Louis de Rouvroy, Saint-Simonin herttua

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Saint-Simon Perrine Viger-Duvigneaun kuvaamana, Versaillesin linna

Louis de Rouvroy, Saint-Simonin herttua, joka on tunnettu yleensä nimellä Saint-Simon (16. tammikuuta 1675 Pariisi2. maaliskuuta 1755 oli ranskalainen kirjailija, joka tuli kuulusaksi Muistelmillaan (Mémoires), joissa hän kuvaa aikansa hovielämää.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saint-Simon oli Saint-Simonin herttuan Claude de Rouvroyn ja tämän toisen puolison Charlotte de L’Aubesminin ainoa poika. Syntyessään hän sai arvonimen Chartresin vidame, joka on kreiviä alempi, mutta paronia ylempi ranskalainen aatelisarvo. Hän sai aikakautensa parhaimman kasvatuksen ja samalla hän ystävystyi Chartresin herttuan, tulevan sijaishallitsijan kanssa. Toinen Saint-Simonin henkilöön vomakkaasti vaikuttanut henkilö oli Armand Jean le Bouthillier de Rancé, joka oli Trappen-luostarijärjestön perustaja ja hänen isänsä läheinen ystävä, joka toimi Saint-Simonin uskonnollisten asioiden mentorina.

Tuleva kirjailija oli kiinnostunut erityisesti historiasta ja erityisesti häntä innostivat muistelmat, jotka antoivat hänelle "halun kirjoittaa muistelmissa, sen mitä näkisi, ja siinä tahdossa ja toivossa jotta olisi jotakin ja tietäisi enemmän kuin oman aikansa asiat". Saint-Simon alkoi kirjoittaa tulevia muistelmiaan heinäkuussa vuonna 1694. Hän ei laiminlyönyt ainoatakaan fyysistä harjoitusta ratsastamisineen ja miekkailuineen, koska hän ilmoitti palvelevansa armeijassa.

Vuonna 1691, hänen isänsä, joka oli jo 86 vuoden ikäinen vehkeili hänet liittymään muskettisotureihin ja niin hän osallistui vuonna 1692 Namurin piiritykseen. Vähän myöhemmin Ludvig XIVsta antoi hänelle johdettavaksi Royal-Roussillonin kolmannen ratsuväkikomppanian.

Vuonna 1693 hänen isänsä kuolisi ja hänestä tuli Saint-Simonin herttua ja Ranskan pääri kahdeksantoista ikäisenä. Vähän tämän jälkeen Saint-Simon osti Royan-Carabiniers-rykmentin ja hänestä tuli everstin arvoinen upseeri (mestre de capm), Hän otti uuden asemansa hyvin vakavasti ja liittyi välittömästi François Luxembourgin vastaiseen suureen operaation, koska tämä olisi halunnut poista Saint-Simonin päärin arvon. Hän ei myöskään hyväksynyt Ludvig XIV aviottomille lapsille (Mainen herttualle ja Toulousen kreiville) annettuja arvoja, jotka korottivat heidän päärien yläpuolelle.

Vuonna 1695 Saint-Simon avioitui Marie-Gabrielle de Durfot de Lorgen kanssa. Puoliso on Lorgen marsalkka-herttuan vanhin tytär, jonka äiti on tavallista aatelitonta sukua, mutta toi avioliittoon huomattavat myötäjäiset. Saint-Simonin avioliitto vaikutti aikakauden mittapuiden mukaan hyvin onnelliselta. Avioliiton ensimmäinen lapsi, tytär Charlotte syntyi 8. syyskuuta 1696. Lapsi oli syntymästään asti rujo ja asuu koko ikänsä vanhempiensa luona. Seuraavaksi syntyi kaksi poikaa, jotka eivät kuitenkaan ole henkisesti ja fyysisesti kovinkaan häikäiseviä ja tämä julmasti vahingoitti hänen ylpeyttään isänä ja herttuana. Muistelmissaan hän ei juurikaan mainitse lapsiaan.

Vuonna 1697 Saint-Simon johtaa viimeisen kerran marsalkka Choiseulin lippujen alla sotaretkeä Elsassiin. Kyseessä on hänen viimeinen olonsa armeijassa: hän kestää entistä huonommin velvollisuuksia, jotka velvoittavat häntä viettämään kaksi kuukautta vuodessa rykmentissään.

