Höytiäisen järvenlasku

Höytiäisen kartta, johon on merkitty järven vanha rantaviiva.

Höytiäisen järvenlasku oli vuonna 1859 suoritettu järvenlasku, joka riistäytyi tuhoa aiheuttaneeksi suurtulvaksi. Sen lopputulos ei kuitenkaan vastannut alkuperäisiä tavoiteita, joten sitä jatkettiin seuraavana vuonna pienellä lisälaskulla. Höytiäisen järvenlasku oli lukuisista Suomen järvenlaskuista suurin ja merkittävin. Sen onnettomuudesta uutisoitiin aikanaan laajasti. Höytiäisen järvenlaskulle on pystytetty neljä muistomerkkiä. Polvijärven kirkonkylässä sijaitsee Höytiäisen laskun 100-vuotismuistomerkki, Polvijärven Ruvaslahdella 150-vuotismuistokivi ja Lomakeskus Huhmarissa sijaitsee kolmas muistokivi, sekä Kontiolahden Puntarikosken voimalaitoksen vieressä sijaitsee neljäs muistokivi.

Järvenlaskun kannatus ja vastustus

Jälkipolville on säilynyt viitteitä keskustelusta Höytiäisen vedenpinnan laskusta jo 1750-luvulta asti. Järvenlaskua vastustivat joukko Liperin, Kiteen ja Kesälahden asukkaita. He pelkäsivät järvenlaskun aiheuttavan vahinkoja Pyhäselän ja Oriveden rantojen asukkaille. He vetosivat maaherraan, joka puolsi heidän näkökantaansa. Tästä huolimatta alkoivat kymmenen vuotta myöhemmin eräät Onttolan, Romppalan, Kunnasniemen ja Kontiolahden kylien miehet kaivaa salaa ojaa, joka alkoi Höytiäisen lounaiskulmasta Paskonpohjanlahdesta suuntautui kohti Valkealampea. Höytiäisen ja Valkealammen vedenpinnoissa oli noin metrin korkeuseroa, joten paikka oli ojalle erinomainen. Höytiäisen laskujoen Viinijoen varressa sijaitsevan Siikakosken kalastamon omistaja tuomari A. Hougberg sai selville ojan kaivamisen. Hän valitti Pielisjärven käräjille lähettämässään kirjeessä asiasta ja sai näin torjuttua järvenlaskun yrityksen.

Asia tuli vuonna 1804 taas vireille, kun Pielisjärven kirkkoherra Jaakko Stenius nuorempi (myös ”Koski-Jaakko”) suunnitteli Höytiäisen järvenlaskua, ensin vain itsekseen, sitten Liperissä kesäkuussa pidetyssä pitäjänkokouksessa asiaansa esitellen. Järvenlaskuasiassa esiintyi kannatusta, mutta myös suurta vastustusta, joten tämäkin yritys raukesi vastustukseen. Seuraavaksi nosti vuonna 1838 joukko järvenlaskusta kiinnostuneita Kontionlahden kylän isäntiä asian esille, kun kenraalikuvernööri A. A. Thesleff vieraili Pohjois-Karjalan maakunnassa. Hänkään ei katsonut asiaa niin tärkeäksi, että sitä olisi kannattanut jatkaa.

