Punalesket
Punaleskiksi kutsuttiin vuonna 1918 käydyn Suomen sisällissodan seurauksena kuolleiden punaisten leskiä. Heidän yhteiskunnallinen asemansa oli pitkään huono. Sodan voittanut osapuoli koki punalesket vaaraksi yhteiskuntajärjestykselle pelätessään heidän kasvattavan lapsistaan uuden katkeroituneen sukupolven, jonka vuoksi punaleskien lapsia sijoitettiin kasvatuslaitoksiin ja sijaisperheisiin. Pitkään köyhäinavun varassa olleet punalesket tulivat valtiollisen eläkkeen piiriin vasta jatkosotan aikana vuonna 1943.[1]
TAusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sisällissodan seurauksena noin 11 500 punaisten puolisoa jäi leskeksi. Heistä noin 95% asui Hämeen, Turun ja Porin, Uudenmaan ja Viipurin läänien alueella. Suurimmalla osalla oli huollettavanaan useita alaikäisiä lapsia.[2] Sodan päätyttyä punalesket elivät yleensä äärimmäisessä köyhyydessä. Heidän oli vaikea työllistyä ja työpaikan löytäneiden palkka oli usein reilusti pienempi kuin puolisoiden aikaisemmat tulot. Leskiä häädettiin miestensä työnantajien omistamista asunnoista ja myös torpparien lesket saattoivat joutua jättämään kotinsa.[3]
Valkoisen Suomen suhtautuminen punaisiin naisiin oli vihamielistä ja halveksuvaa. Sodan ohella taustalla olivat vallitsevat nationalistiset perhekäsitykset, joiden vuoksi kodin ulkopuolella työskenteleviä nuoria naisia pidettiin yleisesti siveettöminä ja kyvyttöminä kasvattamaan lapsiaan. Asenteita jyrkensivat vielä sodan aikana toimineet naiskaartit.[4] Useissa lehtikirjoituksissa punaisten naisten antaman kasvatuksen väitettiin olleen osasyyllisenä sotaan ja sen aikaina tapahtuneisiin veritekoihin. Naisia pidettiin kapinalliset kasvattaneina "hirviöinä", "petoina" ja "naarassusina". Yhteiskunnan velvollisuutena katsottiin olevan pitää huoli, ettei sama toistuisi enää tulevien sukupolvien kohdalla.[4] Punaleskien lapsia toimitettiin lastenkoteihin ja sijaisperheisiin, joita oli lähinnä valkoisten ydinalueella Pohjanmaalla. Siellä heidän katsottiin saavan isänmaallisen, oikeistolaisen ja kristillisen kasvatuksen. Yleensä lapsiaan suostuivat luovuttamaan vain kaikkein pahimmasssa ahdingossa olleet lesket.[5] "Elätehoidoksi" kutsuttu lasten sijoittaminen oli myös usein ainoa leskiäideille tarjottu apu, jonka köyhäinhoitolautakunnat asettivat köyhäinavun myöntämisen ehdoksi.[1][6]
Avustaminen ja lainsäädäntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1919 valkoisten leskille myönnettiin leskeneläke, mutta punalesket jäivät kuntien myöntämän köyhäinavun varaan. Se asetti heidät tiukkaan yhteiskunnan valvontaan ja köyhänapua nauttineet menettivät myös äänioikeutensa.[5] Työväenjärjestöt halusivat punalesket pois köyhäinhoidon armoilta ja organisoivat omaa avustustoimintaa. Jo elokuussa 1918 oli perustettu Suomen Työläisten Avustuskomitea, jolla oli yli 60 eri puolilla maata toiminutta osastoa. Niiden toiminta rahoitettiin kansalaiskeräyksillä, iltamatuloilla sekä koti- ja ulkomaisin lahjoituksin. Avustuskomitea lakkautettiin vuonna 1920, jonka jälkeen sen toimintaa jatkoi Työväenjärjestöjen Avustustoimikunta.[3]
Vasemmistolaiset kansanedustajat tekivät vuodesta 1919 lähtien useita aloitteita punaleskien valtioneläkkeistä.[7][8] Vuonna 1939 saatu kansaneläkelaki ei myöskään tuonut parannusta punaleskien asemaan. Laki ei koskenut sen voimaantullessa 55 vuotta täyttäneitä henkilöitä, jolloin valtaosa ikääntyneistä punaleskistä jäi kansaneläkkeen ulkopuolelle.[9] Punaleskien asia nytkähti eteenpäin vasta talvisodan muutettua asenteita. Vuonna 1941 sosiaalidemokraatit tekivät aloitteen punaleskien ylimääräisestä eläkkeestä, joka toteutui jatkosodan aikana tammikuussa 1943.[8] Toisen maailmansodan päätyttyä annettiin vuonna 1948 sotilasvammalaki, jonka myötä punalesket tulivat huoltoeläkkeen piiriin ja molemmat vuoden 1918 sodan osapuolet olivat vihdoin saman lain alaisia.[10]
Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ainoa punaleskille pystytetty muistomerkki on vuonna 2003 Lappeenrannan Rutolassa paljastettu Rutolan sahan punaleskien muistomerkki.[11]
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kaarninen, Mervi: Punaorvot 1918. Helsinki; Jyväskylä: Minerva, 2008. ISBN 978-952-31250-3-2.
- Juusti, Siiri: Onnesta osattomat : punaleskien ja -orpojen sosiaalinen asema Porissa 1918 ja sen jälkeen. Pori: Salinin Selskaappi; Työväenhistorian Seura, 2020. ISBN 978-952-94380-3-7.
- Sirén, Ulla: Hilma : punalesken tarina. Helsinki: Docendo, 2022. ISBN 978-952-38239-4-5.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suoranta, Kaisa: ”Ei kai ole syyni vuoden 1918 tapahtumat...” : punaleskien avustaminen 1918–1948. Pro gradu -tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto, 2006. Teoksen verkkoversio (PDF).
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Lämsä, Henry; Leiwo, Hanne: Sisällissodasta selvinnyt Suomi pelkäsi punaisia äitejä ja lasten kasvavaa katkeruutta 10.11.2018. Yle Uutiset. Viitattu 17.4.2023.
- ↑ Suoranta 2006, s. 9–10.
- ↑ a b Suoranta 2006, s. 21, 26.
- ↑ a b Kytölinna, Anna-Marjaana: Aatteen voimalla : Punaorpojen ja -leskien avustaminen Tampereella 1918–1925 ja työväenjärjestöjen osallistuminen avustustyöhön, s. 27–28. Pro gradu -tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto, 2008. Teoksen verkkoversio (PDF).
- ↑ a b Jalagin, Seija: ”Kapinallisten lapset” – Kansallinen kahtiajako punaorpojen kohtalona 1.9.2009. Kasvatus & Aika. Viitattu 17.4.2023.
- ↑ Drufva, Juha: Punaorvot työjuhtina pohjalaisisäntien pelloilla 2.1.2010. Kansan Uutiset. Viitattu 17.4.2023.
- ↑ Suoranta 2006, s. 37.
- ↑ a b Suoranta 2006, s. 43-48.
- ↑ Suoranta 2006, s. 59
- ↑ Suoranta 2006, s. 57-58.
- ↑ Rutolan sahan punaleskien muistomerkki Punaisten muistomerkit. 4.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 17.4.2023.