valmisti erittäin suurta nauhanopeutta (5,08 m/s) käyttävän kuvanauhurin nimeltä VERA (Vision Electronic Recording Apparatus), joka esiteltiin vuonna 1956. Vasta pari vuotta tämän jälkeen laite alkoi olla valmis. Isoista keloistaan (52 cm) huolimatta nauhuri pystyi tallentamaan vain 15 minuuttia vapisevaa, mustavalkoista 405 juovan kuvaa, joten siitä ei tullut jatkossa varteenotettavaa kuvanauhurityyppiä.
Yhdysvaltalainen ääninauhurivalmistaja Ampex kehitti niin ikään 1950-luvulla Quadruplex-järjestelmän, jonka ansiosta kuvanauhurista tuli ensimmäistä kertaa käyttökelpoinen laite. Ampex esitteli 14. huhtikuuta 1956 tämän mullistavan ratkaisun saada nauhankulutus pieneksi ja videopäiden nopeus nauhaan nähden suureksi. Tuloksena oli poikittain nauhan kulkusuuntaan pyörivä, nelipäinen kuvapäärumpu jonka kierrosnopeus oli huimaavat 14400 kierrosta minuutissa amerikkalaisessa televisiojärjestelmässä ja 15000 kierrosta minuutissa eurooppalaisessa televisiojärjestelmässä. Nämä pyörivät magneettipäät tallentavat ja toistavat suurtaajuisen, taajuusmoduloidun signaalin. Ampexin keksimää systeemiä käytetään nykyäänkin eri tavoilla muunteltuina analogisissa ja digitaalisissa videonauhureissa sekä digitaalisessa ääninauhatallennuksessa kuten DAT-nauhureissa.
Ensimmäiset koti- ja koulutuskäyttöön suunnatut videonauhurit kehiteltiin jo 1950- ja 1960-luvun vaihteessa, mutta ne olivat nykypäivän nauhureihin verrattuna kookkaita, painavia ja kalliita nauhureita. Niissä käytettiin avokeloilla olevia magneettinauhoja, jotka käyttäjän oli itse pujotettava nauharadalle. 1970-luvulla kasettivideonauhureiden yleistyttyä niistä tuli helppokäyttöisempiä, kevytrakenteisia ja enemmän sopivampia kotikäyttöä varten sisältäen ajastimen ja sisäisen viritinvastaanottimen televisio-ohjelmien automaattista tallentamista varten.
1970-luvulla oli käytössä muutamia keskenään kilpailevia rinnakkaisia teknisiä järjestelmiä, joissa kuluttajan kannalta tärkein ero oli käytettävä kasettityyppi. Markkinoilla käydyssä kiivaassa formaattisodassa oli 1980-luvulle tultaessa voittajaksi selviytynyt japanilaisen JVC:n vuonna 1976 markkinoille tuoma VHS-järjestelmä (Video Home System), johon muutkin valmistajat nopeasti siirtyivät ja josta sitten tuli vallitseva. JVC:n voitto perustui kahteen seikkaan: toisaalta sen kilpailijoihin verrattuna joustavampaan valmistuslisenssipolitiikkaan, toisaalta siihen että se onnistui voittamaan järjestelmänsä käyttäjäksi maailmanlaajuisesti merkittävän aikuisviihdeteollisuuden.
VHS-nauhurit ja -kasetit ehtivät 1980-luvulta alkaen yleistyä lähes joka kodin laitteiksi, televisio-ohjelmia tallennettin erityisesti tarkoitusta varten myytäville tyhjille kaseteille, ja elokuvia tai muita kaupallisia tallenteita vuokrattiin tai ostettiin valmiina kasetteina kotikäyttöön. Kilpailevien järjestelmien laitteita ja kasetteja on jonkin verran käytetty Suomessakin, mutta ne ovat olosuhteiden pakosta poistuneet käytöstä kauan sitten.
Näiden laitteiden käyttö on 2000-luvun aikana alkanut väistyä digitaalisen videotallennuksen tieltä. Sitä on kahdenlaista. Voidaan käyttää ns. DVD-soitinta, joita on saatavissa sekä tallentavina että vain valmiita levyjä toistavina ja joita käytetään periaatteessa samoin kuin videonauhureita. Niissä ohjelmat ovat nauhan asemesta DVD-levyillä, joita samoin kuin kasetteja voidaan ostaa tyhjinä ja tallentaa ohjelma itse, tai voidaan ostaa ja vuokrata valmiita kaupallisia tallenteita. Toinen tallennustapa on se, että televisioon liitetty digisovitin on varustettu tallennustoiminnolla ja kiintolevyllä, jolloin tallennettavat ohjelmat jäävät koneen muistiin ja voidaan sieltä toistaa.
Televisiotekniikan jatkuvan kehityksen myötä myös videonauhuritekniikkaa on jouduttu kehittämään samassa suhteessa. Tämän vuoksi videonauhurin kehityshistoria näihin päiviin saakka onkin hyvin kirjava. Nykyisin suurimmassa määrin käytetty digitaalinen kuvantoistotekniikka ei vielä toistaiseksi ole täysin syrjäyttänyt perinteistä magneettinauhaa tallennusmediana, vaikka optisesti luettavien laserlevyjen ja digitaalisten muistien käyttö videotekniikassa onkin vähitellen yleistymässä.
