Viron vallankaappaushanke 1935

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Viron vallankaappaushanke 1935 oli oikeistoradikaalin Viron vapaussotureiden liiton eli niin sanottujen vapsien suunnittelema vallankaappaus, jonka oli määrä toteutua 8. joulukuuta 1935. Tarkoituksena oli syrjäyttää diktatorisesti hallinnut presidentti Konstantin Päts, joka oli edellisvuoden keväällä kaapannut vallan ja lakkauttanut vapsiliikkeen. Kaappaushanke paljastui viime hetkellä ja sen tärkeimmät johtajat saatiin kiinni ja tuomittiin myöhemmin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Vallankaappaushanketta suunniteltiin ja johdettiin Suomesta käsin suomalaisten heimoaktivistien tuella, minkä paljastuminen jälkeenpäin haittasi Suomen ja Viron suhteita, ja johti Suomessa äärioikeistolaisen Sinimustat-nuorisojärjestön lakkauttamiseen.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päts oli käytännössä kaapannut vallan maaliskuussa 1934 keskeyttämällä riigivanemin vaaliprosessin, jossa vapsien ehdokkaana ollut kenraali Andres Larka vaikutti todennäköiseltä voittajalta, ja kieltämällä pian sen jälkeen ensin vapsien ja sitten kaikkien muidenkin puolueiden toiminnan. Vapsiliikettä pidettiin fasistisena ja Päts oikeutti toimintansa sillä, että vapsit olisivat suunnitelleet vallankaappausta ja uhanneet Viron demokratiaa. Päts ei kuitenkaan palauttanut demokraattisia oloja, vaan Virossa alkoi monta vuotta kestänyt ”vaikenemisen aika”. Pätsin vangitsemille vapsijohtajille järjestettiin kesäkuussa 1935 oikeudenkäynti, jossa ei kuitenkaan kyetty esittämään uskottavaa näyttöä siitä, että he olisivat suunnitelleet vallankaappausta keväällä 1934.

Vapsien johtaja Artur Sirk onnistui pakenemaan Tallinnan keskusvankilasta syksyllä 1934. Hän siirtyi poliittisena pakolaisena Latvian kautta Suomeen ja asettui asumaan Lohjan Lylyisiin. Sirk alkoi kesällä 1935 suunnitella yhdessä maanpakolaistoveriensa kanssa Pätsin hallinnon syrjäyttämistä oikealla vallankaappauksella.

Kaappauksen valmistelu ja epäonnistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaappaushankkeen suunnitelmat laadittiin Sirkin huvilalla Lohjalla, ja kaappausta valmisteltiin samanaikaisesti Virossa ja Suomessa. Virossa salaliitossa oli mukana useita satoja henkilöitä. Suomalaiset heimoaktiivit olivat keskeisesti mukana valmisteluvaiheessa. Kaappaukseen tarvittavat aseet ja räjähteet hankittiin Suomesta tai Suomen kautta, ja myös rahoitus kiersi Suomen kautta. Suomessa pääorganisaattorina toimi Isänmaallinen kansanliikkeen (IKL) nuorisojärjestön Sinimustien järjestölehden Sinimustan toimitussihteeri Jaakko Virkkunen. Mukana olivat tosiasiassa myös Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) johtohenkilöihin kuulunut Vilho Helanen ja IKL:n kansanedustajana toiminut Sinimustien puheenjohtaja Elias Simojoki, mutta he pysyttelivät taustalla, jotta suunnitelmien mahdollisesti paljastuessa vältyttäisiin tahrimasta AKS:n tai IKL:n mainetta. Virkkunen sai aktiivipalveluksessa olleen majuri Bernhard Heimolaisen luovuttamaan kaappaushanketta varten 95 Suomen armeijan varastosta peräisin ollutta käsikranaattia, jotka salakuljetettiin veneellä Tallinnaan.