Heinäkuussä vuonna 1698 syntyi hänen ensimmäinen poikansa Jacques-Louis, joka saa vidame de Chartresin arvonimen. Tämä lapsi, joka on kooltaan paljon vähäisempi kuin isänsä oli vastasyntyneenä, tulee aiheuttamaan paljon harmia isälleen, jolta hän ei näytä perineen ei älyllisiä ominaisuuksia eikä kunniallisuutta.

Vuonna 1699 Saint-Simon on huolestunut Muistelmiensa laajuudesta, jotka ensimmäisen suunnitelman mukaan olisi pitänyt polttaa hänen kuoltuaan. Hän konsultoi tällöin Abbé Rancea tietääkseen, minkä asenteen hän asiassa omaksuisi. Abbé ei yllyttää eittämättä jatkamaan päiväkirjan kirjoittamista, vaan ennen muuta keräämään dokumentteja, jotta Saint-Simon ei antaisi mielensä vapaasti virrata tunteittensa mukaan paperille, joka olisi ylimielisyyttä jumalaa kohtaan. Näin ollen on mahdollista, että tämän jälkeen Saint-Simon muodostaa dokumenttikansioita, joita hän varustaa henkilökohtaisilla huomautuksillaan. Näihin kansioihin hän lisäsi anekdootteja, jotka hän muisti, näin ne muodostavat hänen Muistelmiensa perustan, kun hän 40 vuoden kuluttua niitä kirjoitti.

Herttuan toimen poika Armand-Jean syntyi 12. elokuuta 1699. Hänen tittelikseen tulee Ruffen markiisi.

Vuonna 1702 kun hän lopullisesti jätti taakseen rykmenttinsä lähteäkseen mukaan hovielämään, herttua Saint-Simon totesi upseeriylennyksissä nuorempien upseereiden mennen arvoisaan hänen itsensä ohitse. Nuorten joukossa on Ayen kreivi, joka on tuleva Noaillesin herttua ja joka muodostuu hänen elinikäiseksi vihollisekseen. Kun Saint-Simon huomasi tämän tapahtuneen vääryyden, niin hän päätti jättää armeijan terveydellisten syiden verukkeella. Kuningas Ludvig XIV pitää häntä tämän päätöksen tähden pitkän aikaa tiukoilla.

Versailles[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1702 Saint-Simon saa itselleen ja puolisolleen oman huoneiston Versaillesin linnasta, kyseessä on entinen Lorgen marsalkan, hänen appensa, huoneisto linnan pohjoissiivessä. Hän käyttää tätä huoneisto vuoteen 1709 asti. Vastedes hän oli koko sydämestään mukana hovin elämässä, jota hän havainnoi ja tarkkaili sen tallensi intohimoisesti muistelmiinsa. Vuonna 1706, hänen nimensä esiintyi Rooman nimitettävien suurlähettiläiden listalla, ja kardinaali Jansonin seuraajaa valittaessa. Mutta viime hetkellä tapahtunut kardinaalinimitys sekoitti kuviot ja Ludvig XIV päätti lähettää ennemmin vasta nimetyn kardinaali de La Trémoillesin Roomaan.

Vuonna 1709 Saint-Simon menetti huoneistonsa. Pontchartain kreivi lainasi hänelle omaansa, joka sijaitsi toisessa kerroksessa ns. ministerirakennuksessa. Sittemmin vuonna 1710 Saint-Simon – tai oikeammin hänen vaimonsa sai nimityksen Berryn herttuattaren hovinaiseksi – sai käyttöönsä ison huoneisto, jossa olivat aiemmin asuneet Sforzan herttuatar ja Antin herttuatar. Uudessa huoneistossa oli muin mukavuuden lisäksi keittiö, joka mahdollisti Saint-Simonille säännöllisten illallisten ja iltapaloja tarjoamisen, jotka tapahtumat puolestaan rikastuttivat hänen mustelmiaan.

