Ääntötapa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ääntötapa eli artikulaatiotapa tarkoittaa kielitieteessä (erityisesti fonetiikassa) tapaa, jolla kieli, huulet ja muut ääntöväylän osat ovat kosketuksissa toisiinsa tiettyä äännettä tuotettaessa. Käsitteeseen viitataan usein vain konsonanttien yhteydessä, vaikka vokaaleillakin on oma ääntötapansa. Yhdessä ääntöpaikassa voidaan tuottaa äänteitä usealla ääntötavalla. Samassa paikassa tuotettavia äänteitä kutsutaan homorgaanisiksi.

Ääntötapoja luokitellaan muun muassa sen perusteella, kuinka lähelle ääntöväylän osat tulevat toisiaan (avauma, supistuma ja sulkeuma). Muita luokitteluominaisuuksia ovat frikatiivien supistuman muoto (kouru- ja rakosupistumat) ja tremulantteihin liittyvän täryn laatu. Usein myös nasaalisuus ja lateraalisuus lasketaan osaksi ääntötapaa, mutta esimerkiksi foneetikko Peter Ladefoged pitää niitä ääntötavasta riippumattomina äänteiden itsenäisinä ominaisuuksina.

Avauma-aste[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ääntämiseen käytetyn ilmavirran esteenä voi ääntöväylällä olla eri suuruisia tiloja. Kun kaksi ääntöväylän osaa (esimerkiksi kieli ja kitalaki tai ylähuuli ja alahuuli) koskettavat toisiaan niin, että ilmavirta ei pääse kulkemaan suusta ulos lainkaan, puhutaan sulkeumasta eli klausuurasta. Sulkeuman avulla tuotettuja äänteitä ovat klusiilit ja nasaalikonsonantit. Jos ilmavirran tuloa ei ole kokonaan estetty, mutta kuitenkin ilma pääsee vain vaivoin ulos suusta, puhutaan hälyä tuottavasta supistumasta eli striktuurasta. Supistumaäänteitä ovat frikatiivit. Mikäli ääntöväylä taas on täysin avoin, puhutaan avaumasta eli apertuurasta. Tällä tavoin tuotettuja äänteitä ovat vokaalit. Lisäksi joskus mainitaan supistuman ja avauman välimuoto lähentymä, jolla puolivokaalit ja lateraalit tuotetaan. Ääntöväylällä on tällöin pieni kapeikko, joka ei kuitenkaan tuota merkittävästi hankaushälyä. Klusiileissa ja affrikaatoissa avauma-aste on monivaiheinen siten, että äänteiden alussa muodostetaan täysi sulkeuma, joka sitten purkautuu klusiileilla avaumaksi ja affrikaatoilla supistumaksi.

Kielten historiallisessa kehityksessä äänteet voivat muuttua avauma-asteeltaan avoimemmiksi lenitioksi kutsutussa prosessissa.

Muut supistumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frikatiivit jaotellaan usein kahteen luokkaan niissä käytetyn supistuman muodon perusteella. Sibilanteille on ominaista kielen selän avulla tehty kourusupistuma, jonka kautta ilmavirta kulkee. Spiranteilla esiintyy tämän sijasta kitakielekkeellä, kielellä, etuhampailla tai huulilla muodostettu rakosupistuma. Kielen suhteellisesta liikkumattomuudesta johtuen kaikissa ääntöpaikoissa ei voida tuottaa sibilantteja, kun taas spirantteja voidaan tuottaa lähes missä ääntöväylän osassa tahansa.

Tremulantit muistuttavat monella tapaa lyhyitä klusiileja. Niissä käytetyn tärysupistuman alkuvaihe muistuttaa klusiilien sulkeumaa, joka kuitenkin purkautuu ja taas pian sulkeutuu ilmanpaineen ja aktiivisen lihasvoiman yhteisvaikutuksesta. Tremulanteilla sulkeuma–avauma-liike eli täry toistuu usein nopeassa tahdissa monta kertaa peräkkäin, joskin yksitäryinenkin tremulantti on mahdollinen ja kuulovaikutelmaltaan erilainen kuin vastaava klusiili.

