Kaleeri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rekonstruoitu kuva kreikkalaisista kaleereista.
Kreikkalainen trieeri.

Kaleeri on pääasiassa soutamalla liikuteltava laiva. Useimmissa kaleereissa on myös purjeet.

Kaleereita on käytetty Välimerellä ehkä jopa 3000-luvulla eaa. alkaen. Kaleereita käyttivät ja kehittivät etenkin foinikialaiset ja antiikin kreikkalaiset. Rooman merimahti koostui kaleerilaivastosta. Myöhemmin Bysantin laivaston selkärangan muodostivat kevyet kaleerit, dromonit ("juoksija") sekä raskaammat khelandriat ja pamfyliat. Sifonoforos puolestaan oli alus, johon oli asennettu kreikkalaista tulta syöksevä liekinheitin.

Venetsian merimahdin perusta oli 1100-luvulla valmistunut Arsenalen telakka ja siellä valmistetut kaleerit. Kaleerien rakentaminen rationalisoitiin niin pitkälle, että laivoja pystyttiin sarjatuotantona valmistamaan jopa yksi laiva per päivä.[1]

Kaleerit voidaan luokitella soutajien sijoittelun ja lukumäärän mukaan. Dieerissä on kaksi airorivia kummallakin puolella. Kolmella airorivillä varustetetut suuremmat ja merikelpoisemmat kolmisoudut eli trieerit olivat Antiikin aikoina pääasiallisia sota-aluksia. Neli- ja viisisouduissa oli oletettavasti myös kolme airoriviä, mutta yhdessä airossa oli useampia soutajia. Kreikkalaisten ja roomalaisten kaleereissa oli lisäksi yksi masto, jossa oli raakapurje; bysanttilaisissa ja myöhemmissä kaleereissa käytettiin mastoissa latinalaispurjetta.

Vastoin yleistä luuloa ja elokuvien luomaa mielikuvaa, antiikin ja keskiajan kaleereissa soutumiehistönä ei käytetty orjia. Soutajat olivat merisotilaita, jotka entraustaistelussa toimivat merijalkaväkenä, ja heillä oli aseet tuhtojensa vieressä[2].

Taistelussa kaleerien päämääränä oli joko puskemalla upottaa vihollisalus, tai entrata se. Tätä varten kaleerien keulassa oli erityinen puskuri, rostrum, tai keskiajalta lähtien entraussilta, spiron. 1400-luvun lopulta lähtien kaleerin keulapakan, rambaten, päälle asennettiin 3-5 tykkiä. Roomalaisissa kaleereissa käytettiin usein erityistä liikuteltavaa entraussiltaa, corvusta, ja 100-luvulta lähten ballistoilla ammuttavia entrausnaaroja, harpagoita.[3]

Tykistöteknologian kehityksen myötä tykein aseistetut purjealukset alkoivat syrjäyttää kaleereja 1400-luvun lopulta lähtien. 1500-luvulla soutumiehistöjen kokoamisessa alettiin käyttää kaleeriorjia, sillä tuon vuosisadan suurissa sodissa kaikki osapuolet olivat kärsineet suuria alus- ja miestappioita, eikä merisotilaita enää riittänyt soutajiksi. Tätä varten piti kehittää myös uusi soututekniikka: tähän saakka jokainen soutaja oli soutanut omaa airoaan (alla sensile), kun taas orjien soutamana 3-7 orjaa souti samaa airoa (alla scaloccio). Vaikka alla sensile oli tehokkaampi ja käytännöllisempi tapa, alla scaloccio oli ainoa tapa käyttää soutajina orjia.[4]

Viimeinen suuri kaleerilaivastojen välinen taistelu oli Lepanton taistelu 1571. Kaleerit säilyivät Välimeren maiden laivastoissa 1600-luvulle asti. Viimeisen kerran kaleereita käytettiin taistelussa Välimerellä vuonna 1770. Muutama yksittäinen kappale säilyi Espanjan käytössä 1800-luvun alkuun asti. Niitä käytettiin rangaistusvankien sijoituspaikkoina. Lopullisesti kaleerit katosivat Napoleonin vallan aikana: hän katsoi niiden käytön haaskaukseksi ja kaleereille tuomitut vangit siirrettiin raskaisiin pakkotöihin, tyypillisimmin suurten satamien lastaajiksi.

Matalammalla Itämerellä Ruotsilla ja Venäjällä oli kaleereista koostunut saaristolaivasto. Viimeiset Itämeren kaleerit osallistuivat Suomen sotaan vuonna 1809. Itämerellä kaleerit syrjäytti soutufregatti: se oli kylläkin hitaampi ja kömpelömpi soudettava kuin kaleeri, mutta tulivoimaltaan ja purjehduskyvyltään parempi. Sekä ruotsalaisissa että venäläisissä kaleereissa soutajat olivat asevelvollisia merisotilaita.

Kaleerin syrjäytti purjealusten rakennustaidon ja asetekniikan kehitys. Kaleerissa oli vain muutama tykki edessä, kun purjelaivaan saattoi tykkiportin keksimisen jälkeen sijoittaa kymmeniä tykkejä. Kaleerit oli ominaisuuksiensa vuoksi pakko rakentaa kevytrakenteisiksi, jolloin yksi ainoa tykinkuulan osuma saattoi merkitä kannen pääpalkin, corsian, murtumista ja aluksen katkeamista ja uppoamista.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Matka 14.-20.5.2010 ePaper.
  2. Björn Landström: Laiva (Skeppet),ISBN 951-1-08202-7
  3. Björn Landström: Laiva (Skeppet),ISBN 951-1-08202-7
  4. Angus Konstam: Renaissance War Galley 1470-1590, Osprey New Vanguard 62, Osprey Publishing 2002
  5. Björn Landström: Laiva (Skeppet),ISBN 951-1-08202-7

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]