Tukiviittoma

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Tukiviittomat)
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tukiviittomat ovat viittomia, joita käytetään kielenkehityshäiriöisten lasten puheen kehittymisen tukena. Suomessa käytetyt tukiviittomat on lainattu suomalaisesta viittomakielestä selkeinä selkoviittomina[1]. Tukiviittomia käytettäessä puhutaan samanaikaisesti kun lauseen avainsana viitotaan. Tukiviittomia ei siis pidä sekoittaa viittomakieleen, joka on itsenäinen kieli kielioppeineen, sanajärjestyksineen, kulttuureineen ja muine kielelle ominaisine piirteineen. Käsitettä viitottu puhe käytetään, kun tarkoitetaan puheen sanatarkkaa kääntämistä viittomiksi. Tätä menetelmää käyttävät yleensä kuuroutuneet tai puheen oppimisen jälkeen kuulonsa menettäneet.

Kommunikaatiomenetelmän tarve[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheen kehityksen häiriön taustalla on usein vaikeus hahmottaa puhetta. Puheen järjestys äänteineen ja sanoineen saattaa mennä sekaisin. Jos käsitteille (kuten surullinen tai vihainen) ei ole merkityssisältöä, niitä ei voi tunnistaa, käsitellä eikä jakaa toisten kanssa. Ne eivät näin ollen synnytä jaettua merkitystä, jolloin tunnetilat leviävät ja jäävät epämääräisiksi. Viittomien käyttö perustuu näköhavaintoon, ja niiden hahmottaminen voi olla kuulohavaintoa helpompaa. Kuviin nähden viittomien etu on se, että ne ovat aina mukana. Viittomat auttavat synnyttämään sisäistä kieltä ja hahmottamaan maailmaa, koska niillä voidaan antaa nimiä asioille, luokitella ja käsitteellistää tapahtuvaa. Näin puhutulle kielelle annetaan mahdollisuus rakentua.[2] Ilman sisäistä kieltä puhutun kielen sanat jäävät tyhjiksi, ekolalisiksi toistoiksi[3].

Viittominen ei vähennä lapsen puhetta, kuten usein aiheettomasti pelätään, eikä se vaaranna kuulevan ihmisen puheen kehitystä. Viittominen päinvastoin lisää puhetta kuulevilla puhevammaisilla, joskin puhe voi väliaikaisesti vähetä, kunnes se palaa sitten entistä parempana.[4] Kommunikaatiohäiriöisen lapsen on opittava tietty määrä viittomia, ennen kuin viittomisen voi odottaa muuttuvan puheeksi[5].

Kommunikaation merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jos kommunikaatio on haasteellista, keskustelijoiden yhteys on uhanalainen. Tästä seuraa yleensä katseen välttely ja pako vuorovaikutuksesta. Näköön perustuva viestintä, kuten viittominen, pakottaa kommunikoijan katseyhteyteen.[2] Kielen merkitys lapsen henkiselle kehitykselle, havaintojen teolle, tiedon hankkimiselle ja muistille on ratkaisevan tärkeä. Kielen avulla lapsi kykenee ilmaisemaan itseään, oppimaan uusia asioita ja olemaan luontevassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.[6] Kun lapselle alkaa kehittyä omaa tahtoa, aktiivisen toimimisen tarvetta ja halua vaikuttaa ympäristöönsä, onkin koko perheen tasapainon ja lapsen itsenäistymisen kannalta hyvin oleellista, että perheellä on yhteinen toimiva kommunikaatiokeino[7].

Kommunikaatiokeinon puuttuminen voi aiheuttaa lapsessa turhautumista, ja siksi tukiviittomien käyttö olisi aloitettava mahdollisimman varhain. Symbolien ja merkkien ymmärtäminen ja käyttö voivat tulla harjoittelun mielekkäiksi tavoitteiksi viidennessä sensomotorisessa vaiheessa eli lapsen ollessa 12−18 kuukauden ikäinen[5].