Täryn aikaansaamiseksi ääntöväylällä ei tarvitse sulkeumavaiheen jälkeen olla täyttä avaumaa. Mikäli kielen perusasentoa nostetaan suun seinämää kohden, saadaan muodostetulla supistumalla aikaan tremulanttifrikatiivi. Joissakin kielissä on myös olemassa tremulanttiaffrikaattoja.

Nasaalisuus ja lateraalisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänteitä tuotettaessa osa ilmavirrasta voidaan ohjata nenäväylään. Mikäli suun kautta ei kulje ilmaa laisinkaan, puhutaan varsinaisista nasaalikonsonanteista. Näiden tapauksessa suuhun on siis muodostettu täysi sulkeuma.

Ilmavirta voidaan myös ohjata osittain nenä- ja osittain suuväylään. Tällöin puhutaan suussa olevan avauma-asteen mukaisesti nasaalivokaaleista, nasaalifrikatiiveista, nasaalilateraaleista, nasaalitremulanteista tai nasaalisista puolivokaaleista. Nasaalivokaaleita lukuun ottamatta tällaiset puolinasaaliset äänteet ovat maailman kielissä – ainakin itsenäisinä foneemeina – suhteellisen harvinaisia. Äännettä, jonka tuottamisessa kaikki ilmavirta kulkee suun kautta, kutsutaan oraaliseksi.

Lateraalisuus tarkoittaa ilmavirran ohjaamista kulkemaan suussa kielen laiteilta kielen keskikohdan sijaan. Lateraalikonsonanteiksi nimitetään tavallisesti lateraalisia puolivokaaleita eli lateraalisia äänteitä, joissa ei synny merkittävää hankaushälyä. Lateraaleja on mahdollista tuottaa myös muilla avauma-asteilla ja supistumatyypeillä. Lateraalisten puolivokaalien lisäksi on siis olemassa myös lateraalifrikatiiveja, lateraaliaffrikaattoja sekä yksitäryisiä lateraalitremulantteja.