Hankkeen valmistelu ja uoman kaivaminen

Kun järvenlaskua käsiteltiin Martonvaaran kokouksessa 18.3.1849, esitettiin siellä jo kaksi erilaista laskusuunnitelmaa. Toisessa suunnitelmassa olisi Viinijoen uomaa perattu syvemmäksi ja toisessa suunnitelmassa olisi kaivettu uusi uoma Paskonpohjanlahdelta kohti Pyhäselkää. Kokous valtuutti asiaa ajavat anomaan rahaa tutkimukseen, kumpi vaihtoehdoista tulisi edullisemmaksi. Valtiovalta suhtautui anomukseen innostuneesti ja asiaa alettiin tutkia. Koskenperkausinsinöörikunnan puheenjohtaja eversti Alfred Stjernwall esitti tutkimuksen tuloksia. Niiden mukaan Viinijoen perkauksella oli ollut mahdollista laskea Höytiäistä viisi jalkaa (noin 1,5 metriä). Uuden laskukanavan kaivamisella olisi ollut mahdollista päästä 30 jalan (noin 9 metriä) pinnanlaskuun, joka olisi everstin mukaan ollut edullisempi vaihtoehto. Suuri pinnanlasku olisi paljastanut suuren alan järven mutaista ja ravinteikasta järvenpohjaa, jota olisi riittänyt jaettavaksi suurelle joukolle. Samalla olisi voitu kuivattaa järven ympärillä olevia soita niityiksi ja peltomaaksi. Toiveena oli myös kaskenpolton lakkaaminen. Asiaa käsiteltiin Liperin pitäjänkokouksessa Kontiolahdella 2.3.1853. Järvenlasku sai vahvan kannatuksen ja järvenlaskuhankkeeseen ilmoittautui välittömästi mukaan yli sata osakasta. Asia saatettiin vireille 6.5.1853, kun Suomen keisarillinen tie- ja vesikulkulaitoksen johtokunta antoi hankkeelle lupapäätöksen.

Hankkeen johtajaksi määrättiin everstiluutnantti Vilhelm Standertskjöld, jonka käyttöön valtio kustansi työvälineitä, rakennusmateriaalia ja se antoi lisäksi kullekin työmiehelle 7 ruplan ruokarahan hankkeen ajaksi. Työt aloitettiin huhtikuussa 1854 ja ne suunniteltiin kestävän viisi vuotta. Höytiäisen ympärillä olevista maataloista annettiin kustakin hevonen tai kaksi maansiirtotöihin. Hevosmiehiksi ja lapiolla kaivamiseen osoitettiin maataloista ”liikaväkeä” osakkuuden määrittämällä osuudella. Talojen työväelle maksettiin palkka ”kaivuualana”. Näiden lisäksi töissä oli suuri joukko loisia, joille maksettiin ”lapioaloittain”. Kun järvenlasku olisi suoritettu, maksettiin palkka jakamalla järvestä paljastunutta järvenpohjaa kaivuu- ja lapioaloittain.

Ensimmäisen kevään ja syksyn aikana saatiin valmiiksi 1,8 kilometriä ojaa, joka oli kolme metriä leveä ja kaksi metriä syvä. Se ulottui Pyhäselän rannasta ylös kohti Valkealammea. Joensuun ja Kuopion välinen tie katkaistiin ja sille rakennettiin puupaalujen varaan silta. Työmaa saavutti lokakuussa 1856 Valkealammen, jonka rantaan rakennettiin sääntelypato. Pato ei kuitenkaan toiminut hiekkaisella maapohjalla halutulla tavalla ja se purettiin tämän vuoksi pois. Valkealammesta päästettiin vettä kaivantoon, jolla nopeutettiin työtä. Kun Valkealammen vesi loppui, kaivettiin Paskonpohjanlahdelta matala laskuoja Vakealampeen. Tämä auttoi pitämään veden virtaaman tasaisena koko kaivannon pituudella Pyhäselkään asti. Kaivannon yläpuolista ojaa syvennettiin ja levennettiin vuoden 1858 aikana. Kaivannon niskalle rakennettiin 30 metrin välein kaksi säätelypatoa, joilla oli tarkoitus hallita veden virtaamaa kaivannossa. Padot olivat 12–15 metriä leveät ja niissä oli kummassakin 1,5 metriä leveät luukut. Juoksuttamalla porttien läpi vettä kaivantoon voitiin sen kaivamista nopeuttaa lisää. Kun järvi jäätyi syksyllä, loppui kaivannosta vesi ja työt keskeytettiin talveksi.

