Siirry sisältöön

The White Stripes

Wikipediasta
The White Stripes
Jack White ja Meg White
Jack White ja Meg White
Tiedot
Toiminnassa 1997–2011
Tyylilaji hard rock, punk rock, garage rock, blues
Kotipaikka Yhdysvallat
Laulukieli englanti
Jäsenet
Levy-yhtiö
Aiheesta muualla
www.whitestripes.com

The White Stripes oli yhdysvaltalainen rock-duo, joka perustettiin Detroitissa, Michiganissa vuonna 1997. Siihen kuuluivat kitaristi-laulaja Jack White ja rumpali Meg White.[1] Pitkän esiintymis- ja levytystauon jälkeen The White Stripes hajosi virallisesti vuonna 2011. Heidän kokonaisdiskografiansa käsittää kuusi studioalbumia, 13 live-albumia, yhden EP:n, yhden konserttielokuvan, yhden kiertuedokumentin, 29 singleä ja 17 musiikkivideota. Yhtyeen kolme viimeistä albumia – Elephant (2003), Get Behind Me Satan (2005) ja Icky Thump (2007) – voittivat kaikki Grammy-palkinnon kategoriassa Best Alternative Music Album.[2]

Musiikki ja visuaalinen tyyli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jack White ja Meg White

The White Stripes on poikkeava yhtye sikäli, että se on saavuttanut kansainvälisen maineen minimalistisena duo-kokoonpanona. Rock-yhtyeen minimikokoonpanona on perinteisesti pidetty kitaristin, bassokitaristin ja rumpalin muodostamaa trioa.[2]

White Stripesin tavaramerkki oli yksinkertainen, teknisesti pelkistetty sävellys- ja äänitystyyli, jonka tuotannossa kuului vaikutteita garage rockista, bluesista ja varhaisesta punkista. Yhtye käytti pääasiassa kolmea instrumenttia, laulua, kitaraa ja rumpuja. Lisäksi Jack White soitti joskus urkuja, pianoa ja marimbaa. Yhtye ei tehnyt keikoille valmista soittolistaa, vaan usein yhtye improvisoi lavalla. He kehittivät myös oman tunnistettavan värimaailmansa – punaisen, valkoisen ja mustan – joka esiintyi kaikissa heidän albumiensa ja singlejensä kansissa.[2]

Yhtyeen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
The White Stripes esiintymässä Big Day Out -konsertissa Melbournessa vuonna 2006.

Yhtyeen perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Detroitissa syntynyt ja kasvanut Jack White – tuolloin Jack Gillis – alkoi soittaa rumpuja jo lapsena ja tarttui kitaraan lukiossa. Ylioppilasvuotenaan hän tapasi Meg Whiten ravintolassa, jossa tämä työskenteli, ja kaksikko ystävystyi. Gillis pyöritti verhoilualan yritystä, mutta soitti myös rumpuja punk-yhtyeissä kuten Goober & the Peas, the Go ja the Hentchmen.[3]

Jack opetti Megiä soittamaan rumpuja, ja vuonna 1997 he perustivat yhtyeen, joka sai nimekseen The White Stripes. Duon ensiesiintyminen tapahtui elokuussa 1997, paikallisessa Gold Dollar -baarissa 14. elokuuta 1997.[2][3] Jack White ja Meg White kertoivat medialle myöhemmin olevansa veli ja sisko, mutta todellisuudessa asia ei ole näin. Jack ja Meg menivät naimisiin 1996, jolloin Jack otti vaimonsa sukunimen.[3] Pari erosi vuonna 2000, mutta avioero ei vaikuttanut heidän esiintymiseensä eikä musiikilliseen yhteistyöhönsä – he pysyivät ystävinä, erottamattomina muusikkoina.[2]

He olivat osa Michiganin underground-garagerock-skenen nousua ja soittivat monien paikallisten yhtyeiden, kuten Detroit Cobrasin, Dirtbombsin, Paybacksin ja Rocket 455:n kanssa..[2] Pian he tutustuivat Dave Buickiin, joka johti Detroitin Italy Records -yhtiötä. Se julkaisi helmikuussa 1998 White Stripesin ensimmäisen singlen Let’s Shake Hands, pienenä 1 000 kappaleen painoksena. Lokakuussa ilmestyi Lafayette Blues, ja kiertueet Pavementin ja Sleater-Kinneyn kanssa toivat heille valtakunnallista näkyvyyttä.[3]

De Stijl

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sympathy for the Record Industry -levymerkille siirryttyään, bändi julkaisi singlen The Big Three Killed My Baby, maaliskuussa 1999. Samana vuonna julkaistu White Stripes - niminen debyyttialbumi, jonka Jack White tuotti oli omistettu blues-legenda Son Houselle. Levy sai kuuluisan BBC-DJ John Peelin kannatuksen, joka auttoi heitä valloittamaan Ison-Britannian.[3] Brittilehti The Guardian kutsui heitä ”suurimmaksi live-esiintyjäksi Jimi Hendrixin jälkeen”, mikä toi heille runsaasti huomiota.[2]

