Arabikevät

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Arabimaiden vuoden 2010-2011 poliittista kuohuntaa kutsutaan arabikevääksi. Se alkoi Tunisiasta.

Arabikevät tai arabien kevät (arab. الثورات العربية‎‎, al-Thawrāt al-ʻArabiyyah) on mielenosoitusten, kansannousujen ja väkivaltaisuuksien aalto, joka alkoi Tunisian vallankumouksesta vuodenvaihteessa 2010–2011. Arabikevät oli vastareaktio paikoilleen pysähtyneille ja itsevaltaisille hallituksille. Arabikevään pohjimmaisena syynä olivat tavallisen kansan huonot elinolot,[1] muun muassa työttömyys[2][3] ja ruoan hintakriisi. Olot huononivat väestönkasvun myötä. Korruptio ja mielivalta vaikeuttivat elämää. Kansa syytti tästä salaisen poliisin avulla pystyssä pidettyä hallintoa. Kapinallisissa oli eri mielipidesuuntia länsimielisistä islamisteihin. Heitä yhdisti viha valtaapitävää eliittiä kohtaan.[4]

Kaatuva Tunisian diktatuuri kaataa myös Egyptin presidentti Hosni Mubarakin.

Kapinoinnin syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabikevään moottorina pidetään korkeasti koulutettua tyytymätöntä nuorisoa[5][6] Arabikevättä auttoivat nykyaikainen tiedonvälitys: matkapuhelimet, televisio ja internet. Arabikevät levisi nopeasti maasta toiseen.

Maallisten tahojen alkujaan aloittamassa arabikeväässä[6] näkyi kansannousuja hyväksikäyttäneiden islamistien näkyvä nousu politiikkaan[7][8] korvaamaan perinteistä arabinationalismia[9] sekä eri islamilaisten suuntausten välinen valtataistelu.

Ulkomaat eivät aiheuttaneet arabikevättä, vaikka sen yhtenä syynä onkin nähty länsimaiden talouspolitiikan vaikutus arabimaihin. Arabikevään aktivistit vastustivat ainakin osin myös länttä, joka oli tukenut esimerkiksi Egyptin vanhaa hallintoa.

Mielenosoitukset eivät olleet arabimaissa tuntemattomia ennen arabikevättä. Hajanaisia mielenosoituksia esiintyi 2000-luvulla, mutta viranomaiset onnistuivat kukistamaan ne. Esikuvina saattoivat olla Iranin mielenosoitukset 2009 ja Kirgisian vallankumous 2010. Vuosina 2007-2008 oli laaja ruuan hintakriisi, joka köyhdytti arabeja ja synnytti tyytymättömyyttä hallituksia kohtaan. Arabiyhteiskuntien rakennemuutos ja nuorisotyöttömyys synnytti vanhaan valtaan kielteisesti suhtautuvan nuorison. On perusteltua ajatella, että arabikevään liikehdinnän perimmäinen syy on köyhyydessä.[1]

Arabikevät puhkeaa esiin Tunisiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

protestoijia Tunisin keskustassa tammikuussa 2011.

Tunisian vallankumouksessa pakotettiin maan pitkäaikainen presidentti Zine el-Abidine Ben Ali lähtemään maasta 14. tammikuuta 2011.[10] Kansannousu alkoi korruptioon kyllästyneen katukauppias Mohamed Bouazizin 17. joulukuuta 2010 tekemästä polttoitsemurhasta. Kansannousun perimmäisinä syinä olivat hintojen nousu, keskiluokan tyytymättömyys valtaeliitin rikastumiseen, poliittisten vapauksien puute [11] ja työttömyys.[12] Tiedonvälitys, muun muassa internet ja Al Jazeera-tv-kanava auttoivat mielenosoitusten organisoinnissa.

Hallitusten erilaiset suhtautumistavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallituksen vastaus kansan mielenosoituksiin ja mellakoihin vaihteli maittain. Joissain maissa hallitus kaatui heti tai suostui neuvotteluihin, joissain maissa se käytti väkivaltaa mielenosoitusten hajottamiseen. Arabikevättä on usein verrattu kommunismin kaatumiseen Itä-Euroopassa 1989, [13] mutta monet tarkkailijat näkevät vallankumouksissa huomattavia erojakin. Arabikevät vertautuu myös Iranin vallankumouksen, jossa ajatollah Khomeinin johtavat islamistit syöksivät šaahin vallasta.

Kapinoinnin leviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  Hallitus syösty vallasta
  Hallinnollisia muutoksia johtuen laajoista mielenosoituksista
  Hallinnollisia muutoksia johtuen vähäisistä mielenosoituksista
  Käynnissä oleva sisällissota
  Laajoja mielenosoituksia
  Vähäisiä mielenosoituksia
  Arabimaailman ulkopuolella olevat valtiot, joissa samankaltaisia ongelmia

Kun Tunisian hallitus kaatui tammikuussa 2011, tarkkailijat ennustivat onnistuneen kansannousun rohkaisevan muiden arabimaiden oppositioita ja synnyttävän pitkäaikaisia levottomuuksia Lähi-itään.[14] Tämä johtui siitä, että muissakin arabimaissa oli samoja ongelmia kuin Tunisiassa.[15]

Tunisian vallankumouksen innoittamat mielenosoitukset levisivätkin lähes kaikkialle arabimaailmaan. Monissa arabimaissa autoritaarinen hallinto oli estänyt yhteiskunnan ja talouden kehittymisen. Algeriassa mielenosoitukset alkoivat jo vuoden 2010 lopussa ,[16] ja tammikuussa arabikevät oli levinnyt esimerkiksi Libanoniin ja Jemeniin.

