Neuvostoliiton laivasto

Neuvostolaivaston lippu

Neuvostolaivaston rainelippu

Neuvostoliiton laivasto (ven. Военно-морской флот СССР, Vojenno-morskoi flot SSSR) oli Neuvostoliiton armeijan laivastohaara. Neuvostoliiton laivastolla olisi ollut merkittävä osuus Varsovan liiton toiminnassa, jos sota NATOa vastaan olisi syttynyt. Sen tehtävä olisi ollut pysäyttää lisäjoukkojen saanti Atlantin yli Eurooppaan. Neuvostoliiton laivasto toimi aktiivisesti Kylmän sodan aikana.

Neuvostoliiton laivasto jakautui useaan laivastoon: Pohjoinen laivasto, Tyynenmeren laivasto, Mustanmeren laivasto ja Itämeren laivasto. Kaspian laivasto oli puoli-itsenäinen muodostelma hallinnollisesti Mustanmeren laivaston komennossa. Intian valtameren laivue oli Tyynenmeren laivastoon kuuluva. Muita osia olivat laivaston ilmavoimat, merijalkaväki ja rannikkotykistö. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen suurin osa neuvostolaivastoa muutettiin Venäjän laivastoksi.

Historiaa

Venäläisillä ei ole ollut vahvaa laivastoperinnettä kuten esimerkiksi Espanjalla ja Englannilla. Osittain se on johtunut maantieteellisistä syistä, sillä Venäjällä ei ole ollut suoraa pääsyä suurille merille tai se on ollut jään peittämää. Toisaalta suurta intressiäkään ei ole ollut, sillä Venäjän sijainti keskellä Euraasiaa on mahdollistanut lukuisat ja riittävät maakauppareitit.

Neuvostolaivasto muodostettiin 1917 Keisarillisen Venäjän laivastosta. Monet alukset jatkoivat palvelua Lokakuun vallankumouksen jälkeen, tosin eri nimellä. Neuvostoliiton laivaston ensimmäiseksi laivaksi voidaan kutsua kapinoinutta keisarillista risteilijää Auroraa, jonka miehistö liittyi bolševikkien riveihin. Aikaisemmin merimiehet olivat nousseet kapinaan 1905 Potjomkinilla.

Neuvostoliiton laivasto, silloinen "Työläisten ja talonpoikain punainen laivasto" (ven. Рабоче-Крестьянский Красный флот, РКФФ, Rabotše-Krestjanski Krasnyi Flot, RKKF) oli raihnaisessa tilassa sotien välisenä aikana, muodostuen vain muutamasta vanhentuneesta taistelulaivasta. Kun valtion sisäiset huomion kohteet muuttuivat, laivasto ei saanut paljon tukea tai koulutusta. Kuvaavana voidaan pitää silloista käsitystä Neuvostolaivaston vahvuudesta sitä, ettei sitä edes kutsuttu Washingtonin laivastosopimukseen, joka rajoitti ja määritteli maailman laivastojen vahvuuksia.

1930-luvulla, kun teollistuminen ja tulevaan sotaan varautuminen Neuvostoliitossa käynnistyi, neuvostolaivastosta suunniteltiin yhtä maailman voimakkaimmista laivastoista. Tähän ohjelmaan kuuluivat mm. Sovetski Sojuz (Советский Союз) -luokan taistelulaivat, joita alettiin rakentaa neljää vuodesta 1938 eteenpäin. Näistä yksikään ei ehtinyt valmistua ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon kesällä 1941, ja sodan jälkeen niiden rakennusta ei jatkettu. Saman kohtalon kokivat kaksi Kronštadt-luokan risteilijää. Ainoa ennen sotaa valmistunut projekti oli kuuden Kirov-luokan risteilijän (projekti 26) sarja 1935–1944 (kts. Kirov). Neuvostotelakat alkoivat kuitenkin rakentaa kiireisesti sukellusveneitä, joita oli käytössä joitain kymmeniä sodan alkaessa.

Toinen maailmansota

Talvisota vuonna 1939 johti toimintaan Itämerellä, pääosin taisteluihin suomalaisten linnakkeiden ja venäläisten laivojen välillä.

Toisen maailmansodan aikaan Neuvostoliiton laivaston suurimmat alukset olivat vallankumousta edeltävän ajan Gangut- tai tuolloin nimeltään Oktjabrskaja revoljutsija -luokan taistelulaivat, joita oli neljä. Royal Navy siirsi 1944 Neuvostoliiton käyttöön Revenge-luokan HMS Royal Sovereignin, joka sai nimen Arhangelsk.

