Työvelvollisuus Suomessa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo poikkeusolojen velvollisuudesta. Historiallisesta työvelvoitteesta katso taksvärkki.

Työvelvollisuus on Suomen laissa tunnettu poikkeusolojen aikainen velvollisuus, joka koskee kaikkia Suomessa asuvia 18–67-vuotiaita henkilöitä. Sitä voidaan käyttää valmiuslain mukaisissa poikkeusoloissa eli sodan, sodan uhan, kiristyneen kansainvälisen tilanteen, maailmankaupan häiriön tai suuronnettomuuden aikana. Työvelvollisuuden tarkoituksena on varmistaa työvoiman saanti yhteiskunnan toimintojen kannalta kriittisissä tehtävissä. Perustana työvelvollisuudelle on Suomen perustuslaissa säädetty yleinen maanpuolustusvelvollisuus. Kuten muistakin poikkeustilavaltuuksista, myös työvelvollisuudesta säädetään tasavallan presidentin asetuksella, jonka eduskunta sitten hyväksyy.

Säädösperusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työvelvollisuus jakautuu neljään eri vaihtoehtoon. Kevyin vaihtoehdoista on työnvälityspakko, jossa työnantajia kielletään ottamasta töihin muita kuin Työ- ja elinkeinotoimiston osoittamia työntekijöitä. Kieltoa voidaan tehostaa rajoittamalla irtisanoutumisoikeutta. Samalla julkisen vallan palveluksessa oleville voidaan antaa määräyksiä siirtyä toiselle paikkakunnalle tai toiseen tehtävään ilman oikeutta irtisanoutua.[1]

Terveydenhuollon ammattihenkilöillä ja tälle alalle koulutusta saaneilla on laajennettu työvelvollisuus. Heidät voidaan määrätä kaikissa valmiuslain mukaisissa poikkeusoloissa tekemään terveydenhuoltoalan töitä, joihin heillä on koulutuksensa perusteella valmiudet. Vastaavasti pelastustointa tehostaa määräämällä kaikkia 17–64-vuotiaita koskeva velvollisuus tehdä väestönsuojelualan työtä. Tämä on laajennus normaalioloissa voimassa olevaan pelastuslain määräykseen, jonka mukaan pelastustoimen johtajalla on oikeus määrätä paikkakunnalla oleskelevat henkilöt avustamaan pelastustoiminnassa.[2]

Sodan ja sodanuhan aikana valtioneuvosto voi säätää yleisen työvelvollisuuden, jolloin kaikilla maassa asuvilla 17–64-vuotiailla on velvollisuus tehdä työtä, joka on tarpeellista "valmiuslain tarkoituksen saavuttamiseksi".[3] Valmiuslain tarkoituksena puolestaan on[4]

»poikkeusoloissa turvata väestön toimeentulo ja maan talouselämä, ylläpitää oikeusjärjestystä, perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia sekä turvata valtakunnan alueellinen koskemattomuus ja itsenäisyys»

Puolustustilalain ollessa voimassa sotilasviranomaisella eli vähintään joukkoyksikön komentajalla on oikeus sotatoimialueella määrätä henkilöitä tilapäiseen työntekoon suorittamaan tehtäviä, jotka ovat joukkoja välittömästi palvelevien, sotilasjohtoon otettujen yritysten tai joukkojen itsensä kannalta välttämättömiä. Tilapäiseen työhön määrätty voidaan velvoittaa käyttämään omia työvälineitään, mutta häntä ei saa pitää tehtävässä yli 12 vuorokautta tai pakottavassa tilanteessa yli 24 vuorokautta vastoin tahtoaan. Tilapäiseen työhön voidaan määrätä kuka tahansa sotatoimialueella oleskeleva 17–64-vuotias henkilö kansalaisuudesta tai asuinmaasta riippumatta. Vihollisvaltion kansalaisia tai sotavankeja ei kuitenkaan saa tällaiseen työhön käyttää. Määräyksestä saa valittaa hallinto-oikeuteen, mutta sitä on noudatettava välittömästi. Mahdollinen määräys tilapäiseen työhön ohittaa muut työsuhteesta tai työvelvollisuusmääräyksestä aiheutuvat velvollisuudet. Korvaus menetetystä tulosta ja vahingoittuneista työvälineistä suoritetaan jälkeenpäin joko täysimääräisesti tai, valtiontalouden niin vaatiessa, kohtuullisessa määrin.[5][6]

