Isoakerohekko
| Isoakerohekko | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Lepakot Chiroptera |
| Heimo: | Hedelmälepakot Pteropodidae |
| Alaheimo: | Pteropodinae |
| Suku: | Acerodon |
| Laji: | jubatus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Acerodon jubatus |
|
 vihreä nykyinen levinneisyys, oranssi mahdollisesti kadonnut, musta kadonnut |
|
| Alalajit | |
|
|
| Katso myös | |
Isoakerohekko[2] (Acerodon jubatus) on Filippiineillä elävä hedelmälepakkojen heimoon kuuluva lepakkolaji. Se on yksi maailman suurimpia lepakoita.
Nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotus lajin suomenkieliseksi nimeksi on isoakerohekko.[3]
Taksonomia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isoakerohekko sisältää nykyään myös aiemmin omaksi lajikseen luetun Acerodon luciferin, joka eli Panayn saarella ennen sukupuuttoaan. Lajit eivät eroa toisistaan morfologisesti.[4] Nykyään alalajeja on jäljellä kaksi, A. jubatus jubatus ja A. jubatus mindanensis,[5] joista jälkimmäinen esiintyy vain Mindanaon saarella[6].
Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isoakerohekko on yksi maailman painavimpia lepakkolajeja[1], se painaa jopa 1,4 kg[7]. Ruumiin pituus on 17,8-29 cm ja siipien kärkiväli 1,5-1,7 m.[4] Kyynärvarren pituus on 18,0-21,5 cm.[4][8] Uros on naarasta suurempi.[4]
Lajilla on muiden hedelmälepakoiden tapaan suuret kirkkaat silmät ja suhteellisen yksinkertaiset ulkoiset korvat. Korvat ja kuono ovat suunnilleen samanpituiset, molempien siipien toisessa sormessa on kynsi. Lajilla ei ole häntää.[4]
Värissä on huomattavaa vaihtelua yksilöiden välillä, värin vaihtelu ei ole riippuvainen iästä, sukupuolesta tai maantieteellisestä sijainnista. Yleensä otsa ja pään sivut ovat tummanruskeat tai mustat, päälaki on väriltään kermasta kultaisen keltaiseen. Kaulan takaosassa on ohut oranssi raita. Turkissa on siellä täällä yksittäisiä keltaisia karvoja, etenkin kehon alaosassa.[4]
Isoakerohekolla on kuvailtu olevan hyvin lajityypillinen haju.[4]
Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isoakerohekko elää Filippiineillä, kaikkialla paitsi Palawanin alueella ja Batanesin ja Babuyanin saariryhmillä. Panayn populaatio on kuollut sukupuuttoon, Siquijorin populaatio on myös mahdollisesti hävinnyt, vuoden 2006 tutkimuksessa isoakerohekkoa ei löytynyt saarelta.[1]
Nykyään lajia tavataan vain samoissa yhdyskunnissa isolentäväkoirien tai joskus Pteropus hypomelanuksen kanssa. Ei ole varmaa tietoa onko asia aina ollut näin. Isolentäväkoirien yhdyskuntien uskottiin ja usein yhä uskotaan sisältävän myös isoakerohekkoa, mutta monissa yhdyskunnissa asiaa ei ole varmistettu. Isoakerohekko muodostaa yleensä korkeintaan 20 % yhdyskunnan populaatiosta, pahiten häirityillä alueilla usein alle 2 %.[1]
Laji viettää päivänsä puissa roikkuen, yleensä lepopaikka sijaitsee jyrkässä rinteessä tai jyrkänteen reunalla, joskus mangroveissa pienillä saarilla. Laji on paikkauskollinen lepopaikkansa suhteen.[1]
Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lajin lisääntymistavoista tiedetään vain vähän. Tarhatut naaraat synnyttävät joka toinen vuosi, luonnossa todennäköisesti vielä harvemmin. Emo synnyttää yhden poikasen yleensä huhti-toukokuussa, myöhimmillään kesäkuun alussa. Lisääntymis- tai kantoaikaa ei tunneta.[4]
Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isoakerohekko käyttää ravinnokseen hedelmiä ja lehtiä. Sen pääasiallista ravintoa ovat todennäköisesti viikunat, viikunansiemenet muodostavat keskimäärin 41 % ulosteesta. Lehtiä lepakot syövät murskaamalla ne ja imemällä lehden nesteet. Lehtien osuutta lajin ruokavaliosta ei tunneta.[4]
Laji ruokailee yleensä luonnontilaisissa tai metsänhakkuun jälkeen kliimaksivaiheen saavuttaneissa metsissä, lentäen mahdollisesti jopa 20-30 kilometriä[6] lepoalueeltaan päästäkseen sopivalle alueelle. Lisäksi laji ruokailee jokien rannoilla. Häirityillä tai maatalousalueilla laji ruokailee vain harvoin, mutta vierailee näillä alueilla säännöllisesti siirtyessään metsäalueelta toiselle.[4]
Mindanaolla maanviljelijät uskovat lajin olevan tuholainen hedelmäpuuviljelmillä. Asiaa ei ole kuitenkaan varmistettu ja on mahdollista, että yksilöt olivat väärin tunnistettuja isolentäväkoiria, joiden tiedetään vierailevan hedelmätarhoilla säännöllisesti.[1]
