Tarra

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mainostarroja ikkunassa.
Tietokoneluettavalla viivakoodilla varustettu osoitetarra tavaralähetyksessä.
Poliittinen tarra kadunvarren aidassa.

Tarra on taustaltaan liimapintainen paperin, kankaan tai muovikalvon palanen, jota käytetään tuotemerkintöjen, mainosten, opasteiden, koristeiden tai muiden tekstien tai kuvien kiinnittämiseen tasaisille pinnoille. Taustan liimapintaa peittää silikonipintainen irrokepaperi, joka kuoritaan liimapinnan päältä pois ennen tarran kiinnittämistä.[1]

Tarraliimaan perustuvia tuotteita ovat myös erilaiset teipit, kontaktimuovit ja muut itsekiinnittyvät kalvot. Ammattikielessä kutsutaan suuriakin pinnoitustöitä teippaukseksi tai tarraksi, jopa kolmiulotteisten kappaleiden kuten kokonaisten autojen päällystämistä muovautuvalla koristekalvolla.[2]

Tarrat kotitalouskäytössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuluttajakäytössä eri tavoin painettuja tarroja käytetään muun muassa koristeina (esim. sisustustarrat), askartelumateriaaleina muun muassa skräppäyksessä sekä lasten keräilykohteina. Monet keräilykortit ja kiiltokuvat, jopa valokuvat, ovat kehittyneet tarrataustaisiksi.[3][4] Tarrataustaisia paperilappuja käytetään varastointia ja arkistointia helpottavina etiketteinä esimerkiksi säilytyslaatikoissa ja säilykepurkeissa. Tarraliimakiinnitystä käytetään myös muun muassa vauvanvaipoissa, naisten pikkuhousunsuojissa, kirjekuorien suljentaläpissä ja Post-it-muistilapuissa.[1] Autoilijan asenteita ja mielipiteitä julistavat puskuritarrat (engl. bumper sticker) keksittiin 1930-luvun lopulla Yhdysvalloissa, jossa ne ovat yhä varsin suosittuja.[5]

Tarrat ammatti- ja viranomaiskäytössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ammattikäytössä tarramateriaalit ovat levinneet hyvin monenlaisiin käyttökohteisiin. Tietokoneella tulostettuja tarroja käytetään muun muassa postituksessa ja jakelukuljetuksissa nopeana tapana kiinnittää osoitetiedot kirjekuorien, tilattujen lehtien tai pakettien pintaan. Painetut tai tarpeen mukaan tulostetut tarrat ovat korvanneet monissa tuotepakkauksissa itse pakkaukseen tehtävän painatuksen tai etiketin. Valintamyymälöiden sujuva toiminta perustuu suurelta osin EAN-koodilla varustettuihin hintatarroihin. Monissa tehtaissa tuotteiden komponentteihin kiinnitetyt kooditarrat ohjaavat osaltaan automaattista tuotantoprosessia.[1]

Viranomaiset käyttävät tarroja helposti havaittavana todisteena velvoitteiden hoitamisesta tai säännösten noudattamisesta, kuten Suomen 1990-luvun ajoneuvoverotarrat autojen tuulilaseissa[6] tai 2010-luvun elintarviketurvallisuudesta myymälöiden ovissa kertovat Oivahymy-tarrat.[7] Tällaisissa tarroissa on usein hologrammikuvioita tai muita väärentämistä vaikeuttavia turvapainoelementtejä, ja ne suunnitellaan vaikeiksi irrottaa ja siirtää.[8]

Myös erilaiset opasteet, turvallisuuskilvet ja muut ohjaavat ja tietoa antavat merkinnät toteutaan nykyisin etenkin ulkokäytössä tarramateriaaleilla joko suoraan esimerkiksi rakennuksen seinään tai erilliselle metalli- tai muovikilvelle kiinnitettynä. Liikennemerkkien ja valomainosten kuviot ja tekstit leikataan maalaamisen sijasta tietokoneohjatusti tarrapohjaisista, kontaktimuovien kaltaisista tarrakalvoista.[9][10] Tarroista on tullut myös suosittu tapa kiinnittää sponsoreiden mainoslogoja muun muassa kilpa-autojen kylkiin.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuotelaatikoiden kylkeen liimattuja, käsin kirjoitettuja värikkäitä paperilappuja käyttivät torikauppiaat jo 1800-luvulla herättämään asiakkaiden huomiota myyntikojujensa valikoimiin.[11] Sitten tulivat markkinoille erilaiset liimapaperit, joiden tausta oli valmiiksi käsitelty kostutettavalla liimalla. Liimapaperista alettiin valmistaa monenlaisia etikettejä ja muun muassa postimerkkejä. Valmiiksi tahmean ja tahmeana pysyvien tarraliimojen kehittymisen myötä kostutettavat liimapaperit saivat antaa tilaa tarroille, joiden liimapinta on käytettävissä heti sitä suojaavan taustapaperin poistamisen jälkeen. Nykyisin myös postimerkit ovat useimmiten tarrataustaisia. Tarraliiman keksiminen synnytti myös muita uusia tuotteita, kuten erilaiset teipit ja kontaktimuovit.