Toisen, entistä raaemman albuminsa De Stijl (2000) he äänittivät Jackin olohuoneessa 8-raitaisella nauhurilla. De Stijl sai nimensä hollantilaisesta De Stijl -taidesuuntauksesta, jonka kautta yhtye lähestyi imagoaan ja musiikkiaan ja joka vaikutti albumin kansikuvaan. Ennen De Stijlin julkaisua Jack White oli opiskellut kuvataidetta Detroitissa. Kannessa käytettiin yhtyeen tunnusvärejä punaista, valkoista ja mustaa. Albumi omistettiin De Stijl -suuntauksen perustajalle Gerrit Rietveldille sekä blues-legenda Blind Willie McTellille. Vuonna 2000 he julkaisivat Sub Popin kautta myös Party of Special Things to Do -singlen, joka sisälsi kolme Captain Beefheart -coveria.[3]

White Blood Cells

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The White Stripesin läpimurto tapahtui vuonna 2001 julkaistulla albumilla White Blood Cells. Riisuttu garage rock -soundi sai huomiota varsinkin Britanniassa ja levisi myöhemmin myös Yhdysvaltoihin. The White Stripes olikin rocklehdistössä vuoden 2002 puhutuimpia ja kehutuimpia uusia yhtyeitä. White Stripes nousi garage rock -revivalin eturiviin. Albumi äänitettiin Memphisissä tuottaja Doug Easleyn kanssa 24-raitastudiossa, mutta vain neljässä päivässä, jottei lopputulos olisi liian sliipattu.

Vuonna 2002 The White Stripes pääsi Q-lehden listalle ”50 yhtyettä, jotka on nähtävä ennen kuolemaa”. Single Fell in Love with a Girl sai Michel Gondryn ohjaaman Lego-animaatiovideon, joka voitti MTV Video Awardsissa useita palkintoja. Albumi myi nopeasti platinaa ja toi bändille esiintymisiä David Lettermanin ja MTV Movie Awards -ohjelmissa, sekä artikkeleita Time-, New Yorker- ja Entertainment Weekly -lehdissä. Samana vuonna Jack White perusti oman Third Man Records -levy-yhtiönsä.[3]

Elephant

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suosion kasvaessa bändi allekirjoitti sopimuksen V2-levy-yhtiön kanssa. Neljättä albumiaan varten he matkustivat Lontooseen Toe Rag -studiolle, jossa oli vanhaa analogista laitteistoa. Alle kahdessa viikossa äänitetty Elephant (2003) sai ylistystä kiriitikoilta ja oli kaupallinen menestys useissa maissa. Levy voitti 2004 Grammy-palkinnon parhaana vaihtoehtoalbumina, ja single ”Seven Nation Army” nappasi Grammyn parhaasta rock-kappaleesta – ja siitä tuli maailmanlaajuinen hitti. ”Seven Nation Army” kappaleen basso-osassa White käyttää oktaavipedaalia, joka muuntaa kitaran nuotit samalle tasolle kuin basson nuotit.[3]

Vuonna 2003 julkaistiin DVD Under Blackpool Lights. Samana vuonna Jack White teki elokuvadebyyttinsä Anthony Minghellan elokuvassa Päämääränä Cold Mountain.[3] Elephant-levy on päätynyt Rolling Stone -lehden listauksessa 2000-luvun viiden parhaan albumin joukkoon.[1] Elephant oli ensimmäinen The White Stripesin levy, joka pääsi Britannian ja Yhdysvaltojen Top 10 -albumilistalle.

Get Behind Me Satan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen viides albumi Get Behind Me Satan julkaistiin vuonna 2005. Sen ensimmäinen single ”Blue Orchid” ja sen musiikkivideo saivat runsaasti mediahuomiota. Albumilta on tehty single myös kappaleista ”My Doorbell” ja ”The Denial Twist”. Get Behind Me Satan oli monipuolinen ja kokeellisempi albumi, sisältäen mm. marimbavetoista poppia. Se voitti Grammy-palkinnon kuten edeltäjänsä. Kiertueella he esittivät Tegan and Sara -duon kappaletta ”Walking with a Ghost”, joka julkaistiin singlenä. Jack White meni naimisiin laulaja/malli Karen Elsonin kanssa ja muutti Nashvilleen, jossa hän perusti The Raconteurs -yhtyeen. Yhtye julkaisi Broken Boy Soldiers -debyyttinsä 2006.[3]

