Absoluuttinen sävelkorva

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Äänirauta on absoluuttisen sävelkorvan omaavalle turha apuväline viritettäessä instrumentteja, mutta sitä voidaan käyttää absoluuttisen sävelkorvan toteamiseen

Absoluuttinen sävelkorva määritellään kyvyksi tunnistaa tai tuottaa säveliä niiden äänenkorkeuden perusteella ilman ulkoista referenssiääntä. Äänen tuottaminen eli aktiivinen absoluuttinen sävelkorva on vielä harvinaisempi kuin passiivinen. Olennaisia ovat siis kapeat kategoriat äänenkorkeuksille sekä tietyn äänenkorkeuden liittäminen tiettyyn symboliin. Nämä taidot ovat harvinaisia – vain noin yhdellä ihmisellä kymmenestä tuhannesta on absoluuttinen sävelkorva tiukkojen kriteereiden perusteella. Tämä tarkoittaa sitä, että he kykenevät nimeämään ja tuottamaan säveliä nopeasti ja tarkasti. Ilmiössä on kuitenkin kyse jatkumosta, jotkut saattavat vaikkapa tunnistaa vain yhden äänen. Itse asiassa lähes kaikilla ihmisillä on havaittavissa absoluuttiseen sävelkorvaan viittaavia piirteitä. Esimerkiksi tunnettuja lauluja laulaessaan ihmiset aloittavat ne usein johdonmukaisesti samalta äänenkorkeudelta.

Absoluuttista sävelkorvaa läheisesti muistuttava taito on nk. absoluuttinen tonaalisuus. Tämä tarkoittaa kykyä tunnistaa sävellaji, jossa kappale esitetään, mutta ei yksittäisten sävelten korkeuksia. On pohdittu, voisiko absoluuttinen tonaalisuus olla absoluuttisen sävelkorvan heikko muoto. Tätä vastaan kuitenkin puhuu se, että henkilöt, joilla on absoluuttinen sävelkorva, eivät välttämättä yhtä helposti ja nopeasti taas tunnista sävellajeja.

Absoluuttinen sävelkorva ei ole edellytys suurelle musikaaliselle lahjakkuudelle tai seuraus siitä. Esimerkiksi Joseph Haydnilla, Maurice Ravelilla, Richard Wagnerilla tai Igor Stravinskylla ei ollut absoluuttista sävelkorvaa.

Tunnetuimpia absoluuttisen sävelkorvan omaavia laulajia ovat muiden muassa tenori Luciano Pavarotti.

Absoluuttisen sävelkorvan etiologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Absoluuttisen sävelkorvan on ajateltu joko olevan periytyvä eli geneettisesti määräytynyt tai opittu varhaisessa lapsuudessa. Jälkimmäisen teorian mukaan absoluuttisen sävelkorvan kehittymiselle on olemassa tietty herkkyyskausi, jolloin taidon oppiminen on mahdollista. Useimpien tutkijoiden mielestä tämä herkkyyskausi on 6-9 vuotta. Olennaista kuitenkin on, että lapsi alkaa tuona aikana yhdistää symboleja äänenkorkeuksiin. Pelkkä musiikin kuuleminen ei siis riitä. Tämänhetkisen tutkimuksen valossa näyttää siltä, että varhainen musiikinopetus ja geneettinen alttius ovat molemmat välttämättömiä ehtoja absoluuttisen sävelkorvan kehittymiselle.

Herkkyyskausiteoriaa puoltavat useat havainnot. Ensinnäkin varhainen musiikinopetus ja absoluuttinen sävelkorva näyttävät esiintyvän tiukasti yhdessä: henkilöt, joilla on absoluuttinen sävelkorva, ovat pääsääntöisesti aloittaneet musiikinopiskelun yhdeksän vuoden ikään mennessä. Lisäksi on havaittu, että pienet lapset kiinnittävät enemmän huomiota sävelten absoluuttisiin korkeuksiin kuin niiden välisiin suhteisiin, päinvastoin kuin vanhemmat ihmiset.Ympäristötekijöiden merkitykseen viittaa myös se, että syntymästään saakka sokeilla absoluuttisen sävelkorvan esiintyvyys on tavanomaista suurempaa.

