Neuvostovastaisuus

Neuvostovastaisuus tarkoittaa neuvostovaltaa kohtaan vihamieliseksi tulkittua toimintaa. Myöhemmin käsite levisi tarkoittamaan ulkomailla tapahtuvaa Neuvostoliitolle vihamieliseksi toiminnaksi tulkittua toimintaa, mihin Neuvostoliitto pyrki vaikuttamaan. Kylmän sodan aikana neuvostovastaisuutta pidettiin USA:n ulkopolitiikkaa.Venäjän vallankumouksen aikana toiminta bolševiikkipuoluetta vastaan pidettiin neuvostovastaisena.

Neuvostoliitossa omien kansalaisten neuvostovastaisiksi (antisovjetskij) luokitellut toimet olivat laissa (artikla 58) kielletty rikos ja termiä käytettiin vastavallankumouksellisten toimien synonyyminä sihen lisättiin myös käsite kansanvihollinen. Neuvostoliitossa poliittisesti toisinajattelevia syyytettiin neuvostovastaisuudesta. Toisinajattelijoita olivat mm. kirjailijat, tiedemiehet esim. Andrei Saharov. Neuvostovastaisesta toiminnasta tuomittiin toisinajattelijoita vankiloihin ja rankaisevan psykiatrian keinoin mielisairaaloihin.

Neuvostoliitosta neuvostovastaisuustabun käyttöala laajeni Neuvostoliiton liittolaismaihin Itä-Euroopassa ja sitä ryhdyttiin käyttämään Neuvostoliiton ulkopolitiikan välineenä lähinnä Varsovan liiton maissa.

Suomessa "neuvostovastaisuus" nousi poliittiseen kielenkäyttöön maan johdon omaksuttua toisen maailmansodan jälkeen, kun Suomi oli tehnyt Neuvostoliiton kanssa Moskovan välirauhan sopimuksen 1944, Pariisin rauhansopimuksen 1947 sekä YYA-sopimuksen 1948 ja maan politiikka sopimusperustaltaan oli puolueetonta, mutta myös periaatteessa ystävällistä Neuvostoliiton suuntaan. Antifasistista teemaa politiikassa ylläpiti lähinnä kansandemokraattinen liike. Myöhemmin kun ulkopolitiikkaa osoittautui Neuvostoliitolle bilateriaalikaupan poliittiseksi edellytykseksi alkoi Paasikiven–Kekkosen linjan mukaisen ulkopoliittisen suunnan vuoksi neuvostovastaisuuden kieltämiseen liittyvän poliittisen korrektiuden vaatimukset laajeta.

Kun 1960-luvulla ulkopolitiikka alkoi saada maan teollistamiseksi ja työllisyysongelmien hoitamiseksi myös kauppapoliittista luonnetta neuvostovastaisuuskieltoon liittyvän poliittisen korrektiuden vaatimuksella pyrittiin tukemaan myös bilateraalikaupan suotuista kehitystä. Sisäisesti Suomen vakautettiin vuodesta 1968 alkaen tulopoliittisin kokonaisratkaisuin.

Neuvostovastaisuustabu merkitsi Suomessa pidättyvyyttä Neuvostoliiton olojen arvostelussa tai Neuvostoliiton olojen arvostelemista muihin tietolähteisiin vedoten. Tekniikka, missä neuvostoliittolaisia lähteitä käytettiin Neuvostoliiton arvostelemiseen Suomessa kutsuttiin neulanpistopolitiikaksi. Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi Uuden Suomen artikkeleissa sitä, että siellä siteerattiin Literaturnaja gazetassa olleita kriittisiä kirjoituksia neuvostotaloudesta tai neuvostoliittolaisesta yhteiskuntaelämästä, mikä oli poliittisesti korrekti tapa, koska kirjoitukset oli hyväksytty julkaistavaksi Neuvostoliitossa ja jo julkaistu. Myös Suomen kuvalehti oli mielipideartikkeleissaan neuvostoskeptinen.