Vuonna 1711 Monseigneur, eli Ludvig XIV vanhin poika, kuoli. Saint-Simon oli Burgundin herttuan ystävä. Herttua oli ensimmäisenä kruununperimyksessä isänsä jälkeen jos aika jättäisi hänen isoisänsä Ludvig XIV:sta. Mutta vuonna 1712 Burgundin herttua puolestaan kuoli. Lohdutuksekseen Saint-Simon ryhtyi kirjoitusprojektiin, jossa käsiteltiin liberalismin linjaa aristokratian parissa. Hän uneksi monarkkisesta, mutta tuolloista vähäisemmästä itsevaltiudesta, mutta hän oli ollut kuitenkin mikään tasa-arvoisuutta veisaava kanttori; hän halusi palauttaa aristokratialle, joka olisi tiukasti hierarkkisesti järjestäytynyt, keskeisen roolin politiikassa, jopa tietynlaisen hegemonian. Hänen kirjoituksensa, jotka olivat joka allekirjoitettuja tai nimettömiä, liikkuivat hovissa ja hänestä tuli eräänlainen persoonallisuus. Hän jatkoi kuitenkin taisteluaan arvojärjestyksestä ja pauhasi teräviä näkemyksiään äpäröitä vastaan. Eritoten hänen kohteensa oli Mainen herttua, joka oli keskeisessä asemassa oleva kuninkaan avioton lapsi. Näin hän toimi etenkin vuoden 1714 vuoden lain jälkeen, sillä lailla oli suotu Ludvig XIV aviottomille lapsille perimysoikeus valtaistuimeen.

Saint-Simonin poliittiset ajatukset perustuivat rooliin, jonka hän olisi antanut Ranskan pääreille, joihin hän itse myös lukeutui. Hänelle tämä ryhmä oli merkki kaikkein korkeimmasta aristokratiasta ja siten myös ranskalaisesta yhteiskunnasta ja sen luonnollisena tehtävänä oli neuvonantaminen kuninkaalle. Ministerijärjestelmä, jota suunniteltiin Henrik IV:n aikana, mutta runnottiin voimalla lävitse Ludvig XIV:n aikana, Järjestelmää pidettiin kaiken pahan perikuvana, koska se oli korvannut «neuvonantajien» ja aristokratian roolin. Toisaalta Saint-Simon kuvitteli uskomattomasti Ludvig XIV hallinnon toimivan eräänlaisen toteuttavan hallintomallin periaatteella, jossa kuningas päätti yksin asioista ja sitten hän määräsi kaiken toteutettavaksi ministerien ja valtiosihteereiden välitykselle, näiden ”vähäpätöisten ihmisten”, aatelittomien ja juuri aateloitujen avulla. Uskalsiko Saint-Simon moittia kuningasta suoraan erässä Burgundin herttuan kuoleman jälkeen hovissa kiertäneessä tekstissä, jossa hän motti kuningasta ”vain itsensä hyväksi hallitsemisesta”?

Saint-Simonin herttuan patsas Pariisin kaupungintalolla (Hôtel de Ville de Paris).

Sijaishallitsijan varjossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa vuonna 1715 Ludvig XIV kuoli. Orléansin herttua, joka oli Saint-Simonin lapsuudenystävä, tuli sijaishallitsijaksi. Nyt tuli hänen tilaisuutensa, jolloin hänen poliittiset teoriansa voisivat toteutua. Henestä tuli Sijaisneuvoston jäsen ja hän on isä järjestelmälle, jotka kutsuttiin ”polysynodiksi”, jossa ministereiden tilalla valittiin neuvosto, jossa dominoi korkea aristokratia. Saint-Simonille se oli ainoa kyllin korkea rooli aristokratialle ja eritoten ranskaan pääreille, neuvonantajaksi syntyneille, vaan ei virkamiehille, vaikka olisivatkin huomattavia henkilöitä. Tämän tähden hän myös kieltäytyi hänelle tarjotusta finanssineuvoston puheenjohtajan (ministerin) tehtävästä, jonka hän luovutti erään vannoutuneen vihamiehensä, Noaillesin herttuan haltuun.

Sitä vastoin Saint-Simonin herttua hyväksyy hovin kaikkien suurimmat kunnianosoitukset: vyötäröltä kiristetyn takin käytön sekä oikeus suureen saapumiseen kuninkaan luokse. Hän salli myös itselleen annettava Ludvig Pyhän suurristin, joka tavallisesti oli varattu vain sotilaille. Sain-Simonin kunniallisuus esti häntä käyttämästä hyväkseen tilaisuutta vallan pitäjien parissa, jotta hän olisi voinut paikata oman vaikea taloudellisen tilanteensa. Sitä vastoin hän korjasi vaurioituneen ylpeytensä osallistumalla Ludvig XIV aviottomien lasten syrjäyttämiseen kuningasperheen prinssien joukosta.