Konsonanttien ääntötavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Klusiili muodostetaan pysäyttämällä ilmavirta niin suun kuin nenänkin kautta. Tämän jälkeen keuhkoista tullut ilma tavallisesti päästetään purkautumaan äkillisesti poistamalla ääntöväylällä oleva este. Joissakin kielissä esiintyy tosin myös purkauksettomia klusiileja. Klusiileja ovat muun muassa äänteet [p t k] (soinnittomia) ja [b d ɡ] (soinnillisia). Klusiilin ääntämisen umpivaiheessa (okkluusio) ilmaa ei liiku suun kautta ulos, joten sen aikana voi kuulla ainoastaan mahdollisen sointiäänen. Muuten umpivaihe on täysin hiljainen. Klusiilien tunnistamisen kannalta tärkeimmät auditiiviset vihjeet sen ääntöpaikasta kuullaankin siirtymävaiheessa edellisestä äänteestä klusiiliin (imploosio) ja mahdollisessa purkaumassa (eksploosio). Kaikissa maailman kielissä on tiettävästi klusiileja.
  • Nasaalia muodostettaessa luodaan suuhun täysi sulkeuma mutta pidetään nenäväylä avoinna ilman ulostuloa varten. Sulkeuman paikka suussa vaikuttaa kuitenkin nasaalin ominaisuuksiin, sillä äänihuulista tulevan sointiäänen osasävelet vahvistuvat ja heikentyvät kielen tai huulten asennon mukaan. Nasaaliäänteitä ovat muun muassa [m], [n] ja [ŋ] (suomen oikeinkirjoituksen n tai g). Lähestulkoon kaikista maailman kielistä löytyy nasaaleja. Tunnetuimpana poikkeuksena nasaaleja ei esiinny lainkaan Puget Sound -nimisen alueen alkuperäiskielissä Yhdysvaltain länsirannikolla.
  • Frikatiivi muodostetaan luomalla johonkin kohtaan suuta niin pieni rako, että ilmavirta pääsee sen läpi vain vaivoin. Tällä tavalla syntyy frikatiiville ominainen hankaushäly. Suomessa kotoperäisiä frikatiiveja on kiistattomasti vain yksi: [s]. Muita frikatiiveja ovat esimerkiksi [f] ja saksan kielestä tutut [x] ja [z] (sanoissa Bach ja Sie). Useimmissa maailman kielissä on frikatiiveja, vaikkakin monissa niitä on vain yksi. Australialaisista kielistä frikatiivit puuttuvat kokonaan.
    • Sibilantti on frikatiiviäänne, jossa ilmavirta ohjataan kielellä muodostettuun kourusupistumaan. Sibilantin hankaushäly on hyvin vahvaa. Sibilantit ovat maailman kielissä frikatiiveista yleisimpiä. Kielen kärjellä muodostetut frikatiivit ovat usein sibilantteja. Sibilantteja ovat esimerkiksi [s] ja [ʃ] (suomen oikeinkirjoituksen š tai sh) sekä [z] ja [ʒ] (suomen oikeinkirjoituksen ž, joka lausutaan kuten englannin kielen s sanassa measure tai ranskan kielen j sanassa jour).
    • Spirantti on frikatiiviäänne, jossa ilmavirta kulkee kielen keskilinjaa pitkin ilman kourusupistumaa. Spirantteja ovat muun muassa [f] ja [x] sekä [ɣ] ja [ð] (espanjan kielen sanoissa agua ja cada).
    • Lateraalifrikatiivi on frikatiiviäänne, jossa ilmavirta kulkee kielen keskilinjan sijasta kielen molemmilta laidoilta tai vain toiselta. Lateraalifrikatiivit ovat maailman kielissä suhteellisen harvinaisia. Soinniton lateraalifrikatiivi [ɬ] esiintyy muun muassa kymrin (oikeinkirjoituksen ll) ja zulun kielissä (oikeinkirjoituksen hl).
  • Affrikaatta on foneettisesti klusiili, joka purkautuu frikatiiviksi. Klusiilin laukeamisvaiheessa suuhun jätetään siis niin pieni rako, että sen kautta kulkeva ilmavirta muodostaa voimakasta hankaushälyä. Affrikaataksi kutsutaan tavallisesti sellaista äännettä, jonka kyseisen kielen puhujat hahmottavat yhdeksi foneemiksi. Toisissa kielissä sama affrikaatta voitaisiin tulkita peräkkäisiksi klusiiliksi ja frikatiiviksi. Affrikaattoja ovat esimerkiksi englannin kielen [t͡ʃ] ja [d͡ʒ] sanoissa chin ja gentle.
  • Tremulantti on klusiilia tai monen samassa paikassa lausuttavan klusiilin sarjaa muistuttava äänne. Siinä ilmanpaine ja aktiivinen lihasvoima saavat aikaan huulten, kielen tai kitakielekkeen nopean edestakaisliikkeen Bernoullin efektin seurauksena. Suomen [r] on esimerkki tremulantista, joka voi toisinaan esiintyä yksitäryisenä (esimerkiksi sanassa tavara) ja muutoin monitäryisenä (sanoissa parta tai kerros).
  • Puolivokaali on frikatiivin tapaan muodostettava konsonantti, jonka yhteydessä syntynyt hankaushäly on kuitenkin hyvin vähäistä. Suomen [ʋ]- (oikeinkirjoituksen v) ja [j]-äänteitä pidetään usein puolivokaaleina samoin kuin englannin kielen [w]:tä ja [ɹ]:ää sanoissa well ja right. Nimitys puolivokaali johtuu siitä, että puolivokaalit muistuttavat kuulokuvaltaan ja äänteellisiltä ominaisuuksiltaan läheisesti vokaaleita vaikka tarkalleen ottaen ovatkin konsonantteja. Esimerkiksi [j]- ja [i]-äänteiden ero ei ole kovin suuri. Joidenkin espanjan kielen äänteiden hankaushäly on niin heikkoa muttei kuitenkaan olematonta, että ne voitaisiin luokitella frikatiivien ja puolivokaalien välimaastoon.
  • Lateraali on vähähälyinen puolivokaalia muistuttava äänne, jossa ilmavirta kulkee kielen keskilinjan sijaan kielen molemmilta laidoilta tai vain toiselta. Suomen kielen ainoa lateraali on [l]. Lateraalit muodostavat yhdessä tremulanttien kanssa likvidoiden luokan.

