Toisen triumviraatin sota Caesarin murhaajia vastaan

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Toisen triumviraatin sota Caesarin murhaajia vastaan
Osa Rooman tasavallan sisällissotia
Päivämäärä:

42 eaa.

Paikka:

Makedonia

Lopputulos:

Toisen triumviraatin voitto. Cassius ja Brutus lyödään.

Osapuolet

Toinen triumviraatti

tasavaltalaiset

Komentajat

Marcus Antonius ja Gaius Julius Caesar Octavianus

Gaius Cassius Longinus † ja Marcus Junius Brutus

Vahvuudet

lähes 100 000 jalkaväkeä
13 000 ratsuväkeä[1]

yli 70 000 jalkaväkeä
20 000 ratsuväkeä[1]

Rooman tasavallan sisällissodat
1. orjasota2. orjasotaliittolaissota1. Sullan sisällissotaSertoriuksen kapina2. Sullan sisällissota3. orjakapinaCatilinan salaliittoJulius Caesarin kansalaissotaMutinan sotaToisen triumviraatin sota Caesarin murhaajia vastaanOctavianuksen ja Antoniuksen sotaPerusian sotaOctavianuksen sota Sextusta vastaan

Toisen triumviraatin sota Caesarin murhaajia vastaan oli Rooman sisällissota joka käytiin vuonna 42 eaa. Sota käytiin toisen triumviraatin jäsenten (Marcus Antonius ja Octavianus) ja Caesarin murhaajien Gaius Cassius Longinuksen ja Marcus Junius Brutuksen välillä. Sodan ratkaisevat taistelut käytiin Filippoin luona 3. ja 23. lokakuuta 42 eaa. Cassius kuoli Filippoin ensimmäisen taistelun aikana ja Brutus teki itsemurhan pian hävittyään Filippoin toisen taistelun.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julius Caesar murhattiin 15. huhtikuuta vuonna 44 eaa. Caesarin murhaajat, jotka kutsuivat itseään "vapauttajiksi" (liberatores), pakenivat Roomasta Caesarin kannattajien pelossa. Murhan jälkeen Caesarin konsulikumppani Marcus Antonius otti itselleen vallan Roomassa. Pian paljastui että Caesar oli testamentissaan adoptoinut sukulaisensa Gaius Octavianuksen. Lyhyen Mutinan sodan jälkeen 18-vuotias Octavianus ja Antonius solmivat liiton. Mukaan liittoon otettiin myös Marcus Aemilius Lepidus. Tämän toisen triumviraatin asema virallistettiin lailla (Lex Titia). 27. marraskuuta 43 eaa. senaatti myönsi triumvireille oikeuden säätää lakeja ilman senaatin tai kansan hyväksyntää. He saivat myös nimittää virkamiehiä mielensä mukaan. Triumvirit jakoivat valtakunnan kolmeen osaan. Octavianus sai Sisilian, Korsikan sekä Sardininan, Lepidus Hispanian ja Gallia Narbonensiksen, ja Antonius loput Galliasta.[2]

Joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Triumvireillä oli sodan alussa 43 legioonaa. Näistä ehkä 40 oli tarkoitus käyttää idässä. Ainoastaan 21 tai 22 legioonaa osallistui lopulta sotatoimiin ja näistäkin Filippoin taistelussa mukana oli vain 19.[3]

Tasavaltalaisilla oli noin 21 legioonaa, joista 19 taisteli Filippoin sotaretkellä.[4]

Sodan kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Triumvirit Antonius ja Octavianus kuvattuna kolikkoon. Etupuolella Antoniuksen pää ja teksti ”M ANT IMP AVG III VIR R P C M BARBAT”. Kääntöpuolella Octavianuksen pää ja teksti ”CAESAR IMP PONT III VIR R P C”

Proskriptiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Triumvirit aloittivat heti veriset proskriptiot, joissa kolmesataa senaattoria ja parituhatta ritarisäätyistä menetti omaisuutensa ja joutui maanpakoon tai tapettiin. Puhdistus ulottui laajalle Caesarin salaliittolaisten piirin ulkopuolelle, ja sen syynä lienee ollut myös tarve hankkia pikaisesti varoja sotaväen pitämiseen tyytyväisenä.

Esivalmistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antonius ja Octavianus aloittivat nyt sotaretken itään paenneita Brutusta ja Cassiusta vastaan. Yhteensä triumvireilla oli 43 legioonaa, joista noin 22 osallistui idän sotaretkeen. Triumvirit lähettivät vuoden 42 eaa. alussa kahdeksan legioonaa Adrianmeren yli. Näitä legioonia johti Gaius Norbanus ja Lucius Decidius Saxa. Octavianus ja Antonius aikoivat seurata perässä pääarmeijan kanssa. Heidän vastustajiensa laivasto aloitti kuitenkin pian toiminnan Adrianmerellä ja esti tehokkaasti armeijaa ylittämästä merta. Pian triumviirejä vastassa oli 130 laivaa, joita johti Lucius Staius Murcus ja Gnaeus Domitius Ahenobarbus. Oli selvää että triumvirien olisi vaikea saada armeijansa pääjoukko meren yli.[3]

Norbanuksen ja Saxan kahdeksan legioonaa etenivät tästä huolimatta Via Egnatiaa pitkin Makedoniaan ja sieltä edelleen Filippoista eteenpäin. He leiriytyivät paikkaan jossa oli hyvät puolustusmahdollisuudet. [5]

