Toinen triumviraatti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Triumvirit Antonius ja Octavianus kuvattuna kolikkoon. Etupuolella Antoniuksen pää ja teksti ”M ANT IMP AVG III VIR R P C M BARBAT”. Kääntöpuolella Octavianuksen pää ja teksti ”CAESAR IMP PONT III VIR R P C”. III VIR R P C on lyhenne triumvirien tittelistä triumviri rei publicae constituendae
Triumvirit Lepidus ja Octavianus kuvattuna denariuksen kolikkoon. Etupuolella Lepiduksen kuva ja teksti ”LEPIDVS PONT MAX III V R P C”. Kääntöpuolella Octavianuksen kuva ja teksti ”CAESA[R I]MP III VIR R P C”.

Toinen triumviraatti oli vuosina 43-33 eaa. Rooman valtakuntaa hallinnut kolmen miehen ryhmä, johon kuului Marcus Antonius, Gaius Octavianus ja Marcus Aemilius Lepidus. Virallisesti toisen triumviraatin nimi oli triumviri rei publicae constituendae (kolmimiehinen toimikunta valtakunnan olojen vakiinnuttamiseksi).[1] Virallista toista triumviraattia edelsi epävirallinen ensimmäinen triumviraatti, jonka muodostivat Julius Caesar, Pompeius ja Crassus.[2]

Lepiduksen valta hiipui kuitenkin ajan myötä. Vuonna 42 eaa. Lepiduksen hallinnassa oli vain African provinnsi ja vuonna 36 eaa. Octavianus riisti häneltä lopullisesti triumvirin tittelin. Antoniuksen ja Octavianuksen välit kiristyivät lopulta niin paljon että heidän välilleen syttyi sota. Octavianus kukisti lopulta Antoniuksen ja tämän liittolaisen Kleopatran Aktionin taistelussa. Tämän jälkeen Octavianus oli Rooman valtakunnan kiistaton hallitsija.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julius Caesarin murhan jälkeen 15. maaliskuuta 44 eaa. Caesarin konsulikumppani Marcus Antoniuksen oli neuvoteltava Caesarin murhaajien Brutuksen ja Cassiuksen kanssa. Caesarin kannattajat ja hänen perillisensä ja postuumisti adoptoitu poika Octavianus eivät kuitenkaan halunneet tehdä yhteistyötä Caesarin murhaajien kanssa ja saivat helposti Caesarin veteraanit puolelleen. Lopulta osapuolet ajautuivat sotaan. Antonius joutui pakenemaan Galliaan Mutinan taistelun jälkeen, kun taas Octavianuksella oli hallussaan suuri Caesarin veteraaneista koostuva armeija. Octavianus palasi Roomaan ja vaati itselleen konsulin virkaa, koska kummatkin konsulit olivat kuolleet Mutinassa. Yllättäen Octavianus solmi kuitenkin liiton Antoniuksen kanssa. Liiton alullepanijana oli Marcus Aemilius Lepidus, joka myös oli entinen Julius Caesarin upseeri.[2]

Ensimmäinen viisivuotiskausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen triumviraatti muodostettiin virallisesti Rooman kansankokouksessa 27. marraskuussa 43 eaa. säädetyn Lex Titia -lain myötä. Triumvireille annettiin oikeudet säätää ja kumota lakeja ilman senaatin tai kansan konsultointia. Triumvirien päätöksistä ei myöskään saanut valittaa ja he saivat nimittää kaikki valtion virkamiehet oman harkintansa mukaan. Lisäksi triumvirit jakoivat Rooman valtakunnan alueiden hallinnon keskenään Antonius sai Gallia Cisalpinan ja Gallia Transalpinan; Lepidus Narbonensiksen ja Hispanian; Octavianus puolestaan sai Korsikan, Sardinian ja Sisilian.[3]

Triumvirit antoivat teloittaa 4700 vastustajaansa. Lisäksi he säätivät lain joka antoi Julius Caesarin armeijan veteraaneille maatiloja, joiden entiset omistajat karkotettiin. Osa triumvirien vastustajista hakeutui turvaan Sextus Pompeiuksen luokse Sisiliaan.[2]

Triumvirit aloittivat myös sodan Caesarin murhaajia vastaan, joka kulminoitui Filippoin taisteluihin vuonna 42 eaa.[2] Octavianus sairasteli paljon ja hänen osuutensa Filippoin taistelussa jäi vähäiseksi. Antoniuksen maine kasvoi taas entisestään ja sodan jälkeen tehdyssä uudessa jaossa hän otti hallittavakseen Hispanian Lepidukselta, jolle jätettiin hallittavaksi vain African provinssi. Antonius otti tehtäväkseen itäisten maakuntien uudelleenorganisoimisen.[4]

Brundisiumin sopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marcus Antonius ja Octavia kuvattuna kolikkoon. Antonius ja Octavianuksen sisko menivät naimisiin Brundisiumin kokouksen yhteydessä. Kääntöpuolella teksti "III.VIR.R.P.C"

