Neuvostoliiton XXII alueellinen armeijakunta
| Puna-armeijan XXII alueellinen armeijakunta | |
|---|---|
| Toiminnassa | 17. elokuuta 1940-22. elokuuta 1941 |
| Valtio |
 Neuvostoliitto |
| Puolustushaarat | maavoimat |
| Koko | divisioona |
| Sodat ja taistelut |
Porhovin taistelu Staraja Russan taistelu |
| Komentajat | |
| Tunnettuja komentajia |
kenr.majuri Gustav Jonsson vt. (1940-1941) kenr.majuri Aleksandr Ksenofontov (1941) kenr.majuri Mihail Duhanov (1941) |
XXII alueellinen armeijakunta (ven. 22-й стрелковый корпус, vir. 22. Eesti Territoriaalne Laskurkorpus) oli Neuvostoliiton maavoimien yhtymä, joka muodostettiin 1940 alunperin Baltian miehityksen jälkeen Viron tasavallan armeijasta.
Armeijakunta muodostettiin Viron tasavallan armeijasta, johon kuului kuului 15 142 sotilasta. Näiden joukkojen tilapäinen yhden vuoden asema määrättiin myös virallisesti. Tänä aikana heidät oli puhdistettava "epäluotettavista aineksista", henkilökunnalle oli opetettava venäjänkieli ja suoritettava uudelleenkoulutus Puna-armeijan ohjeiden ja määräysten mukaisesti. Aiemmin Johannes Varesin hallituksen sotajoukkojen eli Viron kansanarmeijan päällikkönä toiminut kenraalimajuri Gustav Jonson nimitettiin aluksi vt. komentajaksi[1] ja eversti Mart Tuiskin esikuntapäälliköksi.[2] Armeijakunnan sotilaat vannoivat 23. helmikuuta 1941, puna-armeijan vuosipäivänä, uuden valan Neuvostoliitolle.[2]
Kesäkuun alussa 1941 stalinistinen hallinto vapautti kaikki Viron kenraalit XXII alueellisen armeijakunnan komentajatehtävistä, jolloin kenraaliluutnantiksi ylennetty Jonson siirrettiin 13. kesäkuuta Moskovaan. Jonsonin siirron jälkeen armeijakunnan komentajaksi määrättiin kenraalimajuri Aleksandr Ksenofontov ja pian sen jälkeen kenraalimajuri Mihail Duhanov.[2]
Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 armeijakunta liitettiin kenraalimajuri Nikolai Berzarinin Neuvostoliiton 27. armeijaan. Tällöin armeijakunnan vahvuus oli 29 000 sotilasta, joista virolaisia 7 000.[2]
Puna-armeijan joukot joutuivat perääntymään Liettuan ja Latvian alueilla. Armeijakunta siirrettiin perääntymisvaiheessa Neuvostoliiton 11. armeijaan. Porhovin taistelussa, Pihkovan ja Dnon välissä, tappioita kärsinyt 7 000 miehen armeijakunta koki edelleen ankaria menetyksiä, sillä 2 000 kaatui tai haavoittui ja 4 500 antautui. Tässä vaiheessa puolustustaisteluissa kunnostautui komppanian politrukin apulainen Arnold Meri, jolle myönnettiin ensimmäisenä virolaisena Neuvostoliiton sankarin arvonimi.[3] Porhovin taistelu oli Viron sotahistorian ensimmäinen todellinen toisen maailmansodan rintamataistelu, joka oli selvästi virolaisittain suurin siihen osallistuneiden virolaisten lukumäärällä arvioiden joulukuussa 1942 käytyyn Velikije Lukin taisteluun asti.
Joukot perääntyivät heinäkuussa Dnon kautta Staraja Russaan. Joukoissa oli heinäkuussa tapahtunut lukuisia joukkokarkaamisia ja loikkaamisia vihollisena olevien saksalaisten puolelle. Tunnetuimpia loikkaajia oli 180. jalkaväkidivisioonan apulaispäällikkö Ain-Erwin Mere. Muita tunnettuja saksalaisten puolelle loikanneita virolaisia olivat Georg Sooden, Paul Maitla, Harald Riipalu ja Paul Vent. XXII armeijakunnassa oli tuolloin täydennysten jälkeen kaikkiaan noin 5 500 sotilasta. Heinäkuun lopussa joukossa palveli vielä 1 500-1 800 virolaissotilasta.[2]
Syyskuussa 1941 puna-armeijan jäljellä olevat virolaiset tuotiin Luoteisrintamalta epäluotettavina ja lähetettiin Lev Mehlisin käskyllä Gulag-työpataljooniin. Tällöin joukoissa oli enää 500 virolaista sotilasta. Työpataljoonat, joihin virolaisia lähetettiin, joutuivat metsätöihin ja muuhun kovaan työhön eikä heillä ollut lämpimiä vaatteita pakkasen tullessa. Alkoi joukkokuolema nälkään ja tartuntatauteihin.[2]
Armeijakunta lakkautettiin virallisesti 1. lokakuuta 1941. Eloonjääneet virolaiset siirrettiin myöhemmin muodostettuun 8. virolaiseen armeijakuntaan.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- J.Kahk; K.Siilivask: Eestin SNT:n historia. Tallina: Perioodika, 1978. (suomeksi)
- Seppo Zetterberg: Viron Historia. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 9517465203.