Isosaaren linnake
| Isosaaren linnake | |
|---|---|
 Kasematti Isosaaressa vuonna 2019 |
|
| Toiminnassa | 1918–2014 |
| Valtio | Suomi |
| Puolustushaarat | merivoimat |
| Aselajit | rannikkotykistö |
| Osa joukkoa | Suomenlinnan rannikkorykmentti |
| Koko | patteri |
| Tukikohta | Isosaari |
Isosaaren linnake oli Suomenlinnan rannikkorykmentin rannikkolinnake, joka sijaitsi Isosaaressa Santahaminan eteläpuolella. Isosaaren linnoittaminen aloitettiin vuonna 1913 osana Venäjän keisarikunnan Pietari Suuren merilinnoitusta.
Rakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1909 Isosaaren saapuivat ensimmäiset venäläiset sotilaat ja suunnittelu saaren linnoittamiseksi aloitettiin 1912. Linnoitustyöt aloitettiin kuitenkin vasta 1913 osana Krepost Sveaborgia. Suunnitelman mukaisesti oli tarkoitus rakentaa kolme kasemattia, joista yksi etelärannalle ja kaksi kaakkoisrannalle. Valmistuttuaan aseistuksena oli A-kasematissa neljä 10 tuuman (254 mm) Durlacher tykkiä, B-kasematissa neljä 11 tuuman (279 mm) ja C-kasematissa neljä 6 tuuman (152 mm) Canet-tykkiä. B patteri valmistui 10. lokakuuta 1915, mutta sen aseistus vaihdettiin jo vuotta myöhemmin 10 tuuman Durlacher tykeiksi.[1]
Vuosina 1913–1917 saarelle rakennettiin valtaosa sen nykyisistä teistä, suojarakennelmista sekä osa asuinrakennuksista.[2]
Suomen puolustusvoimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isosaaren linnake sai alkunsa huhtikuussa 1918, kun Suomen valtio otti haltuunsa Helsingin maa- ja merilinnoituksen sekä kaiken siihen kuuluneen Venäjän valtion kiinteän omaisuuden. Toukokuussa perustettu joukko-osasto sai nimen Viaporin linnoitustykistö. Isosaareen ensimmäinen 15 miehen vartiokunta komennettiin tehtävään 2. syyskuuta 1918. Sen toimi kuitenkin vain lyhyen aikaa, ja saaren vartiointi päätettiin aluksi hoitaa Kuivasaaresta käsin. Lopulta saari sai ensimmäiset omat miehensä 28. lokakuuta 1918 ja ensimmäiset omat alokkaansa keväällä 1919. Isosaaren ensimmäiset harjoitusammunnat ammuttiin heinäkuussa 1919 ja ensimmäinen siellä koulutettu aliupseerikurssi aloitti vuonna 1925.[3]
Toisen maailmansodan aikana linnake toimi tykistön tukikohtana, ja siellä oli sekä järeitä että raskaita pattereita. Suurimmillaan syksyllä 1939 saaren vahvuus oli yhteensä 800 miestä. Saaren edustalla ei talvi- tai jatkosodan aikana tapahtunut juurikaan vihollisten merisotatoimia, mutta Isosaaren ilmatorjunta sen sijaan joutui jatkuvasti puolustamaan Helsinkiä.[4]
Jatkosodan päätyttyä Valvontakomissio määräsi purettavaksi kaikki Hankoniemen itäpuoliset yli 120-millimetriset tykit. Tämä vaikutti merkittävästi myös Isosaaressa: linnakkeen henkilöstöä jouduttiin vähentämään useiden tykkien purkamisen johdosta. Moskovan välirauhan mukaisten vuokra-alueiden aikana 1944–1956 Isosaareen kuitenkin keskittyi runsaasti koulutustoimintaa ja erityisesti patteriston koulutustoiminta jatkui 1960-luvulle saakka vahvana saarella, sillä venäläisten lähdettyä Mäkiluodolta vuonna 1956 he olivat räjäyttäneet saaren tykkiasemat käyttökelvottomiksi.[5]
Linnake oli sotien jälkeen pääosin koulutuskäytössä, ja se kuului Suomenlinnan rannikkorykmenttiin. Sillä koulutettiin vuosittain noin 300 varusmiestä muun muassa sotilaspoliiseiksi sekä tuliasemamiehiksi ja -aliupseereiksi.[6] Linnake vastasi itse valmiustehtävistään ja miehistön suhteellisen vähäisyyden johdosta myös varusmiehet saivat keskimääräistä vähemmän viikonloppuvapaita, eikä saaresta iltavapailla päässyt mantereelle. Valmiustehtäviin kuului saaren vartiointi, merivalvonnan tilannekohtainen vahvistaminen sekä valmius ampua yhdellä saaren neljästä 130 millimetrin tornikanuunoista varoitustulta. Tämän lisäksi linnakkeen miehistö vastasi myös Merisotakoulun vartioinnista.lähde?