Jos puhehäiriö on leimannut minäkuvan epäonnistujaksi, puheyritykset lisäävät onnistumisen painetta. Epäusko alkaa kaventaa olemassa olevia valmiuksia. Tällöin jo vähäisetkin viittomataidot antavat tarvittavan onnistumisen kokemuksen. Etenkin dysfaattisten lasten nopea edistyminen puheen syntymisessä muutaman kymmenen viittoman omaksumisen jälkeen saattaa vaikuttaa jopa ihmeparantumiselta.[3]

Tukiviittomien käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tukiviittomien käytössä puhuttu kieli on johtava koodijärjestelmä ja pyrkimyksenä on usein viittoa lauseesta vain avainviittomat eli ne viittomat, joita halutaan painottaa[1]. Viitottaessa puhutaan siis samaan aikaan normaalisti puhutun kielen mukaisesti eikä käytetä esimerkiksi viittomakielen sanajärjestystä. Viittomien muodostaminen usein kuitenkin hidastaa normaalia puherytmiä ja näin ollen selkeyttää ja segmentoi samalla puhetta, jolloin sitä on helpompi ymmärtää[8]. Tuottaminen on aluksi yksiviittomista, mutta kielellisten taitojen kehittyessä voidaan viittomia kuitenkin siirtyä käyttämään todellisen kielen järjestelmän tavoin[9].

Viittominen integroi näkemisen (visuaalis-spatiaalisen), lihastunnon (kinesteettisen), kosketuksen (taktiilisen) sekä mahdollisen tunnetekijän (emotionaalisen). Aistikokemukset yhdessä auttavat viittoman tallentamista muistiin ja sen palauttamisen sieltä. Tämä selittää viittomien oppimisen tietynlaisen helppouden verrattuna puheeseen. Viittomisesta opittavaa rytmiä ja aisti-integraatiota tarvitaan myös puheenoppimisessa, ja näitä mekanismeja viittomien käyttö voi vahvistaa.[10]

Esimerkiksi Downin syndroomaa sairastavien lasten kanssa tehdyssä tutkimuksessa on huomattu, että jo vauvat kiinnittävät huomionsa paremmin viittomin tuettuihin leikkeihin kuin tavanomaiseen kommunikaatioon. Kahden kolmen vuoden iässä lapset osasivat ilmaista itseään usein viittomin, ja neljän viiden vuoden ikäisinä monet käyttivät sujuvaa puhetta.[2]

Tukiviittomien oppiminen ja opettaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viittomia ei voi opetella pelkästään kuvista, vaan opettajaa tarvitaan ilmentämään esimerkiksi liikkeiden nopeutta tai ruumiinkielen merkitystä[1]. Viittomakuvat voivat toimia kyllä muistin apuvälineenä, mutta opeteltaessa niistä on hankala nähdä, kuinka viittomat tuotetaan, ellei sitä ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Kuvia voi käyttää myös virikkeinä liimaamalla niitä esineisiin tai tekemällä niistä päivän lukujärjestyksiä, kuvakirjoja, pelejä jne. Näin voi aktivoida koko työyhteisön tai muun ympäristön oppimaan viittomia.[11] Oppimisessa kannattaa tarkentaa vuorottelua ja samankaltaisten tilanteiden toistamista[12]. Jotta viittomat tulisivat osaksi sujuvaa kommunikointia, toistojen määrä on ratkaiseva.

Useimmat puhehäiriöiset ymmärtävät puhetta, eikä heille sen takia muisteta viittoa riittävästi. Ei riitä, että esimerkiksi äiti tai opettaja viittoo vaan koko elinympäristön on oltava mukana.[13] Emme opi puhumaan, ellei meille puhuta, eikä lapsikaan opi viittomaan, ellei hänelle viitota. Läheisen ihmisen viittomistaidon tulisi olla aina lapsen viittomatasoa edellä.[9] Mitä johdonmukaisemmin lapselta vaaditaan tai hänelle sallitaan tiettyjä asioita, sitä selkeämmiksi säännöt hänelle muodostuvat. Johdonmukaisella tavalla aikuinen auttaa lasta ymmärtämään asioita, kun niitä on kielellisesti vaikeaa hänelle perustella.[14] Viittomistilanteiden systemaattinen hyödyntäminen vaikuttaakin oleellisesti ja jopa ratkaisevasti viittomien oppimiseen[15]. Aikuisen rooli kommunikaatiovälineen käyttämisessä on siis tärkeä.

