Siirry sisältöön

Vihreät (Itävalta)

Wikipediasta
Vihreät – vihreä vaihtoehto
Die Grünen – Die Grüne Alternative

Perustettu 1986
Puheenjohtaja Leonore Gewessler
Ideologia
Poliittinen kirjo keskusta-vasemmisto
Kansallisneuvosto[2]
26 / 183
Liittoneuvosto[3]
4 / 61
Euroopan parlamentti[4]
3 / 18
Kansainväliset jäsenyydet – Euroopan vihreä puolue
– Global Greens
Kotisivu www.gruene.at

Vihreät – vihreä vaihtoehto (saks. Die Grünen – Die Grüne Alternative) on itävaltalainen vihreä puolue, joka perustettiin kahden ympäristöpuolueen Vereinte Grüne Österreichsin (suom. ’Itävallan yhdistyneet vihreät’) ja Alternative Liste Österreichsin (suom. ’Itävallan vaihtoehtolista’) jatkajaksi vuonna 1986.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävallassa, kuten monissa muissakin Euroopan maissa, poliittinen ympäristöliike sai alkunsa 1970-luvulla, ja sen pohjana olivat menestyksekkäät ympäristöaiheiset kansanliikkeet, ensin Zwentendorfin ydinvoimalan käynnistämistä vastaan 1978 (voimalaa ei lopulta koskaan otettu käyttöön), sitten Hainburgin luona Tonavaan suunniteltua vesivoimalaa vastaan 1984 (alueelle perustettiin 1996 kansallispuisto).[5]

1970-luvun lopulta alkaen ”vihreitä” listoja alkoi ilmestyä kunnallisvaaleihin, ja vuonna 1977 ”kansalaislista” sai Salzburgin kaupunginvaltuustoon kaksi edustajaa. 2. marraskuuta 1982 Grazissa perustettu Alternative Liste Österreichs (’Itävallan vaihtoehtoinen lista’) keräsi joukkoihinsa ydinvoiman vastustajien ohella kehitysmaa-, rauhan- ja naisasiasta kiinnostuneita, arvoiltaan paljolti vasemmistolaisia kansalaisia. Noin kuukautta myöhemmin perustettu Vereinte Grüne Österreichs (’Itävallan yhdistyneet vihreät’) edusti enemmänkin ydinvoimanvastaisen liikkeen porvarillista siipeä eikä pyrkinyt yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseen. Molemmat asettivat ehdokkaita vaaleissa sekä kunnallis- että osavaltiotasolla ja saivat ensi kertaa vuonna 1984 yhteisen vaaliliittonsa avulla neljä mandaattia Vorarlbergin osavaltion parlamenttiin.[6]

Ratkaisevan virikkeen yhteisen vihreän puolueen perustamiselle antoi taistelu Hainburgin vesivoimalaa vastaan, joka olisi tuhonnut Tonavan rannan ainutlaatuisia luontokohteita. Kampanjan tulvaniittyalueen puolesta käynnisti WWF vuoden 1983 alussa, se sai julkisuutta mediassa ja tuekseen useita järjestöjä ja aktivisteja. Taistelu huipentui joulukuussa 1984, kun jopa tuhansia luonnonsuojelijoita leiriytyi alueelle estämään raivaustyöt, ja lopulta poliisien kanssa syntyneessä käsikähmässä loukkaantui yli sata ihmistä. Tästä seurasi suurmielenosoitus Wienissä, 22. joulukuuta liittokansleri Sinowatz joutui voimakkaan julkisen painostuksen alla määräämään ”joulurauhan”, tammikuussa 1985 Itävallan korkein oikeus määräsi työt keskeytettäväksi, eikä vesivoimalaa lopulta koskaan rakennettu.[6]

Hainburgin protestien yhteydessä paljon julkisuutta saanut entinen sosiaalidemokraattipoliitikko Freda Meissner-Blau asettui vuonna 1986 ehdolle Itävallan liittopresidentin vaaleihin ja sai ensimmäisellä kierroksella vihreiden tukijoidensa avustuksella jopa 5,5 % äänistä, mikä riitti siirtämään kiistellyn Kurt Waldheimin valinnan toiselle kierrokselle. Tätä seuranneisiin parlamenttivaaleihin Meissner-Blau suostui lähtemään vihreiden yhteislistan ykkösehdokkaaksi, ja näin rekisteröitiin syyskuussa 1986 puolue nimeltä Die Grüne Alternative – Liste Meissner-Blau (’Vihreä vaihtoehto – Meissner-Blaun lista’). Nimi muutettiin vuonna 1990 muotoon Die Grüne Alternative – Die Grünen im Parlament (’Vihreä vaihtoehto – Vihreät parlamentissa’), vuonna 1993 nykyiseen muotoon.[6]