Arabikevät Egyptissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Egyptin kansannousu alkoi 25. tammikuuta 2011, kun Kairon Tahririn aukiolle kokoontui ensimmäistä kertaa ihmisiä osoittamaan mieltään yksinvaltaista hallintoa vastaan.[17] Mielenosoitukset johtivat nopeaan vallanvaihtoon, kun 18 päivää kestäneiden mielenosoitusten jälkeen maan presidentti Hosni Mubarak pakotettiin eroamaan.[18]

Egyptissä jatkuivat liberaalien mielenosoitukset Muslimiveljeskunnan tukemaa presidentti Mohammed Mursia vastaan. Lopulta 3. heinäkuuta 2013 armeija syrjäytti Mursin hiljentääkseen mielenosoitukset. Armeija pyrki estämään pidätyksin Muslimiveljeskunnan toiminnan. Tämä puolestaan enteili uusia levottomuuksia islamistien ja maallisempien tahojen välillä.[19] Mursin tukijoiden ja vastustajien välillä oli väkivaltaisuuksia,[20]. Väliaikaisena presidenttinä on ollut kesästä 2013 alkaen armeijan tukema Adli Mansur.

Libyan, Jemenin ja Algerian levottomuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Libyan sisällissota

Libyassa tilanne ajautui sisällissotaan ja lopulta Muammar Gaddafin kiinniottamiseen ja surmaamiseen.[21] Syyrian ja Jemenin levottomuudet ovat jatkuneet tammikuusta 2011 lähtien koko vuoden.[22] Algeriassa presidentti Bouteflika onnistui hillitsemään mielenosoitukset lakkauttamalla poikkeustilan ja lupaamalla uudistuksia, ja niinpä vallankumousta ei maassa tapahtunut. Laajoja mielenosoituksia on ollut myös Bahrainissa ja Saudi-Arabiassa.

Vielä Gaddafin kukistumisen jälkeenkin Libyassa syntyi vuonna 2012 väkivaltaisuuksia eri suuntauksia edustavien asejoukkojen kesken.[23] Hallitus ei kyennyt valvomaan maata, vaan se oli suurelta osin keskenään riitelevien heimojen hallussa, ja Libya saattaa ajan mittaan ajautua uuteen sisällissotaan.[24][25]

Syyrian sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Syyrian sisällissota

Syyriassa arabikevät vaihtui kesään 2012 mennessä veriseksi sisällissodaksi, jossa hallituksen ja protestoijia tukeneiden sotilaiden armeijat taistelivat keskenään. Lisäksi hallitusta vastaan taisteli ääri-islamilaisia taistelijoita, joiden pelättiin aloittavan erillisen kamppailun maltillisempien kapinallisten kanssa.[26][27]

Arabikevään seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monien maiden tilanne on pysynyt epävakaana arabikevään jälkeen. Liikehdinnän tulos on pettymys niille, jotka uskoivat länsimaisen demokratian nopeaan leviämiseen alueelle.[28] Arabikevään muutokset eivät useinkaan tuoneet parempaa yhteiskuntaa,[29] ainoastaan pysyvän levottomuuden. Monet ihmiset ovat tyytymättömiä uusiinkin hallituksiin, koska ne eivät pystyneet parantamaan talouden huonoa tilaa.[30][31] Kapinat ovat pitkittyessään lisänneet siirtolaisuutta Pohjois-Afrikasta Eurooppaan. Yli 700 siirtolaista kuoli vuonna 2013 yrittäessään Välimeren yli Eurooppaan.[32]

Liberaalit toivoivat, että arabikevät tuo yksilönvapaudet ja tasa-arvon arabimaihin. Erityiseti naisten aseman odotettiin paranevan. Vaikka naisilla oli keskeinen rooli arabikeväässä, se ei laajentanut heidän oikeuksiaan. Esteenä olivat patriarkaaliset asenteet ja islamistien nousu.[33] Länsimaisen yhteiskunnan sijasta monissa maissa halutaankin rakentaa islamilainen valtio. Länsimaalainen ja islamilainen suunta kamppailevat edelleen esimerkiksi Egyptissä. Länsimaisissa tulkinnoissa on tähän asti pidetty islamia ja demokratiaa yhteensopimattomina, vaikka Turkki on on jo pitkään yhdistänyt niitä oamssa politiikassaan. Islamilaiset puolueet voivat lopulta omalla tavallaan edistää demokratiaa, sillä niiden piirissä on voimakas muisto siitä, että vallasta syösty edellinen hallitus ei kuunnellut kansaa.[1]