Työvelvollisuuden toimeenpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työvelvollinen voidaan määrätä mihin tahansa työhön, johon hän terveytensä ja kykyjensä puolesta soveltuu. Yleisen hallintolainsäädännön perusteella häntä tulee kuulla ennen määräyksen antamista. Mikäli mahdollista, työvelvolliset määrätään tehtäviin, joihin he ovat vapaaehtoisia. Myös henkilön ikä ja perheolot otetaan mahdollisuuksien mukaan huomioon. Toisaalta työvelvollisella on oikeudet samoihin etuihin kuin samaa työtä tekevillä vakinaisilla työntekijöillä. Palkka määräytyy voimassa olevan työehtosopimuksen mukaan ja sen maksaa työnantaja, jolle työvelvollinen työskentelee. Työvelvollisuussuhteen purkaminen vaatii työvoimaviranomaisten suostumuksen. Kun työvelvollisuussuhde on päättynyt, työvelvollisella on oikeus palata aiempaan normaaliin työhönsä.[7] Vihollisvaltion kansalaisia voidaan määrätä vain väestönsuojelutyöhön, joka ei suoranaisesti palvele sotilaallista etua.[8]

Työvelvollisuusasiana annetusta määräyksestä voi valittaa hallinto-oikeuteen tai muuhun tätä tarkoitusta varten erityisesti perustettuun muutoksenhakuelimeen. Määräystä on kuitenkin noudatettava valituksesta huolimatta. Mahdolliset työvelvollisuuden tai työnvälityspakon loukkaukset rangaistaan sakolla.[9] Mikäli työvelvollinen palvelee kuitenkin sotilasjohdon alaisessa laitoksessa tai sotilaallisesti järjestetyssä joukossa tai siviililaitoksen vastaavassa tehtävässä, hänet katsotaan puolustustilan vallitessa sotilaaksi ja häneen sovelletaan sotilasrikossäännöksiä.[10]

Käytännössä työvelvollisuus toimeenpannaan perustamalla työvelvollisuusrekisteri, jolloin ajetaan ristiin Puolustusvoimien, Kansaneläkelaitoksen ja Eläketurvakeskuksen, Tilastokeskuksen tietokannat sekä väestörekisteri. Normaaliolojen aikana tähän valmistaudutaan pitämällä yllä tarvittava tietotekninen ratkaisu. Valmiissa työvelvollisuusrekisterissä olisi työkykyisyystiedot yli kolmesta miljoonasta suomalaisesta sekä perustiedot kaikkien maan yritysten työvoimatarpeesta.[7]

Talvi- ja jatkosodan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan poliittisen tilanteen kiristyessä 1930-luvun loppua kohti alettiin varautua myös Suomen joutumiseen mukaan suursotaan. Suomessa tuli 16. kesäkuuta 1939 voimaan laki työvelvollisuudesta sodan aikana.[11] Lain nojalla voitiin määrätä työvelvollinen tekemään maanpuolustukselle tai väestön toimeentulolle tärkeää tai maan talouselämän ylläpitämisen kannalta välttämätöntä työtä. Työvelvollisuudesta vapautettuja olivat lapsen tai avuttoman henkilön hoitovastuussa olevat, asevelvollisuuttaan suorittavat sekä ne henkilöt, jotka olivat sellaisessa virassa tai toimessa, jonka haltija oli vapautettu asevelvollisuuden suorittamisesta sodan aikana. Lähtökohtana tuli pitää sitä, että työvelvollisuuteen kuuluvat työt suoritettiin kotipaikkakunnalla. Työvelvollista ei saanut määrätä sellaiseen työhön, jonka suorittamiseen hänellä ei ollut mahdollisuuksia. Työvelvollisuus tuli voimaan tasavallan presidentin antamalla määräyksellä, kun sotatilalain säännökset tulivat osittain tai kokonaan noudatettaviksi.[12][13]

