George Crook

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
George R. Crook
George Crook
George Crook
Henkilötiedot
Muut nimet

Nantan Lupan (apassit)

Wicokpi Yammi (siouxit)
Syntynyt 8. syyskuuta 1828
Taylorsville, Ohio, Yhdysvallat
Kuollut 21. maaliskuuta 1890 (61 vuotta)
Chigaco Illinois
Kansallisuus Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Palveluvuodet 1852–1890
Taistelut ja sodat Yhdysvaltain sisällissota, intiaanisodat
Ylennykset Union army maj gen rank insignia.jpg Kenraalimajuri

George R. Crook (23. syyskuuta, 182821. maaliskuuta 1890) oli Yhdysvaltain armeijan upseeri, joka kunnostautui Amerikan sisällissodassa ja monissa sen jälkeen käydyissä intiaanisodissa. Hän erosi palveluksesta, kun häntä syytettiin liiallisesta suvaitsevaisuudesta intiaaneja kohtaan. Myöhemmin hän toimi vielä neuvottelijana Yhdysvaltain hallituksen ja intiaanien välillä. Hän sai apasseilta liikanimen Nantan Lupan (”harmaa susi”).[1]

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilasura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Crook syntyi Thomas ja Elizabeth Crookin perheeseen Daytonissa Ohiossa. Hän valmistui Yhdysvaltain sotilasakatemiasta vuonna 1852. Crook palveli samalla vuosikymmenellä jalkaväen luutnanttina Kalifornian ja Oregonin intiaanisodissa. Amerikan sisällissodassa Crook taisteli kenraalimajurina Pohjoisvaltioiden puolella.[2] Samalla vuosikymmenellä Crook lähetettiin jalkaväkirykmentin everstiluutnanttina komennukselle Idahoon, missä hän osallistui vuosina 1864–1868 muun muassa shoshoni-intiaaneja vastaan käytyihin sotiin.[3]

Crook sai tehtäväkseen vuonna 1871 palauttaa Yhdysvaltoja vastustavat apassiryhmät reservaatteihin. Kaksi vuotta myöhemmin hänet ylennettiin prikaatinkenraaliksi. Vuonna 1876 Crookista tuli niinkutsutun Platte-osaston komentaja. Keväällä 1876 hän johti kymmenen komppaniaa ratsuväkeä talviselle sotaretkelle Istuvan Härän lakotoja ja heidän liittolaisiaan vastaan. Hyökkäyksen epäonnistuttua Crook nimettiin Wyoming-kolonnan komentajaksi. Kolonnan tarkoituksena oli saattaa vihamieliset siouxit, cheyennet ja arapahot takaisin reservaatteihinsa. Kesäkuussa 1876 Crookin joukot ottivat yhteen Hullun Hevosen johtamien sotureiden kanssa Rosebudin taistelussa. Yhteenoton tappiot eivät olleet merkittäviä, mutta ne hidastivat Crookin joukkoja, joten Crook ei ehtinyt Little Bighorniin George Armstrong Custerin seitsemännen ratsuväkirykmentin avuksi.[4]

Crook palasi Arizonaan vuonna 1882 tehtävänään laittaa järjestykseen reservaateistaan karkailevat apassit. Hän rohkaisi intiaaneja hankkimaan suurempia karjalaumoja ja etsimään sopivia paikkoja maanviljelyyn. Crookin harmiksi osa apasseista oli paennut Meksikon puolelle ja teki jatkuvia ryöstöstöretkiä valkoisen väestön asutuksille. Chiricahua-apassien johdossa ollut Geronimo sotureineen ei suostunut alistumaan reservaattielämään, vaan piti piilopaikkaa läntisessä Sierra Madren vuoristossa. Crook neuvotteli Geronimon kanssa, mutta neuvottelujen aikana apassijohtaja lähimpine miehineen pakeni. Crook sai sotaministeriöltä ankarat moitteet leväperäisyydestään ja liiallisesta suvaitsevaisuudestaan intiaaneja kohtaan. Kuultuaan palautteen Crook erosi tehtävistään. Hänet korvattiin ylennystä kärkkyvällä prikaatinkenraali Nelson A. Milesillä.[5]