Vähemmän kykenevä poliittisiin manöövereihin, Saint-Simonin herttuan syrjäytti kardinaali Dubois, entinen sijaishallitsijan kotiopettaja ja tulevan pääministeri. Filip Orléans kuitenkin säilytti herttuan kanssa ystävyytensä ja jopa vuokrasi tälle Meudonin linnansa vuonna 1719. Tämä oli erinomaisen merkittävä kunnianosoitus, ja sitä seurasivat erilaiset tarjoukset tehtävistä, joista Saint-Simon kieltäytyi mitä erilaisimmilla syillä.

Vuonna 1721 hän hyväksyi Enpanjaan suuntautuvan lähetystön johtajan tehtävät. Hän ihaili Espanjaa suuresti ja lähetystön tehtävänä oli naittaa Ludvig XV jollekin espanjalaiselle infantelle, muta tämä kullankimalteinen episodi, jonka seurauksena hän näki itsenä ja Espanjan grandena oli kuitenkin hänen henkilökohtainen joutsenlaulunsa: kun hän palasi matkalta vuonna 1722, niin kardinaali Dubois nimitettiin pääministeriksi. Vuonna 1723 tapahtunut sijaishallitsijan kuolema poisti häneltä kaikki mahdollisuudet valtaan nousemiseen, koska hänen viimeinen ystävänsä oli poistunut. Niin hän otti etäisyyttä hoviin.

Nyt Saint-Simonin herttua vetäytyi La Ferté-Vidamen linnaansa, jossa hän vietti maalaisaatelin tyypillistä elämää. Hän oli kohtuullisen huolestunut talonpoikien elinolosuhteista ja purki uudistamaan maatalouden teknisiä välineitä ja maatalouden taitoja. Hän myös keskittyi kirjoittamaan ja toimittamaan historiallis-genealogisia tutkielmia. Hän luki myös Dangeaun päiväkirjan, ja niin hän vuodesta 1739 ryhtyi kokoamaan muistiinpanojaan, ja alkoi kirjoittaa tekstiä, jotka ovat hänen muistelmansa (Mémoires). Vuonna 1749 hän sai muistelmien toimitustyön päätökseen ja ne päättyivät vuoteen 1723 sijaishallitsijan kuolemaan. Hän pohti myös jatkoa muistelmille, mutta niistä ei koskaan kirjoitettu. Saint-Simonin herttua kuoli vuonna 1755.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saint-Simonin herttuan keskeisin ja tärkein tuos Muistelmat (Mémoires) odotti kauan ennen kuin ne julkaistiin. Teoksia eivät toimittaneet suorat perilliset, sillä he olivat velkaantuneet perimykseen liittyvissä toimissa. Kasikirjoitusta säilytettiin notaarilla ja oli odotettava aina kenraali Saint-Simonin aikaan saakka, sillä hän aloitti suuren muistelmien julkiasutyön. Suuren, ensimmäisen edition julkaisi Chéruel, ja ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1858. Tätä seurasi Boislilen toimittama editio, joka julkaistiin vuosien 1879 ja 1939 välisenä aikana. Nämä editiot ovat tuoneet kunniaa Saint-Simonin herttualle, joka syöksi muistelmankirjoittajien Pantheonin valtaistuimelta kardinaali Retzin ja herttuasta tuli keskeisin historiallinen lähde Ludvig XIV:n hallinnon tapahtumiin.

Kirjalliset näkökohdat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikä parasta Saint-Simon on saanut oikean ja todellisen kirjailijan tittelin. Hänen proosatekstinsä ihailijat ovat lukuisat muiden ranskalaisten kirjailijoiden joukossa, ja hän yksi niin harvoja muistelmakirjailijoita, joita luetaan heidän kirjallisen ilmaisunsa tyylin tähden. Kuitenkin Saint-Simon itse tunnustaa: "En kannusta itseäni kirjoittamaan hyvin". Akateemisesta näkökulmasta katsottuna, hän kertoo totuuden. Hänen kieliopillinen taitonsa ei suinkaan ole aina täsmällistä ja hänen sanastonsa on vanhanaikaista. Sanaston on jähmettynyt Ludvig XIV:n alkuaikoina käytetyn kielen tasolle.