Järvenlasku ryöstäytyi hallinnasta

Seuraavana vuoden 1859 keväänä jatkettiin veden juoksutusta kaivannossa. Veden juoksutus pysäytettiin välillä, kun kaivannosta poistettiin suuria kiviä tai kuorittiin tiiviitä maakerroksia pois. Heinäkuun loppuun mennessä oli Höytiäisen vedenpinta laskenut noin 25 senttimetriä ja suunniteltu järvenlasku oli tarkoitus aloittaa elokuun 19. päivänä. Valmistelut kuitenkin keskeytyivät 3. elokuuta, kun vesi tunkeutui patojen rakenteiden alta läpi. Standertskjöld oli tarkastamassa kaivannon pohjaa rakennusmestari Östannin kanssa, kun heidät yllätti 6 jalan (hieman alle kaksi metriä) korkuinen hyökyaalto. He pelastautuivat ylös kaivannosta viime hetkellä ja työväki oli tuolloin onneksi ruokatauolla. Yhtään henkilövahinkoa ei sattunut.

Patojen sulkeminen oli nyt käynyt mahdottomaksi ja veden oli vain annettava virrata vapaasti. Ensimmäisen vuorokauden aikana Höytiäisen pinta aleni 7 tuumaa (noin 18 senttimetriä). Valkealammen kohdalle muodostui 30 jalan (noin 9 metriä) korkuinen putous, joka syöpyi johtuen veden virrasta ja joka lähestyi hitaasti Höytiäisen etelärantaa. Ensimmäisten päivien aikana veden virtaus pysyi melko tasaisena. Kun lasku-uoma kului virtauksessa sekä syvemmäksi että leveämmäksi, lisääntyi virtauksen vauhtikin. Elokuun 10. päivänä oli Höytiäisen pinta alentunut jo 4,5 metriä. Sen alkuperäinen lasku-uoma Viinijoki kuivui tässä vaiheessa. Höytiäinen vajosi parhaimmillaan metrin vuorokaudessa ja elokuun 18. päivänä oli pinta alentunut 7,5 metriä. Virtaus väheni, kun Paskonpohjanlahdella paljastui louhikkoinen laskukynnys, joka alkoi tyrehdyttää virtaamaa. Syyskuun puoliväliin mennessä vedenpinta aleni enää puoli metriä lisää.

Kivilouhikosta muodostui Puntarikoski, jota innokkaimmat vaativat 23.10.1859 Kontionlahden kirkossa pidetyssä pitäjänkokouksessa perattavan lisää. Kokous hyväksyi lisälaskun, jonka suuruudeksi suunniteltiin kolme metriä. Työt käynnistyivät syyskuussa 1860 ja ne jatkuivat talven jälkeen seuraavana vuonna maaliskuussa. Kosken perkausta suojeli yläpuolinen pato, joka avattiin huhtikuun lopussa. Vesi huuhtoi kosken maa-ainekset ja syvensi sillä tavalla koskea, mutta järven vedenpinta aleni vain pari metriä. Järvenlaskun kokonaismääräksi tuli kuitenkin 9,6 metriä , mikä vastasi alkuperäistä suunnitelmaa hyvin.

Järvenlaskun seuraukset

Vaikutukset alapuolisiin vesistöihin

Pyhäselän ja Oriveden vedenpinnat kohosivat elokuun alkupuoliskolla lyhytaikaisesti jopa kaksi metriä tavanomaisen korkeuden yli. Joensuussa tämä näkyi sataman peittymisenä veden alle, kaikkialla muualla järven alavat niityt katosivat järveen ja vesi tulvi rannikolla asuvien asuntoihin. Tiedetään myös monia rakennuksia, jotka vesi vei mennessään. Elokuun aikainen sadonkorjuu keskeytyi. Vesitulvan vaikutukset näkyivät vielä Saimaallakin muutaman viikon viiveellä. Lappeenrannassa vesi saavutti 0,6 metrin korkeutensa vasta syyskuun puolivälissä. On arvioitu, että rantamaita jäi tilapäisesti yhteensä 13 000 hehtaaria tulvan alle.