Crookin viimeinen tehtävä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Washingtonin virkamiehet houkuttelivat Crookin vuonna 1889 erikoistehtävään, joka suuntautui siouxien reservaatteihin. Crook oli ainoa valkoinen, johon intiaanit luottivat, ja siksi hänet valittiin uuden, nimeään kantavan komission puheenjohtajaksi. Crookin valtuuskunnan piti kertoa intiaaneille, että heidän maa-alueensa pilkottaisiin ja suurin osa siitä myytäisiin valkoisille. Monet vaikutusvaltaiset siouxien johtajat kieltäytyivät allekirjoittamasta sopimusta, mutta Crook sai lopulta taivuteltua riittävän määrän reservaattien päälliköistä Yhdysvaltain puolelle.[6]

Yhdysvaltain presidentti Benjamin Harrison avasi Crookin valtuuskunnan neuvottelemat maa-alueet Yhdysvaltain asukkaille helmikuussa 1890.[7] Kuukautta myöhemmin Crook kuoli sydänkohtaukseen Chicagossa.[8]

Luonnehdintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Crookin pronssinen patsas Omahassa Nebraskassa.

Aikalaiskertomusten mukaan Crook oli epätavallinen sotilas: hän ei kiroillut, tupakoinut tai juonut alkoholia.[4] Hänet tunnettiin myös tavastaan ratsastaa mieluummin muulilla kuin hevosella.[9] Monilla sotaretkillään hän käytti yleisestä käytännöstä poiketen valkoista aurinkokypärää. Hän suosi yksinkertaista telttakankaasta tehtyä pukua ja kantoi vain harvoin univormua.[10]

Crook oli miestensä suosiossa, ja häntä oli helppo lähestyä. Intiaanisotien aikana hän oppi tuntemaat intiaanit ja alkoi kohdella heitä vertaisinaan. Apassit antoivat hänelle lempinimen Nantan Lupan eli ”Harmaa Susi”,[1] ja siouxit käyttivät hänestä nimeä Wicokpi Yammi ”Kolmitähti”.[11] [12]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anderson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku Intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia) Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
  • Brown, Dee: Bury My Heart at Wounded Knee, Vintage Books 1991. ISBN 9780099526407 (englanniksi)
  • Henriksson, Markku Alkuperäiset amerikkalaiset Gummerus, 1985, ISBN 951-662-385-9
  • Langerrier, John P. Southern Arizona Military Outposts, Arcadia Publishing, 2011, ISBN 978-0738579924 (englanniksi)
  • Robinson, Charles M.: Battle on the Plains: The United States Plains Wars, Rosen Publishing Group, 2011. ISBN 978-1448813346 (englanniksi)
  • Teilas, Jari Kirjoitettuna tuuleen: Little Big Horn 1876, Pilot kustannus, 2009 ISBN 978-952-464-816-5

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Andrsson & Henriksson 2010, s. 461.
  2. Teilas 2009, s. 240.
  3. THE DEADLIEST INDIAN WAR IN THE WEST: The Snake Conflict, 1864-1868" writerscritique.com. Viitattu 18.8.2012. (englanniksi)
  4. a b Teilas 2009, s. 241.
  5. Brown 1991, s 411.
  6. Brown 1991, s. 428–430.
  7. Henriksson 1985, s. 151.
  8. George Crook spartacus.schoolnet.co.uk. Viitattu 18.8.2012. (englanniksi)
  9. American Mule Museum mulemuseum.org. Viitattu 18.8.2012. (englanniksi)
  10. Robinson 2011, s. 74.
  11. Brown 1991. s 279.
  12. He Dog's Story of the Battle #1 astonisher.com. Viitattu 5.2.2013. (englanniksi)