Kreikkalainen tuli

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kreikkalainen tuli käsikirjoituksessa.
Kreikkalaisella tulella täytettyjä savikranaatteja.

Kreikkalainen tuli (πῦρ θαλάσσιον, pyr thalassion eli ”merituli") oli palava neste, jota käytettiin aseena Bysantissa. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran keisari Konstantinos IV:n aikana vuonna 673 arabien laivastoa vastaan.[1]

Syyriasta paenneen kristityn arkkitehti Kallinikoksen sanotaan keksineen 671 tämän aseen, jota käytettiin maalla ja erityisesti merellä. Tulta pystyttiin suihkuttamaan vihollisten laivojen päälle ja se oli lähes mahdoton sammuttaa. Tästä syystä viholliset pelkäsivät Bysantin laivastoa. Voidaan sanoa Bysantin laivaston ylilyöntiaseman olleen pitkälti kreikkalaisen tulen varassa, koska vihollisalus ei voinut uskaltautua 50 metriä lähemmäksi. Sitä käytettiin lähinnä linnoituksissa, sekä erityisesti laivastossa, koska tulta pystyttiin suihkuttamaan vihollisten laivojen päälle, ja se syttyi tuleen joutuessaan veden kanssa kosketuksiin. Alkuaikoina sitä käytettiin myös jalkaväessä eräänlaisissa sotilaiden kantamissa liekinheittimissä.

Aluksi kreikkalaista tulta ammuttiin katapulteilla. Myöhemmin kehitettiin pumpulla toimiva liekinheitin (sifoni). Alusta, jossa oli liekinheitin, kutsuttiin nimellä sifonoforos (sifoninkantaja). Liekinheittimet olivat pronssia, ja ne oli usein muotoiltu leijonan tai lohikäärmeen pään muotoisiksi. On esitetty, että viikinkien laivojen lohikäärmeenpäät olisivat imitaatiota bysanttilaisten laivojen sifoneista – moni viikinkialus kohtasi loppunsa Mustallamerellä taistelussa bysanttilaisia vastaan.

Kreikkalaisen tulen valmistukseen tarvittavat ohjeet olivat erittäin salaisia, eikä nykyisinkään tiedetä sen tarkkaa koostumusta. Tämä ainakin maaöljyä, pikeä ja rikkiä sisältänyt palava neste ei vedellä sammunut, sen sammuttamisessa jouduttiin käyttämään viiniä, hiekkaa tai virtsaa. Koostumus voidaan kuitenkin päätellä aineen ominaisuuksien ja niiden raaka-aineiden pohjalta, joita tuolloin oli saatavilla. Koska aine syttyi joutuessaan kosketuksiin veden kanssa, siinä on ollut mukana kalsiumoksidia (sammuttamatonta kalkkia). Tahmeus on aikaansaatu kolofonihartsilla, piellä ja maaöljyllä. Savu ja myrkkyvaikutus on saatu aikaan rikillä ja piellä. Palavana ainesosana lienee ollut maaöljy. Koska aine paloi myös veden alla, siinä on ollut mukana hapetin, kuten kaliumnitraatti (salpietari). Tämä on saanut myös palavan aineen räiskymään ympäriinsä.

Viimeisen kerran kreikkalaista tulta käytettiin Konstantinopolin piirityksessä 1453, jolloin kaikki seoksen tunteneet kemistit ja teknikot kaatuivat.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pekka T. Heikura: Kreikkalainen tuli – valtiosalaisuus, joka pelasti Bysantin. Tieteessä tapahtuu, 2002, nro 1, s. 19–26.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Heikura s. 19–26