Vallankaappaus aiottiin suorittaa sunnuntaina 8. joulukuuta, jolloin Pätsin puolue Isänmaan liitto (Isamaaliit) järjesti puoluekokouksen Tallinnan Estonia-teatterissa. Viron armeijalta ja kaitseliit-suojeluskunnilta vallattavilla aseilla ja ajoneuvoilla oli tarkoitus saartaa Estonia-teatteri, jolloin koko maan johto jäisi kerralla kaappaajien vangeiksi. Kaappaussuunnitelma kuitenkin paljastui viime hetkellä Viron poliisille, mahdollisesti ilmiannon seurauksena. Joukko salahankkeen johtajia pidätettiin 8. joulukuuta vastaisena yönä Tallinnassa osoitteessa Kadaka tee 20 sijainneesta talosta, eikä kukaan ollut aloittamassa kaappausta seuraavana aamuna. Sirk vältti pidätyksen, sillä häntä ja Danzigista ostettua käsiaselastia Helsingistä Tallinnaan kuljettanut kalastajavene oli joutunut edellisenä päivänä kääntymään takaisin kovan tuulen vuoksi, eikä hän siksi ollut Virossa pidätysten alkaessa.

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaappaushankkeen paljastuttua Viron poliisi suoritti laajan tutkinnan ja 170 salaliittolaista asetettiin syytteeseen. Tallinnassa kokoontunut sotaoikeus tuomitsi toukokuussa 1936 pidetyssä oikeudenkäynnissä yhteensä 147 henkilöä eripituisiin vankeusrangaistuksiin. Yhdeksän johtajaa sai 20 vuoden vankeustuomion, heidän joukossaan Hjalmar Mäe. Seitsemän syytettyä vapautettiin. Yksi vapautetuista oli entinen ulkoministeri Kaarel R. Pusta, jonka nimi oli mainittu kaappaajien painattamassa lentolehtisessä, mutta joka ei ilmeisesti ollut itse tietoinen kaappaushankkeesta.

Virossa suoritettu tutkinta paljasti myös yhteydet Suomeen, minkä jälkeen Suomen viranomaiset aloittivat oman tutkintansa. Virkkusen asuntoon suoritetussa kotietsinnässä löydettiin Elias Simojoen kirjoittamia kirjeitä, joissa solvattiin rajulla tavalla presidentti Pätsiä. Kirjeiden sisältö vuoti julkisuuteen, mistä oli seurauksena eduskunnassa IKL:ää vastaan tehty välikysymys. Joukossa oli myös Simojoen mainetta erityisesti vahingoittanut niin sanottu ”Heinäsaaren keskitysleiri” -kirje, jossa hän julisti oikeusministeri Serlachiuksen sekä antifasisteina tunnettujen pakinoitsijoiden Eeron ja Sasun joutuvan loppuiäkseen Petsamoon Jäämeren saarelle perustettavalle keskitysleirille, jahka Sinimustien edustama suuntaus nousisi Suomessa valtaan. Käytännössä IKL ja varsinkin AKS säästyivät kohulta, sillä syntipukiksi joutui ensisijaisesti Simojoen johtama nuorisojärjestö Sinimustat, jonka viranomaiset lopulta lakkauttivat. Jaakko Virkkunen tuomittiin yhdeksi vuodeksi ja Bernhard Heimolainen kymmeneksi kuukaudeksi vankeuteen. Vilho Helanen sai aluksi yli vuoden vankeustuomion, mutta korkein oikeus kumosi sen kokonaan. Suomessa tuomittiin myös kuusi muuta suomalaista ja yksi virolainen.

Sirk onnistui pakenemaan Luxemburgiin, jossa hän kuoli elokuussa 1937 epäilyttävissä oloissa pudottuaan matkustajakodin yläkerran ikkunasta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vesa Häkkinen: Viron vapsien vallankaappausyritys 1935, s. 65–79 teoksessa Ajankohta: Poliittisen historian vuosikirja 1996 (toim. Leena Pylvänäinen ja Timo Soikkanen). Helsingin ja Turun yliopiston poliittisen historian laitokset, 1996. ISBN 951-45-7548-2