Unkarin ja osmanien sodat

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Unkarin ja osmanien sodat
Osa osmanien sotia Euroopassa
Päivämäärä:

1366–1526

Paikka:

Balkan ja Unkari

Casus belli:

Osmanien valtakunnan laajenemispyrkimykset

Lopputulos:

Osmanien voitto; Unkarin kuningaskunnan hajoaminen

Aluemuutokset:

Unkari päätyi osaksi Osmanien valtakuntaa

Osapuolet

Unkarin kuningaskunta

Osmanien valtakunta

Unkarin ja osmanien väliset sodat olivat toistuva sotien sarja Osmanien valtakunnan ja Unkarin kuningaskunnan välillä. Sodat päättyivät Unkarin hajotessa sisällissodan seurauksena ja osmanien valloitettua valtaosan kuningaskunnan alueista.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osmanien valtakunta laajeni voimakkaasti Balkanille 1300-luvulla. Bysantin keisari Johannes V pyysi Unkarilta apua taistelussa heitä vastaan ja ensimmäistä kertaa unkarilaiset taistelivat osmaneja vastaan Bysantin-osmanien sodassa vuonna 1366.

Vuonna 1396 eurooppalaiset valtiot tekivät ristiretken Nikopoliin tarkoituksena vallata Balkan takaisin kristityille. Nikopolin taistelu oli ensimmäinen suuri osmanien vastainen taistelu johon Unkari osallistui. Taistelu päättyi ristiretkeläisten häviöön, minkä seurauksena aloitevuoro siirtyi osmaneille.

Osmanien valtakunnan laajeneminen pysähtyi hetkeksi osmanien hajaannuskauteen.

Varsinaiset sodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sulttaani Murad II käynnisti uuden hyökkäyksen Balkanilla vuonna 1437. Belgrad ja Smederevo piirritettiin, mutta unkarilaiset ajoivat osmanit pois mailtaan János Hunyadin johdolla ja osapuolet tekivät rauhan 1438.[1] Rauha ei kuitenkaan pitänyt ja turkkilaiset valloittivat Smederevon seuraavan vuonna.

Toistuvat taistelut kiihtyivät jälleen sodaksi vuonna 1441. Murad II hyökkäsi Valakiaan. János Hunyadi saavutti useita merkittäviä voittoja osmaneista Unkarissa, Valakiassa ja Bulgariassa ja kuningas Vladislav III löi heidät Kunovitsan taistelussa vuonna 1443, mikä päätti osmanien hegemonian Balkanilla. Osmanit suostuivat rauhaan vuonna 1444 jossa Serbia luovutettiin Unkarille.[1]

Vladislav III rikkoi rauhansopimuksen jo samana vuonna ja julisti ristiretken alkaneeksi. Vladislav III kärsi tappion Varnan taistelussa jossa hän myös kuoli itse. Hunyadi hävisi merkittävän taistelun Kosovo Poljessa vuonna 1448 ja Konstantinopolin valtauksen jälkeen 1453 osmanit keskittivät suuren hyökkäyksen Unkariin. Hunyadi löi osmanit Belgradin taistelussa 1456, minkä jälkeen osapuolet olivat valmiina rauhaan.[2]

Unkari hyökkäsi vuonna 1463 kuningas Matias Corvinuksen johdolla osmanien vastikään valtaamaan Bosniaan. Sotaretki oli aluksi menestys, mutta alue päätyi lopulta osmanien haltuun vuonna 1683. Taisteluita käytiin myös muualla Unkarin rajamailla, ja Unkari joutui luopumaan Valakiasta. Sodan jälkeen unkarilaiset linnoittivat uudet rajaseutunsa Slavonian ja Transylvanian.[3]

Sulttaani Bayezid II teki epäonnistuneen yllätyshyökkäyksen Belgradiin vuonna 1492. Lyhyen sodan jälkeen Unkarin rajaseutu ei kuitenkaan rauhoittunut, ja osmanit tekivät useita hyökkäyksiä syvällä Unkarin puolelle. Rajaseutu käytännössä autioitui ja siirtyi vähitellen osmanien hallintan.[3]

Viimeinen Unkarin-Turkin sota alkoi vuonna 1521 kun sulttaani Suleiman Suuri esitti kuningas Ludvig II:lle lunnasvaatimuksen. Ludvig II kieltäytyi, minkä seurauksena Suleiman marssitti armeijansa Unkariin. Ludvig II liittoutui Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja Persian kanssa ja Suleiman Ranskan kanssa. Osmanit etenivät Tonavalle vuoteen 1526 menneessä, jossa unkarilaiset lyötiin Mohácsin taistelussa. Ludvig II sai taistelussa surmansa, ja sitä pidetään Unkarin kuningaskunnan loppuna. Maa ajautui sisällissotaan ja lopulta sen alueet jaettiin Osmanien valtakunnan, Itävallan ja Transylvanian kesken.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alexander Mikaberidze: ”Hungarian-Ottoman Wars”, Conflict and Conquest in the Islamic World: A Historical Encyclopedia, s. 373-375. Santa Barbara: ABC-CLIO, 2011. ISBN 978-1-59884-336-1. Teoksen verkkoversio (viitattu 25.2.2015). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Mikaberidze, s. 373
  2. Mikaberidze, s. 373–374
  3. a b Mikaberidze, s. 374
  4. Mikaberidze, s. 374-375