Kaikkia 16–60-vuotiaita koskenut yleinen työvelvollisuus julistettiin 13. lokakuuta 1939, niin kutsuttujen ylimääräisten kertausharjoitusten alettua runsaan kuukauden kuluttua toisen maailmansodan syttymisestä.[13] Uusi laki työvelvollisuudesta annettiin jatkosodan aikana vuonna 1942, ja sen nojalla työvelvollisia olivat kaikki 18–54-vuotiaat Suomen kansalaiset. Erityisistä syistä työvelvollisuus voitiin laajentaa koskemaan myös 15–17- ja 55–69-vuotiaita.[12]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Valmiuslaki (1080/1991). 25, 21 §§. Viitattu 5.2.2008
  2. ↑ Pelastuslaki (Arkistoitu – Internet Archive) 46 § ja Valmiuslaki 22–22a §§, joista 22a § säädetty lailla (198/2000). Viitattu 5.2.2008
  3. ↑ Valmiuslaki (1080/1991). 23 §. Viitattu 5.2.2008
  4. ↑ Valmiuslaki (1080/1991). 1 §. Viitattu 5.2.2008
  5. ↑ Valmiuslaki (1083/1991) (Arkistoitu – Internet Archive), 25, 30, 37, 38 §§. Viitattu 5.2.2008. Puolustustilalain mukaan valitus tehdään lääninoikeuteen, mutta nämä on sittemmin korvattu hallinto-oikeuksilla. Valmiustilalain 27 § mukaan Valtioneuvosto voi asettaa erityisiä lautakuntia käsittelemään myös tilapäiseen työntekoon annetuista määräyksistä tehtyjä valituksia.
  6. ↑ Geneven yleissopimukset (Arkistoitu – Internet Archive) (SopS 8/1955). Sotavankisopimuksen 50 artikla kieltää sotavankien käytön sotilaallista toimintaa hyödyttävään työhön. Siviilihenkilöiden suojelusta tehdyn sopimuksen 40 artikla kieltää vihollisvaltion kansalaisten käytön työhön, joka on yhteydessä sotatoimien suorittamiseen. Viitattu 5.2.2008
  7. ↑ a b Tietoja maanpuolustuksesta 2006[vanhentunut linkki]. Yhteiskunnan perustoimintojen turvaaminen. Puolustusvoimat. Viitattu 5.2.2008
  8. ↑ Geneven yleissopimukset (Arkistoitu – Internet Archive) (SopS 8/1955). Siviilihenkilöiden suojelusta tehdyn sopimuksen 40 artikla kieltää vihollisvaltion kansalaisten käytön työhön, joka on yhteydessä sotatoimien suorittamiseen ja rajoittaa sallitun työnteon väestönsuojelu- ja kuljetustehtäviin. Viitattu 5.2.2008
  9. ↑ Valmiuslaki (1080/1991). 48, 50 §§. Viitattu 5.2.2008
  10. ↑ Rikoslaki (39/1889) (Arkistoitu – Internet Archive) 28 § sellaisena kuin se on muutettuna lailla 559/2000. Viitattu 5.2.2008.
  11. ↑ Ensio Siilasvuo (toim.): Talvisota-kronikka, s. 8. Jyväskylä: Gummerus, 1989. ISBN 951-20-3446-8.
  12. ↑ a b Otavan Iso tietosanakirja, osa 9, palsta 354. Helsinki: Otava, 1965.
  13. ↑ a b Aura, Otto: ”Nykyaikaisessa sodassa työvelvollisuus on välttämätön” – Työvelvollisuus Suomessa talvisodasta jatkosodan alkuun 2013. Hybris-lehti.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Niiranen, Pekka: Työleirien saaristo. Työleirijärjestelmä Suomessa vuosina 1942–1944. Helsinki: readme.fi, 2022. ISBN 978-952-373-387-9.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Työvelvollisuus_Suomessa&oldid=22259259”