Viittomien yksilöllinen helpottaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jos normaaliviittomien tuottaminen on motorisista tai semanttisista syistä hankalaa, voidaan hyväksyä viittojan muunnokset. Esimerkiksi jokin käsimuoto voidaan muuttaa helpommaksi, jos sen tuottaminen on motorisista syistä ylivoimaista. Tehdyistä muutoksista on oleellista ilmoittaa tukiviittomia käyttävän kaikille kommunikaatiokumppaneille, kuten opettajille, hoitajille ja isovanhemmille. Tärkeää on myös muistaa, että mallin antaja viittoo kuitenkin normaaliviittomilla.[16]

Tukiviittomat erilaisissa häiriöissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dysfaatikon puheenkehitys näkyy usein pääsevän vauhtiin viittomien avulla. Viittomat toimivat tässä siltana puhumiseen, ja varsin usein voimistuva puhe syrjäyttää viittomisen vuoden tai kahden aikana. Jos puhetta ei ala syntyä, jää kommunikaatiokeinoksi viittominen.[17] Näin lapselle siis jää kuitenkin jokin keino itsensä ilmaisuun.

Autistit käyttävät usein käsiään ärsykesuojana, ja viittominen voi lisätä käsien tarkoituksellista käyttöä rituaalinomaisenakin suoritteena. Autistisen henkilön katsekontaktin heikkous kuitenkin usein estää viittomakommunikaation. Autististen on kuitenkin havaittu ymmärtävän viittomia, vaikka eivät ole niitä itse tuottaneet. Näkökentän reunoilta he siis voivat kuitenkin ikään kuin salaa omaksua viittomia.[15]

Puhekykynsä menettäneen afaattisen henkilön viittomisen este on usein hyväksymisen vaikeus. Elehtiminen saattaa tuntua lapselliselta. Sujuvissa (omista sana- ja päätemuodoista koostuvissa) afasian muodoissa luontevat eleet voivat kuitenkin pysäyttää puhetta ja liittää ajatuksia tilanteeseen. Sujumattomissa afasiamuodoissa tilanne on vaihteleva. Paras ennuste on afasiamuodoissa, joissa kielellinen symbolijärjestelmä on suhteellisen hyvin säilynyt ja vaikeutena on lähinnä dyspraktisen puheen liikemallien muodostus.[18]

Kehitysvammaisten on todettu oppivan viittoman ja sanan välisen yhteyden. Heidän kehityksensä spontaanista viittomisesta spontaaniin puheeseen osoittaa, että samanaikainen viittominen ja puhuminen tarjoaa luonnollisen välittäjän luovan viittomisen ja puhumisen välille. Yksilölliset erot ovat kuitenkin suuria.[19] On myös muistettava, että yksilölliset liikeradat on aina selvitettävä, jotta tuotetut viestit tulevat ymmärretyiksi[20]. Liikuntavammaisilla on muistettava ottaa huomioon fysioterapeuttinen kuntoutus, sillä esimerkiksi istumatasapaino on viittomisessa oleellista[9].

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Launonen, Kaisa: Eleestä puheeseen. Iivonen Antti, Lieko Anneli & Korpilahti Pirjo (toim.) Lapsen normaali ja poikkeava kielen kehitys, 1993, s. 127−164. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. ISBN 951-717-748-8.
  • Pulli, Tuula: Viittominen vahvistaa puhetta 2007a. Viitattu 1.10.2008.
  • Pulli, Tuula: Viittomien oppiminen 2007b. Viitattu 1.10.2008.
  • Vestola, Kerttu-Liisa: Kuulovammaisuus. Marjaliisa Kauppinen ja Marketta Sarjanoja (toim.) Erilainen lapsi päivähoidossa, 1991, s. 151−168. Porvoo: WSOY. ISBN 951-0-16799-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Pulli 1995, s. 75.
  2. a b c Pulli 2007a.
  3. a b Pulli 1995, s. 82.
  4. Pulli 1995, s. 79.
  5. a b Launonen 1993, s. 156.
  6. Vestola 1991, s. 156.
  7. Launonen 1993, s. 159.
  8. Pulli 1995, s. 75, 82.
  9. a b c Pulli 2007b.
  10. Pulli 1995, s. 81.
  11. Pulli 1995, s. 76.
  12. Pulli 2007b.
  13. Pulli 1995, s. 86–87.
  14. Vestola 1991, s. 162.
  15. a b Pulli 1995: 84.
  16. Pulli 1995, s. 76–77.
  17. Pulli 1995, s. 83.
  18. Pulli 1995, s. 85.
  19. Launonen 1993, s. 154.
  20. Pulli 1995, s. 86.