Peruskoulutus linnakkeella loppui vuoden 2012 alusta, mutta erilaiset erityiskoulutukset ja -kurssit jatkuvat. Erityis- ja joukkokoulutuskaudella saarella koulutettiin eri aikoina mm. rannikkotykistön tuliasemamiehiä, rannikkojalkaväkimiehiä, merivalvojia, linnakeheitinmiehiä ja sotilaspoliiseja. Näiden lisäksi koulutettiin tuliasemalinjan aliupseereja ja myös yksittäisiä henkilöitä huoltotehtäviin, kuten kirjureiksi, esikuntaläheteiksi tai asesepiksi.lähde?
Linnakkeen päälliköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isosaaren linnakkeen päälliköt[7]:
- majuri E. Karejärvi 4. joulukuuta 1944 -
- kapteeni E. Herttua 17. helmikuuta 1945 -
- majuri J. Soini 2. elokuuta 1945 -
- majuri P. Rekola 13. syyskuuta 1945 -
- kapteeni J. Aro 24. toukokuuta 1951 -
- majuri E. Rautaheimo 2. helmikuuta 1952 -
- kapteeni M. Wähäjärvi 23. maaliskuuta 1952 -
- kapteeni I. Kujala 22. tammikuuta 1953 -
- kapteeni Pekka Silvast 4. maaliskuuta 1954 -
1. patterin ja Isosaaren linnakkeen päälliköinä olivat[8]:
- kapteeni Pekka Silvast 4. maaliskuuta 1954 -
- kapteeni Jaakko Valtanen 19. syyskuuta 1958 -
- kapteeni E. Puhakka 1. toukokuuta 1960 -
- kapteeni O. Simola 22. elokuuta 1966 -
- kapteeni M. Peltomaa 28. elokuuta 1970 -
- kapteeni Y. Iivonen 25. tammikuuta 1972 -
- kapteeni M. Majaniemi 15. elokuuta 1972 -
- kapteeni K. Junell 5. elokuuta 1975 -
- kapteeni J. Haapala 1. syyskuuta 1977 -
- kapteeni S. Kaipia 30. syyskuuta 1978 -
- kapteeni H. Rantala 1. lokakuuta 1982 -
- kapteeni M. Taavitsainen 1. lokakuuta 1984 -
- kapteeni T. Junttila 31. elokuuta 1987 -
- kapteeni P. Miettinen 16. elokuuta 1989 -
- kapteeni R. Rautava 10. elokuuta 1990 -
- kapteeni O. Jantunen 31. elokuuta 1992 -
- kapteeni J. Karjomaa 1. huhtikuuta 1994 -
- kapteeni P. Varjonen 1. kesäkuuta 1995 -
- kapteeni P. Söderlund 1. syyskuuta 1997 -
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Myllyniemi, Urho & Räihä, Eino: SlRR – Suomenlinnan Rannikkorykmentti 1918-1998. Rannikkotykistön Upseeriyhdistys ry, 1998. ISBN 952-90-5237-5.
- Vuorinen, Anu: Isosaari – Pääkaupungin Etuvartio. AV-Taitto, 2011. ISBN 978-952-5398-27-4.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Vuorinen 2011 s. 19–21
- ↑ Böök, Netta et al: Isosaari: Kulttuuriympäristöselvitys, s. 13-. Helsinki: Senaatti-kiinteistöt, 2016. ISBN 978-952-7062-34-0. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Vuorinen, s. 29–30, 33, 39
- ↑ Vuorinen, s. 45–49
- ↑ Vuorinen, s. 55–59
- ↑ Vuorinen, s. 7
- ↑ Myllyniemi & Räihä 1998 s. 284
- ↑ Myllyniemi & Räihä 1998 s. 289