White Stripes pysyi edelleen vahvana. Yhtyeen kuudes studioalbumi Icky Thump julkaistiin Euroopassa ja Britanniassa 17. kesäkuuta 2007, Yhdysvalloissa ja Japanissa päivää myöhemmin. Albumi äänitettiin Nashvillessä Blackbird Studiossa kolmen viikon sessioissa, mikä on pisin aika, jonka The White Stripes on koskaan käyttänyt albuminsa äänitykseen. Levyllä kuultiin ensi kertaa säkkipillejä ja mariachi-torvia. Julkaisun jälkeen se nousi UK-listan kärkeen ja USA:ssa Billboard 200:n kakkoseksi.[3]

Yhtyeen hajoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
White Stripes

Icky Thump - albumin kiertue jouduttiin keskeyttämään Meg Whiten mielenterveysongelmien vuoksi. Hän kärsi vakavasta masennus ja ahdistus ongelmista. Vuonna 2008 he voittivat Grammyn parhaasta vaihtoehtoalbumista, sekä parhaasta rock-esityksestä duona tai yhtyeenä (Icky Thump). Helmikuussa 2009 he esiintyivät viimeisen kerran yhdessä Conan O’Brienin ohjelman viimeisessä jaksossa.[3]

Vuonna 2011 Jack ja Meg ilmoittivat virallisesti, että White Stripes on hajonnut, eikä se enää nauhoittaisi uutta musiikkia tai esiintyisi julkisuudessa.[1] Yhtyeen hajoamisen syyksi on myöhemmin ilmoitettu se, että Meg White ei koskaan viihtynyt julkisuudessa. Valtava mediahuomio pahensi hänen mielenterveyden ongelmia, eikä hän halunnut olla enää huomion keskipisteenä. Kun White Stripes hajosi, Meg White poistui kokonaan julkisuudesta. Hän on kieltäytynyt antamasta haastatteluja yhtyeen hajoamisen jälkeen.[4][5][6]

Marraskuussa 2025, White Stripes valittiin Rock N Roll Hall Of Fameen, minne valitaan vuosittain artisteja, jotka ovat olleet merkittäviä rockin ja populaarimusiikin kehityksessä. Meg White ei saapunut juhlatilaisuuteen.[7]

Jack White jatkoi uraansa tekemällä useita projekteja, mm. Raconteursin toinen albumi Consolers of the Lonely (2008), The Dead Weather -yhtyeen perustaminen Alison Mosshartin kanssa sekä Third Man Records levy-yhtiön fyysisen toimipisteen avaaminen Nashvilleen. Jack White aloitti soolouransa Blunderbuss-albumilla (2012). Third Man Records julkaisi 2010-luvulla White Stripesin levyjen uusintapainoksia ja arkistojulkaisuja, kuten Complete John Peel Sessions (2017). Joulukuussa 2020 ilmestyi kokoelma The White Stripes Greatest Hits, yhtyeen ensimmäinen Best of - kokoelma.[3]

Julkaisut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EP:t

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Lets Shake Hands - 1997
  • Lafayette Blues - 1998
  • The Big Three Killed My Baby - 1999
  • Hand Springs - 1999
  • Hello Operator - 1999
  • Party of Special Things to Do - 2000
  • Lord, Send Me an Angel - 2000
  • Hotel Yorba - 2001
  • Fell in Love With a Girl - 2002
  • Dead Leaves and the Dirty Ground - 2002
  • Red Death at 6:14 - 2002
  • Candy Cane Children - 2002
  • Seven Nation Army - 2003
  • I Just Don't Know What To Do With Myself - 2003
  • The Hardest Button to Button - 2003
  • There's No Home For You Here - 2003
  • Jolene (Live) - 2004
  • Blue Orchid - 2005
  • My Doorbell - 2005
  • The Denial Twist - 2005
  • Icky Thump - 2007
  • Conquest - 2008

DVD:t

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Candy Coloured Blues (epävirallinen) - 2003
  • Under Blackpool Lights - 2004

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. 1 2 3 The White Stripes lopettaa Yle.fi. Viitattu 2.2.2011.
  2. 1 2 3 4 5 6 7 White Stripes, The | Detroit Historical Society www.detroithistorical.org. Viitattu 2.10.2025. (englanniksi)
  3. 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 Heather Phares: The White Stripes Songs, Albums, Reviews, Bio ... AllMusic. Viitattu 2.10.2025. (englanniksi)
  4. ↑ Gianninni, Melissa: Searching for Meg White 1.6.2023. Elle. Viitattu 8.2.2025.
  5. ↑ Gianninni, Melissa: Searching for Meg White 1.6.2023. Elle. Viitattu 8.2.2025.
  6. ↑ Brolley, Britanny: Why You Don't Hear About Meg White Anymore 23.3.2023. The List. Viitattu 8.2.2025.
  7. ↑ Chris Willman: Jack White Passes Along Meg White’s Regards as White Stripes Are Inducted Into Rock Hall, Shares Touching Parable About Duo’s Origins Variety. 9.11.2025. Viitattu 9.11.2025. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=The_White_Stripes&oldid=24045696”