Laajemmat luokat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klusiilit, frikatiivit ja affrikaatat muodostavat yhdessä obstruenttien luokan. Näille on ominaista ilmavirran kulun estäminen joko kokonaan tai merkittävästi. Ne ovat tyypillisesti soinnittomia, mutta soinnilliset obstruentit ovat maailman kielissä myös yleisiä. Sonorantteihin kuuluvat äänteet, joissa ilmavirta kulkee suhteellisen vapaasti. Näitä ovat siis nasaalit, likvidat, puolivokaalit ja vokaalit. Useimmissa maailman kielissä sonorantit ovat lähes aina soinnillisia. Soinnittomia sonorantteja tosin löytyy esimerkiksi islannista sekä monista Tyynenmeren alueen kielistä.

Resonantit ovat äänteitä, joilla on samanlaisia resonanssipiirteitä kuin vokaaleilla ja joiden spektrissä esiintyy harmonisia osasäveliä. Resonantteja ovat vokaalit, likvidat, nasaalit ja ainakin jotkin puolivokaalit.

Ei-pulmoniset ilmanvirtaustyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki edellä mainituista äänteiden luokista tuotetaan keuhkoista tulevan ilmavirran avulla. Niitä kutsutaan fonetiikassa pulmonisiksi äänteiksi. Muitakin ilmanvirtaustyyppejä on olemassa ja niille rakentuvat muun muassa seuraavat äänneluokat:

  • Ejektiiviäänteiden ilmanvirtaus saadaan aikaan liikuttamalla äänirakoa eli glottista ylöspäin. Näin syntyvällä ulospäin suuntautuvalla eli egressiivisellä ilmavirralla voidaan tuottaa klusiilin omaisia varsinaisia ejektiivejä, ejektiiviaffrikaattoja tai ejektiivifrikatiiveja. Ejektiiviäänteet ovat aina soinnittomia. Ejektiivien ilmanvirtaustyyppiä kutsutaan glottaaliseksi.
  • Implosiiviäänteet ovat myös glottaalisia, mutta niissä ilmavirta liikkuu suusta keuhkoihin päin äänirakoa laskemalla. Sisäänpäin suuntautuvaa ilmanvirtausta kutsutaan ingressiiviseksi. Implosiiviäänteisiin liittyy usein myös ulospäin suuntautuva keuhkoista tuleva ilmavirta, joka tuottaa sointiääntä. Useimmat implosiivit ovatkin soinnillisia. Klusiileja muistuttavat varsinaiset implosiivit eivät ole kovin tavattomia maailman kielissä, mutta implosiiviaffrikaattoja ja implosiivifrikatiiveja on hyvin vähän. Harvinaisia soinnittomia implosiiveja esiintyy muun muassa senegalilaisessa sereerin kielessä.
  • Avulsiivit muodostetaan kokonaan suuonkalossa siten, että kielen avulla luodaan täysi sulkeuma pehmeään kitalakeen eli velumiin ja kielellä tai huulilla toinen sulkeuma edemmäksi suussa. Sulkeumien väliin jäävää ilmatilaa kasvatetaan liikuttamalla kieltä alaspäin ja lopulta sulkeumat puretaan äkillisesti. Avulsiivien ingressiivistä ilmanvirtaustyyppiä kutsutaan velaariseksi. Avulsiivien tuottoon voi liittyä myös sointiääntä, nasaalisuutta ja hankaushälyä. Myös ilmavirta voidaan purkaa niin kielen laidoilta kuin keskilinjaa myöten. Näin voidaankin puhua esimerkiksi soinnillisista avulsiiveista, nasaaliavulsiiveista, avulsiiviaffrikaatoista tai lateraaliavulsiiveista. Avulsiiveja esiintyy eteläisen Afrikan khoisan-kielissä sekä joissakin ympäröivissä bantukielissä kuten zulussa ja xhosassa. Muualla maailmassa avulsiivit ovat kielten äänteinä erittäin harvinaisia. Suomen puhujien tuntema avulsiivi on esimerkiksi suudelman ääntä imitoiva huulilla muodostettava muiskaus, bilabiaalinen avulsiivi [ʘ].