Alkuvaiheet oppositiopuolueena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1986 lähtien Vihreät ovat olleet jatkuvasti edustettuina Itävallan parlamentissa, mutta puolueen ääniosuus vaaleissa jäi vuoteen 2006 saakka alle kymmenen prosentin. Vuoden 1995 parlamenttivaaleissa puolue kärsi pahoja tappioita, sen ääniosuus putosi alle viiden prosentin, mikä aiheutti puolueen sisällä organisaation uudistuspaineita. Joulukuussa 1997 koko puoluejohto uusittiin jälleen, ja puoluejohtajaksi nousi Alexander van der Bellen, sittemmin Itävallan liittopresidentti.[7]

Vuosituhannen vaihteesta lähtien Vihreät alkoivat nousta valtakunnallisesti merkittäväksi puolueeksi, jota alettiin jo mainita mahdollisena hallituspuolueena ja joka joissakin vaaleissa nousi paikallistasolla jopa ääniosuuksien kärkeen. Vuoden 2002 ennenaikaisten parlamenttivaalien jälkeen Vihreät lähtivät helmikuussa 2003 neuvottelemaan hallitusyhteistyöstä konservatiivisen Kansanpuolueen (ÖVP) johdolla, mutta neuvottelut kariutuivat nopeasti, ja ÖVP muodosti jälleen hallituksen Vapauspuolueen (FPÖ) kanssa.[7]

Vuonna 2004 Vihreät saivat ensi kertaa osavaltiovaaleissa edustuksen Kärntenin osavaltion parlamenttiin, minkä jälkeen Vihreillä oli mandaatteja kaikissa osavaltioparlamenteissa.[7]

Vuoden 2017 aikana vihreät kärsi useista sisäisistä kiistoista. Maaliskuussa puolue erotti nuorisojärjestönsä,[8] ja kesäkuussa vihreiden entinen johtaja Peter Pilz jäi valitsematta puolueen ehdokkaaksi tulevissa parlamenttivaaleissa. Pilz muodosti itsenäisen Pilzin listan (Liste Peter Pilz,[9] sittemmin Jetzt – Liste Pilz[10]), joka mielipidemittauksissa nousi vihreiden edelle. Varsinaisissa vaaleissa vihreät jäi äänikynnyksen alle ja putosi parlamentista, kun taas Pilzin listan onnistui ylittää neljän prosentin äänikynnys.[11][12]

Vaalien jälkeen muodostettu Itävallan kansanpuolueen (ÖVP) ja Itävallan vapauspuolueen (FPÖ) yhteishallitus kaatui toukokuussa 2019 vapauspuolueen korruptioskandaaliin. Sen jälkeen pidetyissä ennenaikaisissa vaaleissa vihreät nousi takaisin kansallisneuvostoon saatuaan 13,9 prosenttia äänistä. Kansallisneuvostossa vihreistä tuli neljänneksi suurin puolue. Vaalituloksen jälkeen puolue ilmoitti olevansa valmis hallitusneuvotteluihin vaalivoittajan, Sebastian Kurzin johtaman kansanpuolueen, kanssa.[13]

Hallituspuolueena ja jälleen oppositiossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuussa 2020 Itävaltaan saatiin lopulta yli kolme kuukautta vaalien jälkeen muodostettua uusi hallitus, jonka muodostivat kansanpuolue ÖVP ja Vihreät. Liittokansleriksi nousi taas ÖVP:n puoluejohtaja Sebastian Kurz. Liittokanslerin mukaan hallitusohjelmassa yhdistyvät molempien puolueiden tavoitteet, sillä mukana on sekä tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa että tiukkaa ympäristöpolitiikkaa, ÖVP:llä oli hallituksessa kymmenen ministeriä ja vihreillä neljä.[14]