Absoluuttinen sävelkorva näyttää olevan yleisempi aasialaisten kuin länsimaisten muusikkojen keskuudessa, minkä on osin tulkittu tukevan herkkyyskausiteoriaa. Tämän on ajateltu johtuvan joko erilaisesta musiikinopetustyylistä tai kielen vaikutuksesta. On nimittäin olemassa viitteitä siitä, että länsimainen musiikinopetus saattaa jopa estää absoluuttisen korvan kehittymistä. Länsimaisessa varhaisessa musiikinopetuksessa on käytössä ns. movable do – metodi, jossa säveliä ei nimetä johdonmukaisesti. Monissa Aasian maissa puolestaan on keskeistä sävelten nimeäminen absoluuttisen korkeuden mukaan (fixed do-metodi).

Myös puhutun kielen on ajateltu selittävän absoluuttisen sävelkorvan yleisyyttä Aasiassa. Esimerkiksi mandariinikiina ja vietnam ovat tonaalisia kieliä, joissa sävelkorkeuden muutokset liittyvät sanan merkitykseen. On myös havaittu, että näiden kielten puhujat tuottavat samat sanat hyvin konsistentisti samalta äänenkorkeudelta. Toisaalta jotkin tutkimustulokset tuntuvat olevan ristiriidassa teorian kanssa. Ensimerkiksi Koreassa ja Japanissa on havaittu esiintyvän enemmän absoluuttista sävelkorvaa kuin länsimaissa, vaikka korea ja japani eivät olekaan tonaalisia kieliä. Itse asiassa jopa aasialaisperäisillä amerikkalaisilla, jotka useimmiten puhuvat äidinkielenään englantia, on todettu tavallista useammin absoluuttinen sävelkorva. Nämä tulokset näyttävät puolestaan viittaavat geeniperimän vaikutukseen.

Perimän vaikutusta tukevat myös havainnot, joiden mukaan absoluuttista sävelkorvaa esiintyy enemmän tietyissä suvuissa. Hankalaksi asian tutkimisen on tosin tehnyt se, että musiikillisesti lahjakkaissa suvuissa lapset ovat myös kosketuksissa musiikin kanssa jo varhain, joten on vaikea erottaa ympäristötekijöiden ja geenien vaikutusta toisistaan. Uusimmissa tutkimuksissa on kuitenkin huomattu, että vaikka musiikkiharrastuksen aloittamisikä otetaankin huomioon ja kontrolloidaan tilastollisesti, löytyy sukujen väliltä silti eroja.

Mieliala- ja pahoinvointilääke valproehapon ja sen suolojen on tutkimuksissa havaittu lisäävän aikuisten kykyä oppia absoluuttinen sävelkorva.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Takeuchi A., & Hulse S. (1993). Absolute pitch. Psychological Bulletin, 133: 345-361.
  • Baharloo, S., Johnston, P., Service, S., Gitschier, J., & Freimer, N. (1998). Absolute pitch: An approach for identification of genetic and nongenetic components. American Journal of Human Genetics, 62: 224-231.
  • Baharloo, S. Service, S., Risch, N., Gitschier, J., Freimer, N. (2000). Familial aggregation of absolute pitch. American Journal of Human Genetics, 67: 755-758.
  • Deutsch, D. (2004) Absolute Pitch, Speech, and Tone Language: Some Experiments and Proposed Framework. Music perception, 3: 339-356.
  • Zatorre, R. (2003). Absolute pitch: a model for understanding the influence of genes and development on neural and cognitive function. Nature Neuroscience, 6:692-695.