Tiibetinkettu
| Tiibetinkettu | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Petoeläimet Carnivora |
| Heimo: | Koiraeläimet Canidae |
| Suku: | Ketut Vulpes |
| Laji: | ferrilata |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Vulpes ferrilata |
|
 Tiibetinketun levinneisyysalue |
|
| Katso myös | |
Tiibetinkettu[2] (Vulpes ferrilata) on Tiibetin ylängöllä Kiinassa, Intiassa ja Nepalissa tavattava kettu. Laji on erikoistunut saalistamaan pikoja. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt sen elinvoimaiseksi lajiksi.
Taksonomia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Brian Houghton Hodgson kuvasi lajin ensimmäisenä vuonna 1842.[2][3] Laji on monotyyppinen ja se on läheistä sukua korsakille.[4]
Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tiibetinkettu on koiraeläimeksi pienikokoinen. Urokset painavat 4,4-5,7 kg ja naaraat 3,6-4,1 kg. Uroksen ruumiin pituus on 51,5-71,7 cm ja naaraan 49-66,2cm. Korkeutta tiibetinketuilla on 26,7-35,4 cm. Turkki on paksu ja pehmeä. Väritykseltään se on hiekanvärinen tai vaaleanharmaa agouti. Jalkojen ja rinnan välissä kulkee harmaa tai musta vyö. Jalat ovat punertavanruskeat. Tiibetinketun pää neliömäinen ja sen kuono pitkä ja kapea. Korvat ovat pienet. Ruuhealla hännällä on pituutta 21-47 cm. Väriltään se on harmaa ja hännänpää on valkoinen.[4]
Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tiibetinkettua tavataan Tiibetin ylängöllä osissa Kiinan Xinjiangin, Gansun, Qinghain, Yunnanin ja Sichuanin maakuntia, sekä Tiibetin autonomisella alueella. Lajia esiintyy myös Intiaan kuuluvalla Ladakhin seudulla ja Nepalissa. Lajia saattaa esiintyä myös Bhutanissa, josta ei kuitenkaan ole täysin luotettavia havaintoja.[1] Joitakin vahvistettuja havaintoja on tehty Intian Sikkimistä.[4]
Lajin elinympäristö käsittää tasankoja ja kukkuloita 2 500–5 200 metrin korkeudella merenpinnasta. Yli puolet sen elinalueesta sijaitsee yli 4 000 metrin korkeudella. Se suosii etenkin ruohikkotasankoja, joilla ei kasva juurikaan puita tai pensaita.[1]
Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tiibetinketut elävät yleensä yksin. Lisääntyneet parit voivat tosin liikkua pienissä perheryhmissä. Lyhyillä matkoilla ne viestivät keskenään lyhyin haukahduksin. Ne ovat aktiivisia tavallisimmin hämärässä aamuisin tai iltaisin. Suuri osa vuorokaudesta kuluu pesäkolossa tai piiloissa lepäillessä. Tiibetinketut eivät ole territoriaalisia ja samalla alueella saattaa elää ja saalistaa useita kettuja.[4]
Tiibetinketut ovat erikoistuneet saalistamaan pikoja. Erityisen yleinen saalis on ylänköpika. Kettuja ei juuri tavata alueilla, joilla pikojakaan ei ole. saalistaessaan ketut saattavat esimerkiksi seurailla myös piiskujäönisten perässä kulkevia karhuja. Karhut kaivavat pikojen pesiä ja niiden paetessa ketut nappaavat ne, joita karhu ei saa kiinni. Joskus ketut saattavat käyttää pikojen ohella ravinnokseen myös raatoja tai muita pieniä nisäkäslajeja.[1] Tiibetinkettujen petoeläimiä ovat villikoirat, susi ja petolinnut.[4]
Tiibetinketut lisääntyvät joulukuun ja maaliskuun välillä. Tiineys kestää 50-55 ja emo synnyttää yleensä huhtikuun ja toukokuun välillä. Pentuja on kerrallaan 2-5. Ne tulevat ulos pesästä vasta useiden viikkojen kuluttua syntymästään. Myös uroskettu osallistuu pentujen hoitamiseen. Kettujen elinikä on arviolta 8-10 vuotta.[4]
Uhat ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt tiibetinketun elinvoimaiseksi lajiksi. Lajia tavataan laajalla alueella, eikä sillä ole suuria uhkia. Kiinassa kettujen saaliseläimiä pikoja on myrkytetty valtion tukemilla toimilla pikakantojen pienentämiseksi. On mahdollista, että ketut saavat myrkytyksen syötyään myrkytetyjä pikoja, mutta ilmeisesti tämä ei ole kovin yleistä. Koirat saattavat alueittan tappaa kettuja.[1]
Laji ei kuulu CITES-sopimukseen. Kiinassa sitä esiintyy useilla suojelluilla alueilla. Varsinaiset suojelutoimet ovat kuitenkin vähäisiä. Muutamia kettuja on eri eläintarhoissa, mutta se ei ole osa järjestelmällistä lisääntymisohjelmaa.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f Harris, R.: Vulpes ferrilata IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.3. 2014. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 14.2.2020. (englanniksi)
- ↑ a b Nisäkäsnimistö koivu.luomus.fi. Viitattu 7.2.2019.
- ↑ Suomen Lajitietokeskus laji.fi. Viitattu 7.2.2019.
- ↑ a b c d e f José R. Castelló: Canids of the World : Wolves, Wild Dogs, Foxes, Jackals, Coyotes, and Their Relatives, s. 192-193. Princeton University Press, 2018. ISBN 978-0-691-18372-5. (englanniksi)
|