Vuoden 2024 vaaleissa, joissa suurimman äänisaaliin keräsi oikeistopopulistinen Vapauspuolue, Vihreät menettivät kymmenen mandaattia ja jäivät 16 edustajapaikallaan parlamentin pienimmäksi puolueeksi.[15] Puolueen näkyvin poliitikko, ympäristöministeri Leonore Gewessler, oli lisäksi vielä vähän ennen vaaleja joutunut törmäyskurssille ÖVP:n kanssa EU:n ennallistamisasetusta koskevassa äänestyksessä.[16] Puolue ilmoitti vielä vaalien jälkeen olevansa käytettävissä seuraavaan hallitukseen, mutta jäi lopulta oppositioon.[17] Puoluejohtaja Werner Koglerin seuraajaksi valittiin kesäkuussa 2025 seuraavaksi kolmivuotiskaudeksi Leonore Gewessler.[18]

Puheenjohtajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
PuheenjohtajaToimikausi
Freda Meissner-Blau1986–1988
Johannes Voggenhuber1988–1992
Peter Pilz1992–1994
Madeleine Petrovic1994–1995
Christoph Chorherr1995–1997
Alexander van der Bellen1997–2008
Eva Glawischnig2008–2017
Ingrid Felipe2017
Werner Kogler2017–2025
Leonore Gewessler 2025–

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Austria Parties and Elections in Europe. 2019. Viitattu 28.12.2019. (englanniksi)
  2. ↑ Aktueller Sitzplan des Nationalrates parlament.gv.at. 14.11.2019. Itävallan parlamentti. Viitattu 28.12.2019. (saksaksi)
  3. ↑ Aktueller Sitzplan des Bundesrates parlament.gv.at. 19.12.2019. Itävallan parlamentti. Viitattu 28.12.2019. (saksaksi)
  4. ↑ MEPs: Austria europarl.europa.eu. Euroopan parlamentti. Viitattu 28.12.2019. (englanniksi)
  5. ↑ Chronik Die Grünen. Viitattu 30.6.2025. (saksaksi)
  6. 1 2 3 Die Grüne Alternative - woher sie kommt 366 x grün. Viitattu 30.6.2025. (saksaksi)
  7. 1 2 3 Chronik der Grünen Alternative Österreich ab 1986 366 x grün. Viitattu 30.6.2025. (saksaksi)
  8. ↑ Mittelstaedt, Katharina: Grüne trennen sich von Jungen Grünen Der Standard. 30.3.2017. Viitattu 28.12.2019. (saksaksi)
  9. ↑ Peter Pilz sagt, seine Partei wird „nie zum Leben erweckt“. derStandard.at. 1.8.2017, viitattu 29.12.2019.
  10. ↑ Satzung der politischen Partei „Jetzt – Liste Pilz“ (PDF) partei.jetzt. 3.12.2018. Jetzt – Liste Pilz. Viitattu 29.12.2019. (saksaksi)
  11. ↑ Cornwell, Andrew: Prospect of Pilz List troubles Austrian Greens European Polling. 7.7.2017. Arkistoitu 28.12.2019. Viitattu 28.12.2019. (englanniksi)
  12. ↑ Austrian elections: Sebastian Kurz becomes youngest leader dw.com. 15.10.2017. DW. Viitattu 28.12.2019. (englanniksi)
  13. ↑ Heiskanen, Heikki: Itävallan vihreät tavoittelevat ensimmäisiä ministerinsalkkujaan yle.fi. 10.11.2019. Yle Uutiset. Viitattu 28.12.2019.
  14. ↑ Itävallan uuden hallituksen ohjelma on yhdistelmä tiukkaa ulkomaalaispolitiikkaa ja ympäristönsuojelua Yle Uutiset. Viitattu 24.2.2020.
  15. ↑ Wahl 2024: Endergebnis liegt vor | Parlament Österreich www.parlament.gv.at. Viitattu 30.6.2025. (saksaksi)
  16. ↑ Itävallassa sisäpoliittinen kriisi – ministeri äänesti ennallistamisasetuksesta vastoin maan linjaa Yle Uutiset. 18.6.2024. Viitattu 30.6.2025.
  17. ↑ miller.max: Grüne Klimakrise www.profil.at. 29.9.2024. Viitattu 30.6.2025. (saksaksi)
  18. ↑ ORF at/Agenturen red: Kogler-Nachfolge: Gewessler zur neuen Grünen-Chefin gewählt news.ORF.at. 29.6.2025. Viitattu 30.6.2025. (saksaksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vihreät_(Itävalta)&oldid=23394883”