Kizljarin–Pervomaiskojen panttivankikriisi
| Kizljarin-Pervomaiskojen panttivankikriisi | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa ensimmäistä Tšetšenian sotaa | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
Kizljarin-Pervomaiskojen panttivankikriisi oli ensimmäisen Tšetšenian sodan aikainen panttivankikriisi tammikuussa 1996. Salman Radujevin johtamat tšetšeenitaistelijat olivat ensin hyökänneet lentotukikohtaan Kizljarissa Dagestanissa ja ottaneet sitten kaupungin asukkaita panttivangeikseen. Lopulta tehdyn sopimuksen mukaan he saattoivat palata Tšetšeniaan osa panttivangeista ihmiskilpinään. Lähellä Pervomaiskojen pientä kylää puhkesi kuitenkin jälleen uusia taisteluja, jotka kestivät päivien ajan. Tšetšeenien onnistui lopulta paeta Tšetšenian puolelle.
Hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Salman Radujev johtamat joukot olivat taistelleet venäläisiä vastaan Gudermesissä joulukuussa 1995. Kaksi viikkoa kestäneiden taistelujen jälkeen Radujevin joukkojen annettiin lopulta vetäytyä kaupungista. Tammikuussa seurasi Radujevin joukkojen hyökkäys Dagestanin puolelle.[1] Hyökkäys selitettiin sittemmin Radujevin kostona Gudermesissä kuolleesta veljestään. Radujev on saattanut suunnitella hyökkäyksensä myös Džohar Dudajevun kanssa. Radujev oli naimisissa Dudajevin sisaruksen tyttären kanssa. Dudajev halusi puolestaan kasvattaa mainettaan voitolla, jotta hän ei jäisi kokonaan Šamil Basajevin ja Aslan Mashadovin varjoon.[2] Dudajev antoi myöhemmin ristiriitaisia vastauksia osallisuudestaan hyökkäyksen suunnitteluun.[1]
Hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
9. tammikuuta 1996 Radujev johti joukkonsa hyökkäykseen lentotukikohdalle lähellä Kizljaria Dagestanissa. Radujevin 200 miestä tuhosivat tukikohdan kaksi helikopteria. Suurin osa tukikohdan koneista sattui olemaan hyökkääjien saapuessa taistelulennoilla. Venäläiset joukot vastasivat hyökkääjien saapumiseen epätyypilliseen tapaan varsin nopeasti. Radujev päätti soveltaa taktiikkaa, jota Šamil Basajev oli käyttänyt onnistuneesti Budjonnovskissa edellisenä vuonna.[1]
Radujev johti joukkonsa itse Kizljarin kaupunkiin, jossa he ottivat yli 1 000[1]–2 000[2] panttivankia ja linnoittautuivat kaupungin sairaalaan.[1] Hyökkäyksessä oli nyt kuollut 27 dagestanilaista, 2 venäläissotilasta ja venäläisten mukaan myös 17 tšetšeenitaistelijaa. Venäläiselle televisiokanavalle Basajev uhkaili voivansa muuttaa kaupungin "helvetiksi ja tuhkaksi". Tilanne kiristi myös erityisesti tšetšeenien ja dagestanilaisten välejä. Kaikki Venäjän Kaukasian tasavaltojen presidentit Ingušian presidenttiä lukuun ottamatta tuomitsivat tšetšeenien toiminnan seuraavana päivänä.[2]
Lopulta viranomaisten kanssa tehtiin sopimus, jonka nojalla tšetšeenit vapauttivat suurimman osan panttivangeistaan. He pitivät kuitenkin 150[1]–160[2] panttivankia ihmiskilpinään. Vielä samana päivänä 9. tammikuuta he lähtivät takaisin kohti Tšetšeniaa. Seuraavana päivänä 10. tammikuuta[2] lähellä rajaa venäläinen taisteluhelikopteri avasi tulen tšetšeenien saattuetta vastaan. Tšetšeenit vastasivat valtaamalla viereisen Pervomaiskojen kylän. Osa paikallisista otettiin myös panttivangeiksi. Seuraavan muutaman päivän ajan venäläiset joukot yrittivät turhaan vallata kylää hyökkäyksin.[1] 15. tammikuuta aloitettiin laajamittainen hyökkäys, jota tuettiin nyt tykistöllä ja taisteluhelikoptereilla. Operaatiota johti kenraali Mihail Barsukov.[2] Venäläiset sanoivat väärin panttivankien olevan jo surmattu.[1] Todellisuudessa 13–18 heistä kuoli tulituksessa. Radujevin joukot puolustautuivat kolme päivää, kunnes ne murtautuivat ulos venäläisten linjojen läpi.[2] Murtautumisyritystä helpotti muiden tšetšeeniryhmien tekemä harhautushyökkäys.[1]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taisteluissa Pervomaiskojessa oli kuollut noin 26 venäläissotilasta. Myös tšetšeenien tappiot lienevät olleet raskaat. He menettivät kaatuneina ja haavoittuneina hyökkäyksensä aikana ehkä jopa puolet siihen osallistuneista.[2] Vapautettujen panttivankien määrästä annettiin julkisuuteen ristiriitaista tietoa. Boris Jeltsinin mukaan vapautettuja oli 82.[3] Koko hyökkäys osoitti tšetšeenien voivan ottaa edelleen voittoja yllätyksellisten hyökkäyksien aikana. Toisaalta se osoitti myös tšetšeenien armeijan hajoamista pienemmiksi yksittäisten päällikköjen johtamiin ryhmiin.[1]
Taistelujen aikana Turkissa asuneet tšetšeenit olivat vallanneet Trabzonista Sotšiin liikennöineen lautan ja vaativat Pervomaiskojen piirityksen päättämistä. Turkkilaisten turvallisuusjoukkojen onnistui kuitenkin rauhoittaa tilanne.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j Mark Galeotti: Russia’s Wars in Chechnya 1994–2009, s. 41–43. Osprey Publishing, 2014. ISBN 978 1 78200 278 9. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i Anatol Lieven: Chechnya : Tombstone of Russian Power, s. 138-139. Yale University Press, 1998. ISBN 0-300-07398-4. (englanniksi)
- ↑ Tony Barber: Fog of battle clouds Pervomayskoye's ugly truth Independent. Viitattu 23.7.2020. (englanniksi)