Tämä lievä jälkeenjääneisyys luo myös samalla Saint-Simonin tekstin omaperäisyyden: hän ei tarkkaile itseään liiaksi ja hänellä lauseet tönivät toisiaan, ovat nykiviä ja kuumeisia, kaikkialla on paljon sananheittoa, jopa siihen pisteeseen sakka, että Chateaubriand sanoi hänestä: "Hän kirjoittaa kuin paholaiselle, mutta jälkeensä tulevia varten". Hänen lauseensa vaikuttavat joskus, kuten Proustilla, syleilevän kaikkia kysymyksen mahdollisia näkökohtia ja ne eivät lopu ennen kuin aihe on loppuun käsitelty. Toisinaan äkisti hän jättää pois verbin ja kerää vimmalla merkintöjä. Hän on myös loistava kertoja. Harvat saavat armon hänen silmissään, hän tarjoaa lukijoille panoraman, joskus jopa epäoikeudenmukaisen, mutta useimmiten nautittavan, Ludvig XIV hovin tapahtumiin.

Muistelmat eivät ole homogeeninen teos. Runollisiin kohtauksiin, kuten poismenneiden henkilöiden muotokuviin ja Ludvig XIV ruumiinvalovisaisiin, liittyy vastakohtana "tunnelit", joille nykyaikainen lukija on huomattavasti vastaanottavampi. Näin hän myös kirjoittaa pitkiä tekstejä, joissa käsitellään valtakunnan korkeimpien henkilöiden hierarkiaa. Tämän taustalla on se tosiasia, että Saint-Simon ei tyytynyt vain kertomaan omasta ajastaan, vaan hän markkinoi voimakkaasti myös omia poliittisia ajatuksiaan.

Kirjallinen perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuret ranskalaiset kirjailijat, ovat saaneet vaikutteita Saint-Simonin herttuan kirjoituksista. Heistä voidaan tässä mainita kaksi, Stendahl ja Proust.

Ensimmäinen kirjailijoista saattoi tutustua Muistelmiin vain niistä julkaistujen (17811819) katkelmien avulla, ennen kuin perilliset saivat haltuunsa käsikirjoituksen ja sallivat ensimmäisen julkaisemisen vuonna 1829, joka oli epätäydellinen, mutta kehittämiskelpoinen. Stendahl oli lumoutunut Muistelmista ja siksi hän totesi kuuluisan sutkautuksena; "Minulla on kaksi intohimoa, pinaatit ja Saint-Simon!". Stendahl otti käyttönsä monia Saint-Simonin "nykyaikaisia" kirjallisia prosesseja, joita herttua käytti saaden ilmaisunsa vanhakantaiseksi, eritoten subjektiivisen ilmaisun, joka muodostui kun jokin tapahtuma kuvattiin yksityiskohtaisesti jonkun yhden henkilön kokemana ja näkemän. Kirjassaan Parman kartusiaaniluostari (La Chartreuse de Parme) kuvaa Stendhal hovin juonitteluja ja useita eri henkilöistä tavalla, joka on suoranaisesti Saint-Simonin inspiroimaan, ja jota kirjailija toisaalta avoimesti siteeraa.

Marcel Proust oli kiihkeä muistelmankirjoittajan ihailija, jonka tyyliin hän myös loi pitkän ja herkullisen teoksensa ”Pastiches et mélanges” 1919. Teksessa À la recherche du temps perdu mieliin palautettu 1900-luvun alkuvuosien aristokraattisten salonkin teemat, ovat yhtä paljon Proustin omia mondeeneja muistelmia kuin Ludvig XIV hovin tapahtumia, joita Proust oli lukenut Saint-Simonin herttuan muistelmista. Hovin tapahtumia siteerataan usein Proustin teoksessa, varsinkin kohdissa joissa paroni Charlus’in henkilön värikylläinen elämä tuodaan esille.

