Julie Felix

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Julie Felix Alankomaiden televisiossa 1967.

Julie Felix (14. kesäkuuta 1938 Santa Barbara, Kalifornia22. maaliskuuta 2020 Chorleywood, Hertfordshire, Englanti) oli yhdysvaltalainen, Britanniassa pinnalle noussut folklaulaja ja lauluntekijä, joka oli tunnettu ympäri Eurooppaa etenkin 1960- ja 1970-luvun vaihteessa.[1]

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meksikolaista ja intiaanisukua oleva Julie Felix aloitti uransa Yhdysvalloissa, muttei päässyt mukaan 1960-luvun alkupuolen folk-aaltoon ja jäi tuntemattomaksi. Vuonna 1964 hän lähti liftaamaan ympäri Eurooppaa ja asettui Lontooseen, jossa sai uransa vauhtiin eksoottisuutensa ja folk-fanien näkökulmasta alkuperäisyytensä vuoksi, olihan musiikkityyli syntynyt Yhdysvalloissa. Saadessaan kiinnityksen Decca-levymerkille Felix oli ensimmäinen folk-tyylin sooloartisti, joka sai levytyssopimuksen merkittävälle brittiläiselle levy-yhtiölle.[1]

Julie Felix sai ensimmäisen hittinsä Ian Tysonin säveltämällä laululla ”Someday Soon”. Hän alkoi saada yhä enemmän esiintymisiä sekä klubeilla että televisiossa, pian jopa Royal Albert Hallissa, ja pian lehdistö kutsui häntä termillä ”Britain’s First Lady of Folk”. Hän levytti Deccalle kolme albumia, muun muassa Bob Dylanin ja Woody Guthrien lauluja, ja teki tunnetuksi Euroopassa vielä tuntemattoman kanadalaisen Leonard Cohenin tuotantoa. Hänet tunnettiin myös hyväntekeväisyydestään kehitysmaiden hyväksi.[1]

Vuonna 1966 Julie Felix siirtyi Deccalta Fontana Recordsille ja teki sillekin kolme albumia. Vuoden 1966 albumia Changes pidetään hänen ehkä parhaimpanaan. Beatlesin löytäjä Brian Epstein järjesti vuonna 1967 hänelle ja Georgie Famelle viikon mittaisen kiinnityksen Lontoon Saville-teatteriin, lämmittelijänä uraansa aloitteleva Cat Stevens. Vuonna 1967 Julie Felix oli myös vakioesiintyjänä David Frostin televisioshowssa The Frost Report, jonka jakso Frost over England voitti Sveitsin Montreux’ssä Kultaisen ruusun. Tekijätiimin muita jäseniä olivat John Cleese ja Ronnie Barker.[2] David Frostin siirryttyä 1970-luvun alussa tekemään tv-showta Yhdysvalloissa Felix vieraili siinäkin ohjelmassa ja alkoi saada tunnettuutta myös kotimaassaan.[1][3]

Vuosina 1968–1970 Julie Felix teki omaa tv-showtaan BBC-yhtiölle. Sen jaksoja esitettiin Suomessakin väritelevisiotoiminnan koelähetyksinä[4]. Vuonna 1970 Felixin cover-versio Simon & Garfunkelin tunnetuksi tekemästä eteläamerikkalaisesta kansansävelmästä ”El Condor Pasa” nousi Britannian Top 20:een Mickie Mostin tuottamana. [1]

1970-luvun keskivaiheilla Julie Felix alkoi kyllästyä 1960-luvun idealismin vaihtumiseen Britanniassa poliittiseksi konservatismiksi. Hän muutti asumaan Norjaan ja nousi tunnetuksi myös Ruotsissa, jossa hän levytti kaksi albumia Scranta Gramafon -levymerkille. 1980-luvun alussa hän palasi synnyinseuduilleen Kaliforniaan, jätti musiikin joksikin aikaa ja opiskeli joogaa ja meditointia. Hän oli myös aktiivisesti mukana Etelä-Amerikan demokratiapyrkimyksissä. Sittemmin hän palasi asumaan taloonsa Englannin Hertfordshiressä, kiinnostui muun muassa New Age -filosofiasta ja aloitti uudelleen levytysten teon omalla Remarkable Records -merkillään. Hän jatkoi esiintymisiään vuosituhannen vaihteen ylikin.[1][3]

Julie Felix Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julie Felix teki kiertueen Suomessa heinäkuussa 1978. Hän esiintyi muun muassa Tavastia-klubilla ja Lappajärven Tulivuorirockissa.[5]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Eder, Bruce: Julie Felix, Artist Biography by Bruce Eder Allmusic. Viitattu 16.10.2020. (englanniksi)
  2. HS 50 vuotta sitten lauantaina 29.4.1967: Englanti sai Montreux’n kultaruusun Helsingin Sanomat. 29.4.2017. Viitattu 24.1.2019. (Tilaajille.)
  3. a b Biography Julie Felixin verkkosivusto. Arkistoitu 14.10.2018. Viitattu 24.1.2019. (englanniksi)
  4. Tv-ohjelmatiedot. Helsingin Sanomat, 6.9.1968, s. 34. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  5. Huhtamäki, Mikael: ”Live in Finland 1955–1979 Top 500”, Live in Finland. Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa, s. 376. Gummerus, 2013.