Kultaperäkasikki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kultaperäkasikki
Cacicus cela -Peru -nest-8.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Eukaryootit Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Varpuslinnut Passeriformes
Heimo: Turpiaalit Icteridae
Suku: Kasikit Cacicus
Laji: cela
Kaksiosainen nimi
Cacicus cela
(Linnaeus, 1758)
Levinneisyyskartta
Cacicus cela map.svg
Alalajit[2]
  • C. c. cela
  • C. c. flavicrissus
  • C. c. vitellinus
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Kultaperäkasikki Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Kultaperäkasikki Commonsissa

Kultaperäkasikki (Cacicus cela) on laajalla alueella Keski- ja Etelä-Amerikassa tavattava turpiaaleihin kuuluva varpuslintu.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kooltaan kultaperäkasikki on 23–29 cm ja koiras on naarasta kookkaampi. Väritykseltään laji on pääosin kiiltävän musta. Siipilaikku, alavatsa ja perä ovat väriltään kirkkaan keltainen. Kultaperäkasikin nokka on väriltään valkoinen ja silmän iiris on sininen.[3][4][5]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kultaperäkasikin levinneisyysalue ulottuu Panaman länsiosista etelään aina Bolivian pohjoisosiin ja Brasiliaan. Lisäksi lajia tavataan myös Trinidad ja Tobagossa. Linnun elinympäristöä ovat metsien reunamaat, metsät ja puoliavoimet ympäristöt, joilla kasvaa yksittäisiä puita.[3][5]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kultaperäkasikin pesä

Kultaperäkasikit liikkuvat suurina ryhminä. Laji pesii kolonioissa ja yhdessä puussa voi olla jopa sata pussimaista pesää. Pesä sijaitsee usein joessa olevassa saaressa sijaitsevassa puussa, jossa on usein myös herhiläispesä. Herhiläiset suojaavat pesiä petolinnuilta ja joessa elävät kaimaanit ja saukot syövät käärmeitä, jotka voisivat myös olla uhkana pesiville linnuille. Herhiläisten arvellaan myös karkottavan kärpäsiä, joilla on loisina punkkeja, jotka poikasiin tarttuessaan voivat tappaa ne. Yhteispesinnästä on etua myös petolintujen karkottamisessa. Jos pedot onnistuvat tuhoamaan pesiä, naaraat rakentavat uuden koloniaan toiseen puuhun. Parhaissa pesäpuissa on eniten pesiä. [6][7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. BirdLife International: Cacicus cela IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 24.2.2014. (englanniksi)
  2. Cacicus cela ITIS. Viitattu 14.9.2010. (englanniksi)
  3. a b Bird: The Definitive Visual Guide, s. 471. Dorling Kindersley, 2007. ISBN 978-1-4053-4585-9. (englanniksi)
  4. Thomas S. Schulenberg: Birds of Peru, s. 297. Princeton University Press, 2007. ISBN 978-1-4008-3449-5. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 14.9.2010). (englanniksi)
  5. a b Robert S. Ridgely, John A. Gwynne: A Guide to the Birds of Panama: With Costa Rica, Nicaragua, and Honduras, s. 433. Princeton University Press, 1992. ISBN 978-0-691-02512-4. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 14.9.2010). (englanniksi)
  6. Arthur Grosset: Yellow-rumped Cacique Viitattu 14.9.2010. (englanniksi)
  7. Scott K. Robinson: Coloniality in the Yellow-rumped Cacique as a defense against nest predators. The Auk, 1985, 102. vsk, s. 506–519. Artikkelin verkkoversio Viitattu 14.9.2010. (englanniksi)
Tämä lintuihin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.