Olavi Ingman
Olavi Ingman (7. helmikuuta 1903 Hamina – 29. tammikuuta 1990 Helsinki) oli suomalainen urkutaiteilija, pianisti, säveltäjä, musiikkitieteilijä ja musiikkipedagogi, Erkki Melartinin, Elis Mårtensonin ja Ingeborg Hymanderin oppilas.[1] Hän väitteli Helsingin yliopistossa filosofian tohtoriksi vuonna 1959 aiheenaan W. A. Mozartin sinfonia nro 40. Musiikkitieteellisissä tutkimuksissaan hän edusti hahmopsykologiaa, ja hän oli ensimmäisiä, jotka sovelsivat Suomessa Schenker-analyysia.
Ingman toimi Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun musiikin lehtorina vuodesta 1949 sekä musiikkitieteen ja -pedagogiikan dosenttina 1961–1970 ja vt. professorina vuodet 1968–1969. Hän sävelsi lauluja sekä urku- ja pianokappaleita ja laati musiikin oppikirjoja kouluille.
Hänen puolisonsa vuodesta 1932 oli laulajatar Elli Kallas-Ingman (1902–1974),[2] ja hänen sisarensa oli kirjailija Katri Ingman-Palola.[3]
Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Laula sinäkin: Koulun laulukirja. 1952.
- Opettajan musiikkioppi. 1955.
- Lineaarinen rakennanalyysi Mozartin g-molli-sinfoniasta KV 550. Diss. 1959.
- Die klassische Sonatenform als Feld des thematischen Prozesses. 1968.
- Ei kukaan ole rikas yksinään. 1976.
- Neljä tornia. 1979.
- Kysy lähteeltä: Runoa ja mietettä 1976–1982. 1983
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Salmenhaara, Erkki (toim.): Suomen säveltäjiä, s. 129–130. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-12641-5.
- ↑ Otavan Iso tietosanakirja 3, p. 1235.
- ↑ Facta 2001, osa 6, p. 521. WSOY 1981.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sitaatteja aiheesta Olavi Ingman Wikisitaateissa- Siliämaa, Sonja: Suomen kansakoulujen musiikinopetus 1950-luvun yhteiskunnassa. Pro gradu. Jyväskylän yliopisto. Viitattu 24.8.2012.
| ||||||||||
