Kreikkalainen tuli

Kreikkalaisen tulen käyttöä kuvattuna käsikirjoituksessa Skyllitzes Matritensis 1100-luvulta.

Kreikkalaisella tulella täytettyjä savikranaatteja.

Kreikkalainen tuli (m.kreik. πῦρ θαλάσσιον, pyr thalassion, ”merituli") oli palava neste, jota käytettiin aseena Bysantissa. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran keisari Konstantinos IV:n aikana vuonna 673 arabien laivastoa vastaan.

Toiminta

Syyriasta paenneen kristityn arkkitehti Kallinikoksen sanotaan keksineen 671 aseen, jota käytettiin maalla ja erityisesti merellä. Tulta pystyttiin suihkuttamaan vihollislaivojen päälle ja sitä oli lähes mahdoton sammuttaa. Tästä syystä viholliset pelkäsivät Bysantin laivastoa. Voidaan sanoa Bysantin laivaston etulyöntiaseman olleen pitkälti kreikkalaisen tulen ansiota, koska vihollisalus ei voinut uskaltautua 50 metriä lähemmäksi. Sitä käytettiin lähinnä linnoituksissa, mutta erityisesti laivastossa, koska vihollisaluksilla ei ollut keinoja suojautua siltä. Vaikuttava aine syttyi tuleen joutuessaan veden kanssa kosketuksiin. Alkuaikoina sitä käytettiin myös jalkaväessä eräänlaisissa sotilaiden kantamissa liekinheittimissä.

Aluksi kreikkalaista tulta ammuttiin katapulteilla. Myöhemmin kehitettiin pumpulla toimiva liekinheitin (sifoni). Alusta, jossa oli liekinheitin, kutsuttiin nimellä sifonoforos (sifoninkantaja). Liekinheittimet olivat pronssia, ja ne oli usein muotoiltu leijonan tai lohikäärmeen pään muotoisiksi. On esitetty, että viikinkien laivojen lohikäärmeenpäät olisivat olleet imitaatiota bysanttilaisten laivojen sifoneista – moni viikinkialus kohtasi loppunsa Mustallamerellä taistelussa bysanttilaisia vastaan.

Kaikkein hurjin taistelu kreikkalaisen tulen avulla oli ilmeisesti ruseja vastaan käyty taistelu 11. kesäkuuta 941 Bosporinsalmen suulla Hieronissa. Tarkemman kuvauksen meritaistelusta jätti Liutprand Cremonalainen:

»Bysantin keisari Romanos I käski laivanrakentajat saapumaan luokseen ja sanoi heille: ”Nyt menette välittömästi korjaamaan kaikki kaleerit, jotka jäivät kotisatamaan. Panette niihin kaikkiin liekinheittimet ei ainoastaan keulaan, vaan myös perään sekä molemmille laidoille”. Kun kaleerit oli varusteltu hänen käskynsä mukaan, keisari käski niihin kokeneimmat miehensä ja käski heidät taisteluun rusien kuningas Igoria vastaan. He purjehtivat pois. Nähdessään heidät merellä kuningas Igor käski sotajoukkojaan ottamaan heidät vangiksi; heitä ei saanut tappaa. Mutta lempeä ja armollinen Herra halusi suojella niitä, jotka häntä kumartavat ja rukoilevat ja halusi suoda heille voiton. Niin Herra tyynnytti tuulet ja rauhoitti merenkäynnin, jotta kreikkalaisten oli helpompi käyttää liekinheittimiään. Näin kreikkalaiset pääsivät rusien laivojen keskelle ja rupesivat heittämään liekkejä joka suuntaan. Tämän nähtyään rusit rupesivat hyppimään laivoistaan mereen, koska heidän mielestä oli parempi hukkua aaltoihin kuin palaa tulessa kuoliaaksi. Rautapaidoissaan ja kypärissään he painuivat heti merenpohjaan eikä heitä enää ikinä nähty. Uimaan lähteneet paloivat vielä vedessäkin. Kukaan heistä ei pelastunut, jos ei ehtinyt soutamaan rantaan asti. Rusien veneet olivat pienempiä, jonka vuoksi ne kulkivat myös matalassa vedessä, jonne kreikkalaisten isot kaleerit eivät suuremman syväyksensä vuoksi päässeet.»

Muinaisvenäläinen Nestorin kronikka 1100-luvulta kertoi hurjasta taistelusta: ”Ikään kuin kreikkalaisilla olisi ollut hallussaan taivaallinen salama, sen he päästivät irti ja sillä he polttivat meidät. Siksi emme voittaneet heitä.”

Kreikkalaisen tulen valmistukseen tarvitut ohjeet olivat erittäin salaisia, eikä sen tarkkaa koostumusta tiedetä vieläkään. Tämä ainakin maaöljyä, pikeä ja rikkiä sisältänyt palava neste ei sammunut vedellä, vaan sen sammuttamiseen jouduttiin käyttämään viiniä, hiekkaa tai virtsaa. Koostumus voidaan kuitenkin päätellä aineen ominaisuuksien ja tuolloin saatavilla olleiden raaka-aineiden pohjalta. Koska aine syttyi vedessä, siinä on ollut mukana kalsiumoksidia (sammuttamatonta kalkkia). Tahmeus on aikaansaatu kolofonihartsilla, piellä ja maaöljyllä. Savu ja myrkkyvaikutus on saatu aikaan rikillä ja piellä. Palavana ainesosana lienee ollut maaöljy. Koska aine paloi myös veden alla, siinä on ollut mukana hapetin, kuten kaliumnitraatti (salpietari). Tämä on saanut myös palavan aineen räiskymään ympäriinsä.

Viimeisen kerran kreikkalaista tulta käytettiin Konstantinopolin piirityksessä 1453, jolloin kaikki seoksen tunteneet kemistit ja teknikot kaatuivat.

Katso myös

• Napalm
• Polttopullo
• Termiitti

Lähteet

• Hall, Richard: Matka viikinkien maailmaan. Kustannusosakeyhtiö Moreeni, 2012. ISBN 978-952-254-109-3.
• Heikura, Pekka T.: Kreikkalainen tuli – valtiosalaisuus, joka pelasti Bysantin. Tieteessä tapahtuu, 2002, nro 1, s. 19–26.
• Nestorin kronikka. (Povest’ vremennyh let.) Dmitri Sergejevitš Lihatšovin venäjänkielisestä tulkinnasta suomentanut Marja-Leena Jaakkola. Kuvittanut Mjud Metšev. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19828-5.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kreikkalainen tuli Wikimedia Commonsissa