Feeniks

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Feenix)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee myyttistä tulilintua. Muista merkityksistä katso Feeniks (täsmennyssivu).
Feeniks kuvattuna Friedrich Justin Bertuchin legendaarisista olennoista kertovassa teoksessa (1747–1822).

Feeniks, feniks tai feenikslintu (kreikaksi ϕοῖνιξ, latinaksi phoenix) on muinaisen Egyptin mytologiassa sekä siitä johdetuissa taruissa myyttinen ja pyhä tulilintu. Feeniks on kuolemattomuuden ja ylösnousemuksen vertauskuva.[1]

Antiikin tarinoissa feeniksin ajateltiin tuovan vieraista maista yrttejä Auringon kaupungin Heliopoliin alttarille. Sinne feeniks rakentaa itselleen kanelipuun oksista pesän ja sytyttää sen, jolloin pesä ja lintu itse palavat roihuten tuhkaksi. Kolmen päivän kuluttua se kuitenkin herää uuteen elämään. Feeniksin höyhenet saatettiin kuvata kultaisiksi tai nelivärisiksi.[1]

Kreikan kielessä feeniksin ja Foinikian nimet liittyvät etymologisesti toisiinsa, mutta ei ole varmaa, onko jompikumpi nimi ollut kantasana vai ovatko molemmat muodostuneet jonkin kolmannen sanan pohjalta.[2]

Kuvauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Rinasce piu gloriosa" (suom. Se nousee jälleen, vielä hämmästyttävämpää). Teoksesta Devises et emblemes, anciennes et modernes (1697).

Kreikkalainen historioitsija Herodotos kuvasi Feeniksiä 400-luvulla eaa. kertoessaan Egyptistä, jossa hän itsekin oli ollut. Herodotos kertoi nähneensä siellä kuvia pyhästä foiniks-linnusta ja kuulleensa sen käyvän Egyptissä kerran viidessäsadassa vuodessa, kun sen isä on kuollut. Herodotos kertoi feeniksillä olevan kullanväriset ja punaiset sulat ja että se on rakenteeltaan ja kooltaan kotkan kaltainen. Feeniks lähtee liikkeelle Arabiasta, kätkee isänsä mirhamista muodostamaansa munaan ja tuo munan Heliopoliin Helioksen pyhättöön, jonne se hautaa munan. Herodotos ei vielä puhu liekeistä, tuhkasta tai eloon heräämisestä, joista myöhemmissä feenikstarinoissa puhutaan.[3]

Antiikin kirjailijat antoivat feeniksin iästä vaihtelevia arvioita. Herodotos piti sitä kuollessaan 500-vuotiaana, kuten Dantekin keskiajalla Jumalaisessa näytelmässään. Herodotosta edeltänyt Hesiodos piti Feeniksiä lähes satatuhatvuotiaana. Muiden kirjoittajien arvot ovat asettuneet näiden arvioiden välille.[3]

Feeniks sai jo antiikin aikana uusia värejä ja piirteitä ulkomuotoonsa. Esimerkiksi Lactantius kuvaa feeniksin värejä säihkyvinä ja hohtavina monissa väreissä. Myös kuvaus feeniksin syntymästä kehittyi. Joissain kuvauksissa feeniksin isän mätänemisjätteistä syntyy uusi feeniks. Pliniuksen mukaan feeniks rakentaa vanhaksi tultuaan pesän, jossa se kuolee. Luista ja ytimistä syntyy sen jälkeen pieni mato ja siitä linnunpoikanen, joka hautaa edeltäjänsä. Pian tämän jälkeen tarinoihin liitettiin kuvaus feeniksin polttoitsemurhasta, jossa tuhkasta nousee uusi feeniks.[3]

Feeniks oli 1600-lukuun mennessä saanut useita symbolisia merkityksiä. Roomassa Feeniksistä oli tehty imperiumin uudistuskyvyn ja elinvoiman symboli, jota kuvattiin keisariaikana rahoissa ja mosaiikeissa. Kirkkoisille feeniks oli ylösnousemuksen vertauskuva ja uskoon tulemisen symboli.[1][3]

Esikuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarujen mukaan maailmassa oli vain yksi feeniks kerrallaan. Tutkijoiden mielestä feeniksin esikuva voisi olla esimerkiksi riikinkukko, haikara tai kotka. Egyptiläisten feeniks-tarinoiden esikuva voi myös olla eräs itäafrikkalainen flamingo, joka pesii kuumilla suolatasangoilla. Koska maanpinta on siellä liian kuuma munille tai pikku poikasille, lintu rakentaa muniaan varten kasan, jonka päällä on hiukan viileämpää. Se munii kasan päälle ja hautoo siinä. Kasan ympärillä kohoava kuuma ilma voi näyttää tulenlieskoilta.

Feeniks kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Feeniks on kiehtonut monia taiteilijoita ja kirjailijoita Shakespearesta aina J. K. Rowlingiin, jonka Harry Potter -kirjoissa feeniks esiintyy Albus Dumbledoren lemmikkinä. Stan Lee & Jack Kirby loivat sarjakuvahahmo Jean Greyn joka muuttuu Ryhmä-x:n tarinassa pahaksi Feeniksiksi, tarinassa Jean Grey kuolee mutta syntyy uudelleen feeniksinä.

Myös animaatiosarja Muumilaakson tarinoita käsittelee yhdessä jaksossa Feeniks-lintua.

Pokemon-pelisarjassa on kaksi feeniksiin perustuvaa Pokemonia; ensimmäisen sukupolven Moltres ja toisen sukupolven Ho-Oh.

Muunnelmia ja vastaavia tarulintuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinalaisten fenghuang-tarulintua on kutsuttu myös "kiinalaiseksi feeniksiksi". Se oli kuvattuna Kiinan tasavallan (1912–1949) sekä Kiinan keisarikunnan (1915–1916) vaakunassa lohikäärmeen vieressä vasemmalla puolella.

Alun perin egyptiläiset määrittivät feenikslinnun haikaran kaltaiseksi benu-linnuksi, josta kerrotaan Kuolleiden kirjassa ja muissa egyptiläisissä teksteissä. Se oli yksi Heliopoliin palvotuista symboleista, jolla oli voimakas yhteys nousevaan aurinkoon ja egyptiläiseen Auringon jumalaan Rahan. Muinaiset alkemistit nimittivät feeniksiä Hermes-linnuksi.[4] Okkulttisessa traditiossa feeniks symboloi sielua, ja Hermes eli Merkurius oli initiaation mestari. Feeniks on kuvattu muun muassa Steffan Michelspacherin alkemistisessa kirjassa Cabala vuodelta 1616.

Muinaisessa Kiinassa oli tarulintu fenghuang, jossa yhdistyivät alkulajit jin ja jang. Sen vuoksi lintu oli myös avioliiton vertauskuva. Juutalaisessa tarustossa feeniksiä vastaavan linnun nimi oli Milcham. Sen kuolemattomuus selitettiin niin, että se oli ainoa eläin, joka ei paratiisissa syönyt Eevan tarjoamaa hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää, joten se sai jumalalta palkinnoksi kuolemattomuuden.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Feeniks.
  1. a b c d Hans Biedermann: Suuri symbolikirja, s. 55–56. Suom. Pertti Lempiäinen. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18537-X.
  2. phoenix (n.) etymonline.com. Viitattu 13.1.2020. (englanniksi)
  3. a b c d Leikola, Anto: Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä: Myyttisten olentojen elämää, s. 85–93. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-2372-3.
  4. Walker, Charles: The encyclopedia of secret knowledge. Lontoo: Limited Editions, 1995. ISBN 0-09-181113-9.