Videonauhuri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Varhainen videonauhuri frankfurtilaisessa museossa. Videorecorder Ampex VR 1000-B Ampex Corporation, Redwood City, Kalifornia, 1961.

Videonauhuri eli kuvanauhuri on laite, jolla tallennetaan elektronista liikkuvaa kuvaa (videota) ja ääntä magneettiselle videonauhalle. Nauhurin keksiminen toi monia etuja ensin televisiotuotantoon ja myöhemmin viihdekäyttöön esimerkiksi kotona. Ennen videonauhureita televisioasemat joutuivat lähettämään ohjelmansa suorina lähetyksinä tai elokuvafilmille tallennettuina, jolle ohjelmat myös mahdollista uusintaesitystä ja arkistointia varten piti kuvata.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panasonic D5-VTR Video Recorder AJ-HD3700H.

Ensimmäiset kokeiluluontoiset videonauhurit rakennettiin jo televisiotoiminnan alkuaikoina. Esikuvana videonauhurin kehittämiselle pidetään englantilaisen John Bairdin tekemät kokeilut tallentaa keksimänsä 30-juovaisen television kuvaa äänilevyille. Kokeilulaitteet olivat aluksi hyvin suurikokoisia ja raskaita nauhureita, eikä niiden kuvanlaatu vastannut lähellekään alkuperäisen televisiolähetyksen tasoa. Ne käyttivät myös magneettinauhaa suurilla nopeuksilla, jotka kohosivat useisiin metreihin sekunnissa. Nauhurit eivät raskaiden nauhakelojensa takia olleet kovin käytännöllisiä lyhyiden, vain muutamien minuuttien tallennusaikojensa takia. Ensimmäiset videonauhurit olivat rakenteltaan hyvin paljon ääninauhureiden kaltaisia, joissa myös itse videosignaalia yritettiin tallentaa nauhalle kiinteästi asennetulla magneettipäällä.

Kiinteällä magneettipäällä on äärimmäisen vaikea saavuttaa yli 20 kHz taajuustoistoa, kun hyvälaatuinen televisiokuva vaati 5 MHz kaistaleveyden. 1950-luvulla BBC valmisti erittäin suurta nauhanopeutta (5,08 m/s) käyttävän kuvanauhurin nimeltä VERA (Vision Electronic Recording Apparatus), joka esiteltiin vuonna 1956. Vasta pari vuotta tämän jälkeen laite alkoi olla valmis. Isoista keloistaan (52 cm) huolimatta nauhuri pystyi tallentamaan vain 15 minuuttia vapisevaa, mustavalkoista 405 juovan kuvaa, joten siitä ei tullut jatkossa varteenotettavaa kuvanauhurityyppiä.

Yhdysvaltalainen ääninauhurivalmistaja Ampex kehitti niin ikään 1950-luvulla Quadruplex-järjestelmän, jonka ansiosta kuvanauhurista tuli ensimmäistä kertaa käyttökelpoinen laite.[1] Ampex esitteli 14. huhtikuuta 1956 tämän mullistavan ratkaisun saada nauhankulutus pieneksi ja videopäiden nopeus nauhaan nähden suureksi. Tuloksena oli poikittain nauhan kulkusuuntaan pyörivä, nelipäinen kuvapäärumpu jonka kierrosnopeus oli peräti 14 400 kierrosta minuutissa amerikkalaisessa televisiojärjestelmässä ja 15 000 kierrosta minuutissa eurooppalaisessa televisiojärjestelmässä. Nämä pyörivät magneettipäät tallentavat ja toistavat suurtaajuisen, taajuusmoduloidun signaalin. Ampexin keksimää systeemiä käytetään nykyäänkin eri tavoilla muunteltuina analogisissa ja digitaalisissa videonauhureissa sekä digitaalisessa ääninauhatallennuksessa kuten DAT-nauhureissa. Kun kuvapää opittiin asentamaan nauhan kulkusuuntaan nähden vastakkaisesti viistoon, eikä poikittain, saatiin melko kelvollinen toisto 2,34 cm/s nauhanopeudella ja 0,5" nauhaleveydellä. Kuvapään nopeus oli 40 m/s ja taajuustoisto 3 MHz (hyvä toisto vaatisi 5 MHz).

Ensimmäiset koti- ja koulutuskäyttöön suunnatut videonauhurit kehiteltiin jo 1950- ja 1960-luvun vaihteessa, mutta ne olivat nykypäivän nauhureihin verrattuna kookkaita, painavia ja kalliita. Niissä käytettiin avokeloilla olevia magneettinauhoja, jotka käyttäjän oli itse pujotettava nauharadalle. 1970-luvulla kasettivideonauhureiden yleistyttyä niistä tuli helppokäyttöisempiä, kevytrakenteisia ja sopivampia kotikäyttöä varten, koska ne sisälsivät ajastimen ja sisäisen viritinvastaanottimen televisio-ohjelmien automaattista tallentamista varten. Nauhurin oma TV-viritin oli ratkaiseva askel, sillä näin sivuutettiin hankala eri televisio- ja nauhurimerkkien yhteensopivuusongelma.