Sota Sextus Pompeiusta vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samalla Sextus Pompeiuksen valta kasvoi entisestään. Sextuksen osuus Caesarin jälkeisiin tapahtumiin oli ollut vähäpätöinen, mutta hänen nimensä oli ollut triumvirien proskriptiolistoilla. Oli selvä että hän ajautuisi triumvirien vastustajien leiriin. Vuoden 42 eaa. mennessä hän oli saanut Sisilian valtaansa ja koonnut suuren laivaston. Monet proskriptioita paenneet kokoontuivat Sextuksen luokse. Octavianus lähetti laivaston kukistamaan Sextusta. Laivastojen välinen taistelu päättyi ilman selvää voittajaa. Sextus ei kuitenkaan sekaantunut sotaan enää tämän jälkeen.[3]

Octavianus lähetti nyt Salvidienus Rufuksen hyökkäämään Sextuksen laivastoa vastaan. Messinansalmessa käytiin suuri taistelu, joka kuitenkin loppui ilman selvää voittajaa. Tämän jälkeen Sextuksen osuus "vapauttajien" sotaan oli hyvin pieni. Kesään mennessä triumvirien pääarmeija oli valmis ylittämään Adrianmeren. Murcuksen johtama laivasto oli estänyt Antoniuksen legioonia ylittämästä merta ja Antonius oli joutunut odottamaan Octavianuksen laivaston paluuta Brundisiumissa. Kun Octavianus saapui paikalle oli triumvirien laivasto tarpeeksi voimakas turvaamaan armeijan kuljetuksen meren yli. Pian tämän jälkeen Ahenobarbus saapui paikalle mukanaan loput tasavaltalaisten laivastosta. Murcuksen ja Ahenobarbuksen laivastot katkaisivat triumvirien yhteydet Italiaan. Triumvirien ainut toivo oli saavuttaa nopea voitto tasavaltalaisia vastaan maalla.[4] [5]

Samalla kun Octavianus ja Antonius lähtivät itään jäi Lepidus Italiaan. Myös Antoniuksen kannattaja Calenus jäi Italiaan kahden legioonan kanssa. Myös Gallia Cisalpinassa oli vahva armeija, jota johti Pollio.[5]

Cassiuksen ja Brutuksen valmistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marcus Brutus oli yksi Julius Caesarin murhaajista.

Mutinan taistelun jälkeen Brutus lähti Adrianmeren rannikolta itään. Brutus soti Traakiassa ja sai siellä paikalliset päälliköt puolelleen. Brutus sai käsiinsä myös suuria summia rahaa. Syyriassa Cassius kukisti Publius Cornelius Dolabellan taistelussa vuoden 43 eaa. heinäkuussa ja piiritti tätä Laodikeiassa. Toivonsa menettänyt Dolabella otti oman henkensä. Tämä jälkeen Cassius pakotti Tarsuksen maksamaan 1 500 talentin sakot. Myös Kappadokian kuningas Ariobarzanes vastusti Cassiusta. Kappadokiassa oli levotonta aina vuoden 42 eaa. puoliväliin asti, jolloin Ariobarzanes murhattiin Cassiuksen käskystä. Kun Cassius sai kuulla triumvirien liitosta lähti hän marssimaan länteen. Vuoden 43 eaa. lopulla Brutus saapui Smyrnaan, jossa hän tapasi Cassiuksen. Tasavaltalaisten hallussa oli nyt miltei koko itä. Ainoastaan Egypti, Rodos ja Lykia eivät vielä olleet heidän vallassaan.[6]

Filippoin taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Philippin ensimmäinen taistelu käytiin syksyllä 43 eaa.

Kesällä 42 eaa. triumvirien pääarmeija pääsi ylittämään Adrianmeren. Octavianus sairastui ja joutui jäämään Dyrrhachiumiin. Antonius lähti tästä huolimatta etenemään.[6]

Triumvirien joukot kohtasivat nyt itään paenneet Brutuksen ja Cassiuksen Filippoin luona Traakiassa syyskuussa. Octavianus oli tuolloin sairastunut ja seurasi armeijaa vähän jäljempänä. Antonius pystytti leirinsä röyhkeän lähelle vastustajien armeijan leiriä. Octavianus saapui paikalle kymmenen päivää myöhemmin. Armeijat olivat miltei tasavertaisia. Filippoin ensimmäinen taistelu käytiin lokakuun alussa 42 eaa.. Octavianuksen joukot kärsivät tappion Brutuksen joukkoja vastaan. Toisella siivellä triumvirien Antoniuksen johtamat joukot kukistivat Cassiuksen, joka tietämättä Brutuksen voitosta teki itsemurhan. 23. marraskuuta armeijat kohtasivat jälleen, ja triumvirit kukistivat lopullisesti Brutuksen, joka hänkin teki itsemurhan taistelun jälkeen.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alan K. Bowman et al.: The Cambridge Ancient History Volume X, The Augustan Empire, 43 BC–AD 69. Cambridge University Press, 2005. ISBN 0-521-30199-8. (englanniksi)
  • Anthony Everitt: The First Emperor – Caesar Augustus and the Triumph of Rome. John Murray, 2006. ISBN 978-0-7195-5495-7. (englanniksi)
  • Ronald Syme: The Roman Revolution. Oxford University Press, 2002. ISBN 9780192803207. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b The Cambridge Ancient History X, s.8. Luvut viittaavat Filippoin taisteluihin.
  2. The Cambridge Ancient History X, s. 1
  3. a b c The Cambridge Ancient History X, s. 5
  4. a b The Cambridge Ancient History X, s. 6
  5. a b c Syme s.202
  6. a b Syme s.203
  7. The Cambridge Ancient History X, s. 5–8