Neuvostovastaisuudesta tuli tässä ilmapiirissä negatiivisesti latautunut käsite, jota kukaan ei halunnut ottaa harteilleen. Neuvostovastaisen leiman saaminen ei edistänyt poliittisten pyrkimysten toteuttamismahdollisuuksia. Ilmiötä alettiin paheksua Saksan liittotasavallan kristillisdemokraattisen lehdistön termein suomettumisena. Pisimmälle kehitys meni 1970-luvulla ja 1980-luvun alkupuolella.

Neuvostovastaisuutta käytettiin aluksi varsinkin laitavasemmiston piirissä, mutta ajan kuluessa kaikki joutuivat ottamaan kantaa asiaan. Suomen kommunistinen puolue (SKP) koki olevansa ainoa todellinen neuvostoystävä muiden, kuten sosiaalidemokraattien, ollessa avoimesti tai ainakin objektiivisesti neuvostovastaisia. Käytännössä SKDL:llä ja SKP:n enemmistöllä ilmeni ajoittain vaikeuksia suhteutumisessaan Neuvostoliittoon SKP:n vähemmistön suosituimmuusaseman vuoksi.

SKP:n osapuolitaistelussa oppositio (ks. taistolaisuus) alkoi nähdä neuvostovastaisuutta myös SKP:ssa ja Suomen Kansan Demokraattisessa Liitossa (SKDL). Taistolaiset löysivät tehokkaasti neuvostovastaisuutta kaikkialta yhteiskunnasta ja vaativat jopa neuvostovastaisuuden jonkunasteista kriminalisointia. Neuvostovastaisia kommunisteja olivat ainakin maolaiset (Marxilais-leniniläiset ryhmät) ja Suomen harvalukuiset trotskilaiset.

Neuvostovastaisuutta saattoi olla tässä tarkastelussa mikä tahansa Neuvostoliittoa vähänkin arvosteleva lausunto tai vain sellaiseksi tulkittu. Muihinkin poliittisiin ryhmiin muodostui jakoja suhtautumisessa Neuvostoliittoon ja neuvostosuhteisiin.

Koska presidentti Urho Kekkonen oli ulkopoliittisen linjan takaaja vähitellen neuvostokriittinen suhtautuminen käsitettiin myös kekkosvastaisuudeksi.

Suomettumisesta on kirjoitettu verrattain paljon myöhempien presidenttien aikana. Näkökulma on yleensä vain ulko- ja puolustuspoliittinen. Kauppapoliittisesti Neuvostoliitto osti bilateraalikaupalla jopa viidenneksen Suomen viennin arvosta. Varsovan liiton ja SEV:n ulkopuolisten maiden kanssa Neuvostoliitolla oli bilateraalikauppaa vain Intian kanssa, jota yritettiin järjestää puitetaloudeksi 1970-luvun alussa Indira Gandhin kaudella. Bilateraalikaupan vuoksi Neuvostoliiton läntisistä kauppakumppaneista Suomi oli monena vuonna toisena heti Saksan liittotasavallan jälkeen. Neuvostoliitto osti Suomelta puolueettomuutta tekemällä länteen hitaasti integroituvan Suomen kanssa itselleen kansantaloudellisesti ajoittain epäedullista kauppaa sen kanssa. Ulkopoliittisesti kuitenkin Suomi oli Neuvostoliitolle malliesimerkki erilaisten poliittisten järjestelmien rauhanomaisesta rinnakkainolosta.

Vihamielisyys kansallisuusryhmittäin

• amerikkalaisvastaisuus
• arabivastaisuus
• juutalaisvastaisuus
• kiinalaisvastaisuus
• neuvostovastaisuus
• romanivastaisuus
• ruotsalaisvastaisuus
• saksalaisvastaisuus
• suomalaisvastaisuus
• venäläisvastaisuus
• virolaisvastaisuus