Uhat ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isoakerohekko on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi, sen kokonaispopulaatioksi on arvioitu noin 10 000 yksilöä, todennäköisesti lepakoita on korkeintaan 20 000. Paikalliset populaatiot ovat pieniä, 12 tunnetusta populaatiosta yhdeksän on kooltaan alle 200 yksilöä ja moni näistä alle 50 yksilöä.[1]
Lajia uhkaavat elinalueiden häviäminen, metsästys ja häiritseminen etenkin alueilla, joilla lepakot viettävät päivänsä.[1]
Isoakerohekko on riippuvainen metsästä, todennäköisesti nimenomaan luonnontilaisesta,[6] ravintonsa ja elinpaikkansa suhteen. Filippiinien alkuperäisistä vanhoista metsistä suurin osa, yli 90 %, on kuitenkin hävinnyt ja jos nykyinen trendi jatkuu kaikki vanha metsä alankomailla on hävinnyt vuoteen 2030 mennessä. Jäljellä olevasta metsäpeitteestä noin 10–15 % on kliimaksin saavuttanutta hakattua metsää, josta suuri osuus on kuitenkin yli 1000 m korkeudessa, missä isoakerohekko tuskin esiintyy. Hakkuiden lisäksi lajin elinalueita hävittävät louhokset sekä asuntojen ja muun infrastruktuurin leviäminen.[1]
Laji on todella herkkä häirinnälle nukkumispaikoillaan, se aiheuttaa lepakoille ylimääräistä stressiä ja lisäksi on useita havaintoja häirinnän takiaan emoistaan eksyneistä ja sitten hylätyistä poikasista. Turistialueilla turistit ja oppaat häiritsivät lepakoita niiden saamiseksi lentoon esimerkiksi taputtamalla tai lyömällä puita.[1]
Aikanaan Filippiineiltä vietiin vuosittain tuhansia lepakoita, monet todennäköisesti isoakerohekkoja. Nykyään hedelmälepakoiden metsästäminen on virallisesti kielletty lukuun ottamatta muutamia jäljellä olevia Aeta alkuperäisasukkaiden yhteisöjä, mutta käytännössä metsästys on jatkunut pitkälti säätelemättömänä koko maassa. Lepakoita metsästetään ruuaksi ja lääkkeiksi. Isoakerohekkoa pidetään melko pahanhajuisena verrattuna isolentäväkoiraan, mutta lajit näyttävät samalta, joten metsästäjät eivät yleensä tiedä kumpaa lajia pyytävät. Monet yhdyskunnat ovat muuttaneet lepopaikkaansa metsästyksen paineen takia. Kolme lepopaikkaa on virallisesti suojeltu metsästykseltä, mutta ajoittaista metsästystä tapahtuu yhä kaikilla. Lisäksi vaikka lepoalue olisikin suojeltu, metsästystä tapahtuu lepakoiden yöllisillä ruokailualueilla.[1]
Laji on kuulunut CITES:n 1 liitteeseen vuodesta 1995 alkaen, mikä lisäsi lakien noudattamisen ja tullien valvontaa. Vuodesta 2001 alkaen laji on suojeltu myös Filippiinien omalla lainsäädännöllä. Virallisesta suojelusta huolimatta lakien noudatusta valvotaan yhä heikosti. Suurin osa lajin lepopaikoista sijaitsee virallisesti määritellyillä suojelualueilla, joista suurin osa on kuitenkin käytännössä heikosti suojeltuja.[1]
Lajia kasvatetaan muutamilla tarhoilla, mutta kasvatettujen lepakoiden riittävyydestä villien kantojen määrän tukemiseen ei ole selvyyttä. Joitakin suuria lepakkoyhdyskuntia käytetään turistikohteina, mikä tuo tuloja paikallisille ihmisille.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Mildenstein, T. & Paguntalan, L.: Acerodon jubatus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2016.2. 2016. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 14.6.2020. (englanniksi)
- ↑ KOMISSION ASETUS (EU) 2019/2117 EUR-Lex. Viitattu 17.4.2022.
- ↑ Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäät -ontologia - MAMO onki.fi. Semantic Computing Research Group. Viitattu 14.6.2020.
- ↑ a b c d e f g h i j Heinen, Virginia: Acerodon jubatus Animal Diversity Web. Viitattu 14.6.2020. (englanniksi)
- ↑ Wilson, Don E.; Reeder, DeeAnn M.: Acerodon jubatus Mammal Species of the World. 2005. Johns Hopkins University Press. Viitattu 14.6.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c Mickleburgh, Simon P.; Hutson, Anthony M.; Racey, Paul A.: Old World Fruit Bats: An Action Plan for their Conservation, s. 37-38. IUCN, 1992. ISBN 2-8317-0055-8. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 9.7.2020). (englanniksi)
- ↑ Fleming, Theodore H.; Racey, Paul A.: Island Bats: Evolution, Ecology, and Conservation, s. 18. University of Chicago Press, 2010. ISBN 9780226253312. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 9.7.2020). (englanniksi)
- ↑ Heaney, Lawrence R.; Balete, Danilo S.; Rickart, Eric A.: The Mammals of Luzon Island: Biogeography and Natural History of a Philippine Fauna, s. 205. JHU Press, 2016. ISBN 9781421418377. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 9.7.2020). (englanniksi)
|