Vapaissa vaaleissa islamilaiset puolueet ovat menestyneet hyvin, esimerkiksi Egyptin muslimiveljeskunta ja Tunisian Ennahda-puolue. Ne ovat hyvin organisoituneita, ja väestö odottaa mieluummin saavansa työpaikkoja, rahaa ja turvallisuutta kuin vapauksia. Varsinkin maaseudun väki ja kouluttamattomat kannattavat islamisteja. Islamilaiset ryhmät selittävät, että islam on ratkaisu maan ongelmiin.[4] He tuomitsevat vallasta syöstyn hallituksen sen vuoksi, että se yritti modernisoida maata länsimaalaiseen tapaan.[1] Islamilaisesta näkökulmasta koko arabikevät-nimitys on eurooppalaisten keksimä.[29]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Arabikevään ja demokratisoitumisen neljännen aallon tulkintoja Jyrki Käkönen, Politiikasta.fi 12.4.2012
  2. Turhautuminen laittoi arabinuoret liikkeelle Global.fi 1.2012
  3. MMM 2012, s. 183.
  4. a b Katri Merikallio: Islamin vuoro. Suomen Kuvalehti, 2012, nro 7, s. 20–23. Helsinki: Otavamedia. ISSN 0039-5552.
  5. Jälki-islamistinen vallankumous Olivier Roy, Rauhanpuolustajat.org.
  6. a b MMM 2012, s. 187.
  7. MMM 2012, s. 189.
  8. Ulkomaiden uutisvuodesta poimittua: EU:n kriisistä arabikevään viilenemiseen MTV3 Uutiset Ulkomaat 31.12.2012
  9. Arabikevät ja takatalvi Hannu Reime, Ydin 1/2012
  10. Tunisia: President Zine al-Abidine Ben Ali forced out 15.1.2011. BBC News. (englanniksi)
  11. Tunisian vallankumous voi levitä muihin arabimaihin Yle Uutiset Ulkomaat 15.1.2011
  12. Tunisian vallankumous Tiedonantaja.fi 28.01.2011
  13. The Arab Spring Is 2011, Not 1989 New York Times The Opinion Pages 21.4.2011
  14. Tutkija: Tunisian kansannousu ainutlaatuinen arabimaissa Yle Uutiset Ulkomaat
  15. Tunisian vallankumous voi levitä muihin arabimaihin Mtv3 Uutiset Ulkomaat 15.01.2011
  16. http://english.aljazeera.net/news/africa/2010/12/2010123012345588575.html
  17. Neljä kuollut Kairon mielenosoituksissa arabikevään vuosipäivänä. Helsingin Sanomat 25.1.2014.
  18. Egyptissä repesi riemu: presidentti Mubarak eroaa 11.2.2011. YLE Uutiset.
  19. Radikaali islamistiryhmä uhkaa väkivallalla Egyptissä - "Mursin syrjäyttäminen sodanjulistus" Yle uutiset ulkomaat 6.7.2013
  20. Mursin tukijat: Mielenosoitukset jatkuvat Yle 6.7.2013
  21. Libya aikoo viedä Gaddafin surmaajat oikeuteen Helsingin Sanomat. 27.10.2011. Viitattu 28.12.2011.
  22. Jemenin presidentti pelaa aikaa 1.5.2011. HS.fi Uutiset.
  23. Libya uhkaa ajautua uuteen sisällissotaan Yle 5.1.2012
  24. Libya varautuu laajeneviin heimotaisteluihin Yle 1.4.2012
  25. Libya sisällissodan jälkeen. Radio Venäjän ääni 15.2.2012
  26. Arabikevään verinen jälkipyykki: "Koira, joka ei haukkunut, oli al-Qaida" Iltalehti 26.1.2013
  27. Arabikevään yllättävät vaikutukset näkyvät Sahelin kriisissä Plan.fi
  28. Arabikevään jälkeen koitti talvi Helsingin Sanomat uutisanalyysi ?.12.2012
  29. a b Anna Kokko: ”Arabikevät” kuvaa yhä huonommin Lähi-idän todellisuutta. Blogeista poimittua 14.2.2013. Viitattu 15.2.2014. sitaatti: "Vaikka kaikki eivät uusiin johtajiinsa tyytyväisiä olekaan, tärkeintä on se, että nyt kansalaiset uskaltavat nousta hallitsijoitaan vastaan. - - Tähän mennessä on käynyt selväksi, etteivät arabimaat ole siirtymässä demokratiaan tuolloisen Itä-Euroopan nopeudella. Todennäköiseltä vaikuttaa sekin, etteivät valtiot edes halua kopioida eurooppalaista tapaa toteuttaa kansanvaltaa.
  30. Kolmas arabikevät Silja Kanerva. Voima.fi 1/2013
  31. Oliko arabikevät kuvitelmaa? Helsingin Sanomat 4.7.2013
  32. Yli 700 siirtolaista kuoli viime vuonna yrittäessään Välimeren yli Eurooppaan HS 28.1.2014. Viitattu 15.2.2014
  33. Sanna Jäppinen. Arabinaisten menetetty kevät. Kepa-blogi. Viitattu 15.2.2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]