Neuvostoliiton laivasto suojasi Lend-lease-kuljetussaattueita Saksan Kriegsmarinen hyökkäyksiltä. Itämerellä suuri osa Itämeren laivastosta oli suljettu Suomenlahden pohjukkaan suomalaisilla ja saksalaisilla miinakentillä 1941–1944.

Kylmä sota

Neuvostoliittolainen Alfa-luokan sukellusvene (1984)

Sodan jälkeen Neuvostoliiton oli kilpailtava länttä vastaan kaikessa mahdollisessa hinnalla millä hyvänsä. Neuvostoliitto otti käyttöön ohjelman, jolla kilpailla länttä vastaan jos ei laadulla, niin määrällä. Sukellusveneitä tuotettiin edelleen kovaan tahtiin sodanjälkeisinä vuosina. Myöhemmin tutkimuksen ja natsi-Saksalta ja länneltä "lainatun" teknologian avulla Neuvostoliitto paransi sukellusvenekalustonsa tasoa, silti pysytellen askeleen jäljessä NATOa.

Neuvostoliiton laivastotukikohdat 1984

Neuvostoliittolaiset varustivat nopeasti myös pinta-aluksensa ohjuksilla. Neuvostoliittolaisten alusten tuntomerkiksi muodostui se, että suhteellisen pieniinkin aluksiin asennettiin suuriakin ohjuksia.

1950-luvulla Neuvostoliiton laivasto aloitti läsnäolonsa Välimerellä vastatakseen NATO:n joukkoihin siellä ja tukeakseen Moskovan intressejä Lähi-idässä. Vuonna 1958 Neuvostoliitto perusti sukellusvenetukikohdan Albanian Vlyoraan, mutta maiden välien huonontumisen vuoksi se jouduttiin sulkemaan. Sen jälkeen Neuvostoliitto ei saanutkaan tukikohtaa Välimereltä, vaan vahvan 5. laivasto-osaston oli ankkuroiduttava puolueettomien Tunisian ja Libyan rannikoille. Vuosina 1964--1977 Neuvostoliitolla oli pieni huoltotukikohta Egyptissä Aleksandriassa ja Mersa Matruhissa sekä 1967--1972 Port Saidissa. Nämä tukikohdat olivat pieniä ja niiden infastruktuuri oli minimaalinen. Kun Neuvostoliiton ja Egyptin suhteet huononivat, nekin jouduttiin sulkemaan ja ne korvattiin 1984 vastaavilla asemilla Syyrian Tartusissa ja Latakiassa, joissa neuvostoalukset olivat ajoittain ankkuroineet vuodesta 1971.

Vielä 1960-luvun alussa Neuvostoliiton laivasto kykeni lähinnä rannikkopuolustukseen. Kuuban ohjuskriisi 1962 teki selväksi valtamerikelpoisen laivaston tarpeen. 1960-luvun lopulla puolestaan saatiin raportteja Yhdysvaltain Polaris-ohjussukellusveneiden sijoittumisesta Intian valtamerelle.

1960-luvun puolivälissä neuvostolaivastoa alettiin sijoittaa eteen työnnettyihin tukikohtiin. Vuodesta 1968 neuvostolaivasto sijoitti Intian valtamerelle 15--25 alusta tukeutuen tukikohtiin Vietnamissa (Cam Ranh), Syyriassa, Libyassa, Etiopiassa, Etelä-Jemenissä ja Seychilleillä. Intian valtamerellä alettiin lentää myös tiedustelulentoja.

Kiev-luokan Novorossijsk vuonna 1986

Vuosina 1968 ja 1969 otettiin käyttöön ensimmäiset Moskva-luokan helikopteritukialukset (projekt 1123 Kondor) ja niitä seurasi neljän Kiev-luokan lentotukialuksen (Projekt 1143 Kretšjet) sarja vuodesta 1973. Nämä alukset pystyivät kantamaan vain helikoptereita tai V/STOL-hävittäjiä kuten Jak-38 "Forger".

Vasta 1991 Neuvostolaivasto sai ensimmäisen oikean lentotukialuksensa Tbilisin. Vuonna 1988 alettiin rakentaa myös supertukialus Uljanovskia, jonka työt kuitenkin keskeytettiin puolivalmiina marraskuussa 1991.