On myös arvioitu, että Höytiäisestä purkautui vettä parhaimmillaan 5 000 kuutiometriä sekunnissa. Virtaama tempasi mukaansa Jaamankankaan hienoa hiekkaa, soraa ja kivenlohkareita sekä metsän puita, ja levitti niitä nykyisessä Marjalassa ja Noljakassa sijaitsevalle Pyhäselän suistoalueelle. Maa-aineksen määräksi on arvioitu 30 miljoonaa kuutiometriä ja se on laskeutunut Höytiäisen kanavan suualueelle suuren matalikon ja noin 200 hehtaarin suuruisen lietteisen maa-alueen. Sameutuneesta vedestä laskeutui hienojakoista savea Pyhäselän mutakerroksen päälle aina Paasselälle saakka. Ravinteikkaasta lietteestä on linnustolle ja kalastolle edelleen hyötyä. Suualueelle on kehittynyt muuttolintujen suosima levähdysalue.

Lasku- ja tulojoet

Höytiäisen aikaisempi laskujoki oli Viinijoki , joka laski Polvijärven kirkonkylässä Mertajärven ja Polvijärven kautta Viinijärven pohjoispäähän. Kun järven vedenpinta oli alentunut 4,5 metriä, on Viinijoen virtaus viimeistään tyrehtynyt. Samalla pysähtyivät joessa toimineet vesimyllyt.

Höytiäiseen laskevat joet pitenivät, kun laskevan veden rantaviiva siirtyi kauemmaksi alkuperäisestä rannasta. Kiskonjoki piteni seitsemän kilometriä, Rauanjoki kolme kilometriä, Kuhnustanjoen pituus lisääntyi kilometristä viiteen kilometriin, Tuopanjoki vain vähän ja erilliset Venejoki ja Kalliojoki yhtyivät ja laskevat nykyään yhdessä järveen. Uudet jokiosuudet kuluttivat nopeasti uomansa pehmeään järvenpohjaan.

Vaikutukset Höytiäiseen

Järvenlasku vaikutti järven vedenlaatuun suuresti. Hydrologisesti arvioiden järven vesitilavuus pieneni 3,5 kuutiokilometriä nykyiseen 3,1 kuutiokilometrin tilavuuteensa, ja sen pinta-ala kutistui 157 neliökilometriä ollen nykyään 283 neliökilometrin suuruinen. Pinnanlasku aiheutti järvenpohjaa vasten virtauksia, jotka samensivat järven vedet useaksi vuodeksi. Tänä aikana vähenivät taimenen, harjuksen ja nieriän kalakannat ja kahden viimeisemmän kannat katosivat. Aluksi Höytiäisen kalakanta väheni, mutta myöhemmin se parani varsin runsaaksi ennen asettumistaan nykyiseen tilaansa.

Höytiäinen on ollut syvä järven kaakkoispäässä ja matala sen luoteispään lahdissa. Vesijättömaata paljastui tämän vuoksi erityisen paljon järven luoteisrannikoilla. Etelärannikolla veden alta paljastui vain 100–200 metriä järvenpohjaa, kun taas järven luoteisosissa sitä saattoi paljastua 1–5 kilometriä. Etenkin järven eteläosissa Jaamankankaan reunustamalla rannikolla esiintyy laajoja kivikoita ja hiekka-alueita, jotka ovat saaneet vain niukasti kasvipeitettä. Huomionarvoisia muodostumia ovat etelärannikolla esiintyvät kivikot ja itärannikolla Venejoen lentohietikko.

Vanhoista kartoista suurimpia saaria laskemalla on saatu yli hehtaarin kokoisia saari yli 80. Kun vedenpinta aleni, jäi saarista vesijättömaalle 65 saarta. Loput saarista kasvoivat suuremmiksi ja lisäksi vedestä kohosi runsaasti uusia saaria. Nykyään on Höytiäisellä yli 170 vähintään hehtaarin kokoista saarta ja pienet luodot mukaan lukien yhteensä 606 saarta (tai 575 ). Höytiäisen suurin saari oli Kinahmonsaari, jonka pinta-ala oli 367 hehtaaria. Se maatui mantereeseen yhdessä ympäristönsä pienempien saarien kanssa, joita olivat esimerkiksi Jängänsaari ja Ruvassaari. Teerisaari eli Teyrisaari oli ennen järvenlaskua muutaman hehtaarin suuruinen saari, mutta se kasvoi järvenlaskussa 641 hehtaarin kokoiseksi. Järvenselälle ilmestyivät myös Ruopansaari (254 hehtaaria), Jouhteninen (173 hehtaaria) ja Kintainen (130 hehtaaria).

