Maa jota ei ole (televisioelokuva)
| Maa jota ei ole | |
|---|---|
| Landet som icke är | |
| Ohjaaja | Tuija-Maija Niskanen |
| Käsikirjoittaja | Eija-Elina Bergholm |
| Säveltäjä | Pekka Jalkanen |
| Kuvaaja |
Raimo Hartzell Raimo Heikkonen |
| Leikkaaja | Esteri Tuovinen |
| Lavastaja | Arto Rautvuori |
| Pääosat | Pirkko Nurmi |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Suomi |
| Ensi-ilta | 1977 |
| Kesto | 150 min |
| Alkuperäiskieli | ruotsi |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Maa jota ei ole (Landet som icke är) on Edith Södergranin elämästä kertova tv-elokuva, jonka ohjaaja Tuija-Maija Niskanen teki Yleisradiolle vuonna 1977. Pääosaa elokuvassa esittää Pirkko Nurmi.
Elokuva kertoo nuoresta runoilijasta, joka sairasti tuberkuloosia vuosien ajan.
Ohjaajan kertoman mukaan Södergranille läheinen kirjailija ja kriitikko Hagar Olsson ilahtui elokuvahankkeesta ja antoi omia papereitaan ohjaajan käyttöön; ennen kuolemaansa hän ehti nähdä työkopion elokuvasta ja ohjaajan kertoman mukaan suhtautui hyväksyen itsestään piirrettyyn hiukan erikoiseen – jos ei välttämättä kielteiseen – kuvaan.lähde?
Kuvaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Sairaalakohtaukset kuvattiin lähes aidossa ympäristössä Röykän sairaalassa. Tosin kuvaukset jouduttiin käytännön syistä tekemään rakennuksen entisessä asuntolasiivessä, ns. Luostarissa, joka oli siihen aikaan tyhjillään. Tämä osa talosta rakennettiin kylläkin vasta runoilijan kuoleman jälkeen, mutta se oli ainoa käytettävissä ollut tila. Potilashuoneen kohtaukset kuvattiin tilassa, joka oli aiemmin toiminut sairaalan kanttiinina, joka oli suljettu hiukan aiemmin tulossa olevien korjausten johdosta.
Runoilijan kodiksi löytyi Lohjalta, Karkalinniemestä, tyhjillään ollut puinen huvila, josta tehtiin hiljalleen rappeutuva kulttuurikoti, "kerjäläistalo", kuten runoilija itse tapasi sanoa, ja viereen rakennettiin mahdollisimman aidon kaltainen kulissi alkuperäisen kodin vieressä olleesta Raivolan ortodoksisesta kirkosta. Kirkon sisäkuvat - kirjailijan ystävätär Ainon häät ja lyhyt slaavinkielinen paastorukous - kuvattiin Hangon ortodoksisessa kirkossa Helsingin ortodoksisen seurakunnan papiston suosiollisella avulla.
Elokuvan juoneen kuuluvaan ristisaattoon saatiin vapaaehtoisia seurakuntalaisia, ja papistona saatossa toimivat maallikot, eräs nuorisotyöntekijä, pappilan talonmies ja kolme kirkkojen vahtimestaria - koska Helsingin hiippakunnan piispa, metropoliitta Johannes, kielsi oikeita pappeja osallistumasta lavastetussa ympäristössä toimintaan, mutta antoi luvan maallikoiden esiintyä pappeina tällaisessa puolidokumentaarisessa tehtävässä. Samoin lyhty, risti, Kristuksen hautausikoni ja papiston puvut tehtiin varta vasten tämän kohtauksen kuvaamiseen. Yksi pappien esittäjistä oli luonnostaan täyspartainen, muille maskeerattiin samantyylinen. Kaikki nämä avustajat olivat myös kirkkokuorolaisia ja lapsesta asti ristisaatoissa mukana olleita, mikä ohjaajan mukaan teki saatosta uskottavan.
Hääkohtaus sen sijaan oli aito, koska kyseisen naimisiin menossa olevan ystävättären rooliin etsittiin varta vasten sellainen henkilö, joka jo valmisteli häitään juuri Hangon kirkossa, ja kuvaukset ajoitettiin häiden aikaan. Menettely on pakollinen, koska avioliiton sakramenttia ei saa toimittaa näytöksenä - ei ainakaan kirkossa, sen sijaan oikean toimituksen kuvaaminen käy morsiusparin suostumuksella.
Vihkijänä oli silloinen Helsingin ortodoksisen seurakunnan neljäs pappi, pastori (myöh. rovasti), isä Olavi Merras (myöhemmin Lahden kirkkoherra). Ainoa muutos normaaliin nähden oli se, että vihkiminen toimitettiin osittain kirkkoslaavin kielellä, koska se oli Södergranin eläessä Raivolan kirkon toimituskieli.
Rautatiekohtaukset kuvattiin Hangon–Hyvinkään-rautatien varressa olevalla Röykän asemalla, joka oli tuolloin juuri suljettu. Liikkuvaan junaan sijoittuvat kohtaukset kuvattiin samalla radalla Otalammen paikkeilla. Veturina junassa oli Tk3 1150.[1][2]
Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Raimo Hartzell voitti elokuvasta vuonna 1978 parhaan kuvauksen Jussi-palkinnon.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ http://vaunut.org/kuvasivu/6049 Muistelu harrastajien keskustelusivulla
- ↑ (Resiina 2/76)
- ↑ Jussi-voittajat jussit.fi. Filmiaura. Arkistoitu 25.12.2021. Viitattu 13.3.2022.