1970-luvulla oli käytössä muutamia keskenään kilpailevia rinnakkaisia teknisiä järjestelmiä, joissa kuluttajan kannalta tärkein ero oli käytettävä kasettityyppi. Markkinoilla käydyssä kiivaassa formaattisodassa oli 1980-luvulle tultaessa voittajaksi selviytynyt japanilaisen JVC:n vuonna 1976 markkinoille tuoma VHS-järjestelmä (Video Home System), johon muutkin valmistajat nopeasti siirtyivät ja josta siten verkostovaikutuksen myötä tuli vallitseva. Pääkilpailija oli Sonyn vuonna 1977 esittelemä Betamax-järjestelmä. VHS-nauhurit olivat edullisempia ja VHS-kaseteille pystyi talletamaan 120 minuutti, kuin kilpaileva järjestelmä tarjosi aluksi vain 60 minuuttia. Kuluttajat arvostivat näitä ominaisuuksia ja VHS voitti sodan.[2] Voittoa tuki JVC:n kilpailijoihin verrattuna joustavampi valmistuslisenssipolitiikka ja VHS onnistui voittamaan järjestelmänsä käyttäjäksi myös maailmanlaajuisesti merkittävän aikuisviihdeteollisuuden. JVC lopetti videonauhurien valmistuksen 2000-vuosikymmenen lopussa.[3]

Videonauhurit ehtivät 1980-luvulta alkaen yleistyä useimpien kotien laitteiksi. Televisio-ohjelmia tallennettin tarkoitusta varten myytäville tyhjille kaseteille, ja elokuvia tai muita kaupallisia tallenteita vuokrattiin tai ostettiin valmiina kasetteina kotikäyttöön. Kilpailevien järjestelmien laitteita ja kasetteja on jonkin verran käytetty Suomessakin, mutta ne ovat olosuhteiden pakosta poistuneet käytöstä kauan sitten.

Videonauhurit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotikäyttöön tarkoitettu VHS-järjestelmän kuvanauhuri. Laite on VHS-nauhurien valmistuksen loppuajoilta ja olemukseltaan hyvin pelkistetty.

Videonauhureiden myynti alkoi Suomessa varsinaisesti 1978. Vuoden 1979 lopussa laitteita oli noin 3700. Vuonna 1980 myytiin 5300 laitetta ja 1981 jo 20 000; näin videonauhureita oli Suomessa käytössä vuoden 1981 lopussa noin 30 000.[4] Vuonna 1990 videonauhuri oli Suomessa 54 prosentissa kotitalouksista [5][6]. Yleisimmillään videonauhuri oli vuonna 2004 kolmella neljäsosalla kotitalouksista. [7]

Videonauhurien käyttö vähentyi voimakkaasti 2000-vuosikymmenen aikana. Niiden myynti saavutti Suomessa huippunsa vuonna 2000 ja laski sen jälkeen muutamassa vuodessa olemattomiin.[8][9] Videonauhureiden tilalle tuli elokuvien katselussa DVD-soitin. Tallennuksessa ne korvasi tallentava DVD-laite ja etenkin vuodesta 2007 alkaen tallentava digisovitin.[7] Toisaalta tallentamisen merkitystä on vähentänyt niin TV-sarjojen lisääntynyt myynti DVD-levyillä kuin ohjelmien suoratoisto internetistä ja jossain määrin laiton lataaminen vertaisverkoista.

Televisiotekniikan jatkuvan kehityksen myötä myös videonauhuritekniikkaa on jouduttu kehittämään samassa suhteessa. Tämän vuoksi videonauhurin kehityshistoria näihin päiviin saakka onkin hyvin kirjava. Nykyisin suurimmassa määrin käytetty digitaalinen kuvantoistotekniikka ei vielä toistaiseksi ole täysin syrjäyttänyt perinteistä magneettinauhaa tallennusmediana, vaikka optisesti luettavien laserlevyjen ja digitaalisten muistien käyttö videotekniikassa onkin vähitellen yleistymässä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Chaline, Eric: 50 konetta, jotka muuttivat maailmaa (50 Machines that Changed the Course of History). Suom. Veli-Pekka Ketola. Quid Publishing, (suom. versio Moreeni 2013), 2012. ISBN 978-952-254-160-4. Suomi

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. 1956: Ampex VRX-1000 - The First Commercial Videotape Recorder
  2. Chaline sivu 186
  3. Samuli Kotilainen: Vhs-videonauhuri on nyt kuollut - ainakin melkein Tietokone. 31.10.2008. Viitattu 28.1.2010.
  4. Kastemaa, Matti J.: ”Sähköisiä elämyksiä”, Rautakirjalla on puolensa, s. 152. Porvoo: Rautakirja, 1985. ISBN 951-9194-49-5.
  5. Joukkoviestintätilasto 1991, SVT Kulttuuri ja Viestintä 1991:2, Tilastokeskus
  6. Kuluttajabarometri marraskuu 1990, Tilastokeskus
  7. a b Tilastokeskus, kuluttajabarometri marraskuu 2009 [1]
  8. Joukkoviestimet 2004, SVT Kulttuuri ja Viestintä 2004:2, Tilastokeskus
  9. Joukkoviestimet 2006, SVT Kulttuuri ja Viestintä 2006, Tilastokeskus

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]