Järvenlaskuyhtiö ja vesijätön jakaminen

Järvenlaskuhanke käynnistyi Liperin pitäjänkokouksessa Kontiolahdella 2.3.1853, kun se sai siellä vahvan kannatuksen. Jo itse kokouksessa siihen ilmoittautui mukaan yli sata osakasta. Osakasmäärä kasvoi lopulta 165 maataloon. Asia saatettiin vireille 6.5.1853, kun Suomen keisarillinen tie- ja vesikulkulaitoksen johtokunta antoi hankkeelle lupapäätöksen. Laskuyhtiö joutui myöhemmin yhdessä valtion kanssa korvaamaan järvenlaskun aiheuttamia vahinkoja.

Vesijättömaat kartoitettiin heti 1860-luvulla ja niiden yhteispinta-alaksi laskettiin 15 700 hehtaaria. Puntarikosken rannat erotettiin palstaksi valtiolle ja Kinahmonsaaren kruununpuistolle varattiin maakaistale tietä varten. Lisäksi niille maanomistajille, jotka menettivät järvenlaskussa maita Höytiäisen kanavan varrelta, annettiin korvauksena yhteensä 300 hehtaaria vesijättömaata. Maajako toimitettiin vuosina 1867–1870 ja jako vahvistettiin 1.4.1880 Liperin kihlakunnanoikeudessa. Vallitsevan lain mukaan, maat eivät muodostaneet maatiloja, joten ne jäivät omistajilleen verovapaiksi maiksi. Vasta 1890-luvulla tehtiin selvitys maa-alueiden verottamiseksi. Tätä varten säädettiin 17.10.1911 laki, jonka perusteella maa-alueista alettiin muodostamaa verotettavia tiloja. Työ oli kuitenkin hidasta ja käynnistyttyään vuonna 1932 se saatiin päätökseen vasta vuonna 1955. Alueista muodostettiin viisi maarekisterikylää: Kuljunlahden, Ruvaslahden, Kaialahden, Rauanlahden ja Niskaniemen kylä. Kyliin rekisteröitiin yhteensä 633 maataloa (tai 855 ).

Märät vesijättömaat kelpasivat aluksi heinäniityiksi ja niiden tuotto oli alussa varsin hyvä. Parhaat sadot olivat noin 5 000 kiloa hehtaarilta, mikä saavutettiin lannoittamatta niitä ollenkaan. Vesijättömaita ei voinut viljellä, koska ne eivät kestäneet aluksi edes ihmisen tai eläimen painoa. Rantamaita alettiin kuivattamaan käsin kaivetuilla ojilla. Viljelyyn otettiin aluksi korkealla sijaitsevia maita ja myöhemmin alempiakin maita. Vesijättöalueen painanteissa sijaitsi kosteikkoja ja lampia, jotka on onnistuttu kuivattamanaan paljon myöhemmin.

• 
  Lomakeskus Huhmarin muistokivi
• 
  100-vuotismuistomerkki
• 
  150-vuotismuistomerkki

Höytiäisen kanavan jatkovaiheet

Aluksi Höytiäisen kanava jäi luonnontilaan. Puntarikoskeen perustettiin kalastamo ja jokea hyödynnettiin tukinuitossa. Lopulta joen vapaa virtaus katkaistiin rakentamalla koskeen Puntarikosken voimalaitos. Samalla koko kanava perattiin, suoristettiin ja sen rantoja vahvistettiin. Voimalaitoksen toiminta vaikutti myös Höytiäiseen, jota alettiin säännöstelemään.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Höytiäinen Wikimedia Commonsissa

• Höytiäisen laskusta 140 vuotta, Höytiäisen Pursiseura
• Höytiäinen Verkkohallinnon verkkojulkaisu. 12.1.2017. Pohjois-Karjalan ELY-keskus. Viitattu 28.4.2022.
• Pielisjärvi ja Höytiäinen (vanha kartta 1700-luvulta), Jyväskylän yliopiston historialliset kartat