Vuonna 40 eaa. Octavianus ja Antonius tapasivat Brundisiumissa. Lepidus jätettiin pois kokouksesta, jossa muun muassa Octavianukselle annettiin Gallian ja Illyrian provinssit. Lisäksi sovittiin että Antonius kostaisi Crassuksen kuoleman hyökkäämällä Parthiaan. Octavianuksen tehtäväksi tuli kukistaa Sextus Pompeius, jos tämä ei ollut valmis jonkinlaiseen kompromissiin. Lisäksi päätettiin että osa triumvirien vastustajista armahdettaisiin ja seuraavien vuosien konsulit nimitettiin etukäteen. Vaikka triumvirit jakoivatkin valtakunnan keskenään ei heidän valtansa näillä alueilla ollut täydellinen. Useat kaupungit idässä lähettivät Octavianukselle anomuksia. Sopimuksen sinetöimiseksi Antonius avioitui Octavianuksen siskon Octavian kanssa.[5]

Octavianuksen asema vuonna 40 eaa. oli paljon parempi kuin pari vuotta aikaisemmin. Vuonna 42 eaa. hänen vastuullaan oli vaikea veteraanien asutusongelma, jonka hän kuitenkin oli ratkaissut hyvin. Vaikka Italian tulin olla kummallekkin triumvirille yhteistä aluetta, niin käytännössä Antonius tulisi olemaan idässä, kun taas Octavianus pysyisi Roomassa.[5]

Toinen viisivuotiskausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antonius matkusti Italiaan vuonna 37 eaa. neuvottelemaan Octavianuksen kanssa. Octavianus halusi Antoniuksen apua sodassa Sextusta vastaan. Antonius ei ollut kovin kiinnostunut auttamaan häntä, mutta lopulta osapuolet sopivat että Octavianus antaisi Antoniukselle joukkoja ja Antonius puolestaan antaisi Octavianukselle laivoja. Octavianus tarvitsi laivoja, koska Sextus oli pahasti vaurioittanut hänen laivastoaan. Antonius taas tarvitsi joukkoja, koska hän ei pystynyt rekrytoimaan joukkoja Italiasta. Antonius jätti Octavianukselle laivoja, mutta Octavianus ei koskaan lähettänyt lupaamiaan joukkoja.[6]

Vuonna 38 eaa. triumvirien alkuperäinen viisivuotiskausi umpeutui. Octavianus ja Antonius jatkoivat valtakunnan hallitsemista kuitenkin kuten ennenkin. Tilanne oli juridisesti kovin sekava. Triumvirien virkaa voi verrata esimerkiksi konsuleihin, joiden virkakausi oli yhden vuoden mittainen, mutta loppui virallisesti vasta kun konsulit luopuivat virastaan. Toisaalta esimerkiksi provinsseja hallinneiden prokonsulien virkakausi kesti niin kauan että heidän seuraajansa nimitettiin tai saapui paikalle. Selventääkseen tilannetta triumvirit jatkoivat virkakauttaan uudella viisivuotiskaudella, jonka oletetaan olleen tarkoitus päättyä vuoden 33 eaa. lopulla.[7]

Vuonna 36 eaa. Octavianuksen ja Lepiduksen joukot kukistivat Sextuksen Sisiliassa. Lepiduksen joukot jättivät kuitenkin hänet ja liittyivät Octavianuksen armeijaan. Octavianus riisti tämän jälkeen Lepidukselta triumvirin arvon ja hänen provinssinsa. Octavianus liiti African ja Sisilian omiin provinsseihinsa.[8]

Octavianus kukisti Antoniuksen lopullisesti vuonna 31 eaa. Tämän jälkeen Octavianus oli kiistatta Rooman hallitsija.[2]

Antiikin lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Triumviraatin aikakautta kuvataan Appianoksen Sisällissodat-teoksessa; Dion Cassiuksen kirjoissa 47-50; Plutarkhoksen Antoniuksen ja Brutuksen elämäkerroissa; Suetoniuksen Augustuksen elämäkerrassa ja Josefuksen teoksissa. Näiden kirjoittajien käyttämät lähteet eivät ole aina tiedossa, mutta Asinius Pollio, Livius ja Quintus Dellius olivat tärkeitä lähteitä ajan tapahtumille. Octavianuksen elämäkerralla oli myös suuri vaikutus ja se sisälsi paljon propagandaa Antoniusta vastaan.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arto Kivimäki ja Pekka Tuomisto: Rooman keisarit. Karisto, 2000. ISBN 951-23-4094-1.
  • Jona Lendering: Triumvir Livius.org. Viitattu 3.12.2010.
  • Alan K. Bowman et al.: The Cambridge Ancient History Volume X, The Augustan Empire, 43 BC–AD 69. Cambridge University Press, 2005. ISBN 0-521-30199-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kivimäki s.48
  2. a b c d e Jona Lendering: Triumvir Livius.org. Viitattu 3.12.2010.
  3. Bowman s.1
  4. Bowman s.9
  5. a b Bowman s.18-19
  6. Bowman s.25-26
  7. Bowman s.26-27
  8. Bowman s.36
  9. Bowman s.4