Nykyisen kaltaisen, irrotettavalla taustapaperilla varustetun tarran kehitti Yhdysvaltojen Oklahomassa vuonna 1925 R. Stanton Avery, joka perusti sittemmin suureksi tarraetikettien valmistajaksi kasvaneen Avery-yhtiön (nyk. Avery Dennison Corporation).[12][13] Toinen maailman suurimpiin kuuluva tarramateriaalien valmistaja on UPM-Kymmene Oyj:n omistama Raflatac.[14]

Suomessa tarrat alkoivat yleistyä vuonna 1960, kun Lindell Oy ryhtyi painamaan niitä Avery-yhtiön lisenssillä. Vuonna 1983 Lindell myi tarratuotannon painotalo Tilgmannille, ja nykyisin toimintaa jatkaa Informa Oy.[13] Tarrapainoja on Suomessa kymmeniä muitakin.

Tarran rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarran alimpana kerroksena on silikonilla käsitelty, ohut ja sileä irrokepaperi, johon tarraliimakerros kiinnittyy vain kevyesti. Irrokepaperi voi olla tasaisin välimatkoin viilletty poikki tai käsitelty taitettaessa murtuvaksi niin, että se on helppo ja nopea irrottaa. Tarraliimakerros voi olla tarkoitettu pysyvään ja lujaan kiinnitykseen tai tilapäiseen, kiinnitysalustaa vahingoittamattomaan kiinnitykseen kuten Post-it-lapuissa.[1]

Tarran ylin kerros voi paperin tai muovikalvon sijasta olla käyttötarkoituksesta riippuen monesta eri materiaalikerroksesta yhteen laminoitua tarralaminaattia. Tulostustarrojen pinta on yleensä paperia, johon tulostusmuste tarttuu hyvin. Hyvää painatusjälkeä, näyttävää ulkonäköä tai esimerkiksi säänkestävyyttä vaadittaessa pinta voi olla muovia tai alumiinifoliota. Tarralaminaattien painatuksessa käytetään yleensä fleksopainoa, mutta korkeatasoisempaa painojälkeä saadaan aikaan offset-, koho- tai silkkipainolla.[1][15]

Yksittäisestä tarrasta saadaan halutun muotoinen stanssaamalla. Stanssiterä leikkaa vain tarralaminaatin ylimmän kerroksen ja liimakerroksen, mutta jättää irrokepaperin ja sen silikonipinnan koskematta. Kaikki kolme kerrosta leikataan sitten stanssausta suuremmaksi kappaleeksi, jolloin tarran ympärille jää pienet kehykset ja tarra on helppo irrottaa irrokepaperista taivuttamalla kehystä taaksepäin stanssauskohdasta.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Seppälä, Markku J. (toim.); Grönstrand, Joel; Karhuketo, Hannu; Törn, Tage: Kemiallinen metsäteollisuus III: Paperin ja kartongin jalostus, s. 77–78, 191–192. Opetushallitus, 2000. ISBN 952-13-0606-8.
  2. Koponen, Tommi: Dekorointimenetelmien soveltuvuus kolmiulotteisille pinnoille, s. 53. Insinöörityö. Metropolia Ammattikorkeakoulu, Kone- ja tuotantotekniikka, 2012. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 5.12.2014).
  3. Melleri, Virpi: Koulukuva siirtyi digiaikaan, Taloussanomat 8.10.2002, viitattu 5.12.2014.
  4. Keräilytarrat, Lehtipiste. Viitattu 5.12.2014.
  5. The HIstory of Stickers, The Sticker Palace, viitattu 5.12.2014.
  6. Tarrat tulivat tutuksi 1990-luvulla, Helsingin Sanomat 25.9.2014, viitattu 5.12.2014.
  7. Oiva-hymy tulee kalliiksi, Aamuposti 3.10.2014, viitattu 5.12.2014.
  8. Katso esim. Asiakirja: AUT-HP-04001, Todistus oleskeluluvan pidentämistä koskevasta hakemuksesta; oikeuttaa saapumaan Itävaltaan ilman viisumia, Prado aitojen henkilö- ja matkustusasiakirjojen verkkohakemisto, Euroopan neuvosto, viitattu 5.12.2014.
  9. 3M Opaste- ja liikennemerkkimateriaalit, RT-tuotetieto, viitattu 5.12.2014.
  10. Liikennemerkkien rakenne ja pystytys (pdf) (Liikenneviraston ohjeita 20/2013) 18.6.2013. Liikennevirasto. Viitattu 5.12.2014.
  11. Jacobs, Greg: The History of Stickers, Labelling Machines 25.4.2012, viitattu 4.12.2014.
  12. Stickers, Ten Random Facts. Viitattu 4.12.2014.
  13. a b Historia, Informa Oy, viitattu 5.12.2014.
  14. UPM ja Vertaris kierrättävät tarran taustapaperin uudelleen paperiksi, Taloussanomat 20.4.2011, viitattu 4.12.2014.
  15. Tarrapaino, Informa Oy, viitattu 5.12.2014.