Proust on myös etsinyt keinoja, joilla hän eräissä teoksensa kohdissa kertoo tavalla, jota Saint-Simon kutsui, mutta josta hän ei kylläkään anna yhtään esimerkkiä, "Mortemartin henkevyydeksi". Markiisitar de Montespan kuului tämän korkea-arvoisen perheen jäseniin. Proust haluaa tämän henkevyyden näkyvän teoksessaan eriten Guermantesin herttuattaren henkilössä, Hän on ilmaissut olevansa täysin tyytyväinen herttuattaren henkilökuvan lopputulokseen. Proust oli lumoutunut herttuan kirjallisesta onnistumisesta, jossa hän onnistuneesti kuvaa kolmekymmentä vuotta ennen kirjoitushetkeä kadonnutta maailmaa, Kuten muistelmakirjoittaja-herttua, niin Proustin Kadoneen ajan kertojakin tajuaa myöhemmin, että elämän pettymykset ja kuoleman varmuus voidaan ylittää kirjallisuuden avulla.

Historilliset näkökohdat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saint-Simon seuraa historiallista aiettaan. Hän perustelee sen eräässä esipuheessaan, jossa muistutaan Titus Livuksen Ab Urbe Conditan johdannosta. Herttua aloittaa, että historia on "suositeltävä tutkimusaihe", jota pyhimykset harrastavat, ja vielä parempi, sitä harrastaa myös itse Pyhä henki (tämä on viittaus Raamatun historiankirjoihin). Painottaen, että asianmukaista kristityn harrastamaa lukemista ja historian kirjoittamista, Saint-Simon asettuu voimakkaasti tukemaan valistusta ja hyökkää sen vastustajia vastaan: ei ole oikein vaieta edeltäjien virheistä ja puutteista armeliaisuuden nimissä.

Saint-Simon määrittelee tämän jälkeen mitä historian tulee olla, ei vain yksinkertaista tapahtumien kirjaamista, vaan myös niiden alkuperän, niiden syiden ja niiden jatkumisen sekä niiden keskinäisten sidossuhteiden kirjaamista. Tämä merkitsee herttualle itselleen, että hän ei voi olla kirjoittamatta historian toimijoista ilman kuvausta heidän persoonallisuudesta, heitä liikuttaneista voimista sekä suhteista heidän välillään. Lopultakin, kuka voisi kuvailla historiaa paremmin kuin sen itse kokenut ja elänyt?

Kaikki tämä osoittaa Saint-Simonin herttuan mukaan olemassaolon turhuutta ja ambitioiden mitättömyyttä. Historia täyttää moraalisen tarkoituksen paremmin kuin mitkään moraalioppaat, sillä historia leimaa lukijansa. «Ne ovat mielipiteitä ja neuvoja, jota lukija saa jokaisesta siveltimenvedosta, jolla tarkkaillaan henkilöitä sekä jokaisesta tapahtumasta, joka tilapäisenä kerrotaan, ja tunteenpurkauksista, joita on tapahtunut». Niin, historia puhuu yleisesti kuolleista ihmisistä, se voi olla joko totta säikäyttämättä ketään

Teoksen editiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Muistelmista on useita editioita:
    • Boislile, julkaisi omansa 43 niteen laajuisena vuosina 1879 ja 1930, Tämä on historioitsijoiden suosima editio.
    • Yves Coirault, julkaisi teoksen 8 osaisana ja ne ilmestyivät vuodesta 1983 lähtien kustantaja Gallimardin «La Pléiade» -sarjassa. Tämä on harrastelijan kannalta hyödyllisin ja kätevin editio.
    • Chérul julkaisi vuonna 1856 ensimmäisen integraalin version muistelmista ja se on nykyisin myös Internet-sivuilla [1].
  • Poliittisia ja muita kirjoituksia.
    • «Pléiade», -sarjassa julkaistiin vuonna 1996. Teos käsittää hajanaisia Saint-Simonin herttua kirjoituksia eri aiheista, kuitenkin ne liittyvät usein seremonioihin ja genealogiaan.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bibliografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jean de La Varende, M. le duc de Saint-Simon et sa comédie humaine, Perrin, 2003 ;
  • Emmanuel Le Roy Ladurie, Saint-Simon ou le système de la Cour, Fayard, 1997 ;
  • Georges Poisson : Monsieur de Saint-Simon, Mazarine, Paris, 1987 uusi painos 2000;
  • Georges Poisson : Album Saint-Simon coll. la Pléiade, Gallimard (kokoelma erilaisia dokumentteja Saint-Simonin ja hänen Muistelmiensa merkeissä).

Linkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]