Teresa James
| Teresa James | |
|---|---|
 Teresa James P-47 Thunderbolt -koneen ohjaimissa. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 24. tammikuuta 1914 Pittsburgh, Pennsylvania, Yhdysvallat |
| Kuollut | 26. heinäkuuta 2008 (94 vuotta) Lake Worth, Florida, Yhdysvallat |
| Kansalaisuus |
 Yhdysvallat |
| Ammatti | lentäjä |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusmaa(t) | Yhdysvallat |
| Palvelusvuodet |
1942–1944 1950–1976 |
| Taistelut ja sodat | toinen maailmansota |
| Sotilasarvo | majuri |
| Joukko-osasto |
Women’s Auxiliary Ferrying Squadron Women Airforce Service Pilots Air Force Reserve Command |
Teresa D. ”Jamesy” James (24. tammikuuta 1914 Pittsburgh, Pennsylvania, Yhdysvallat – 26. heinäkuuta 2008 Lake Worth, Florida, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen lentäjä. Hän kuului toisen maailmansodan aikana Women Airforce Service Pilots -järjestöön (WASP), joka lensi Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien lentokoneita muissa kuin taistelutehtävissä. Sodan jälkeen hän palveli 27 vuoden ajan Yhdysvaltain ilmavoimien reservissä.
Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teresa D. James syntyi 24. tammikuuta 1914 Pittsburghissa, Pennsylvaniassa.[1] Hän pelkäsi nuorena lentämistä osin siksi, että hänen veljensä loukkaantui vakavasti lento-onnettomuudessa. Toipuva veli suostutteli Jamesin ajamaan hänet Wilkinsburgin lentokentälle, jossa James ihastui komeaan lentäjään nimeltään Bill. Hän suostui lopulta nousemaan Billin kaksitason kyytiin muutaman kerran. Kun Bill muutti töiden perässä Chicagoon, Jamesin ystävä Harry Fogle ehdotti hänelle, että hän opettelisi lentämään yllättääkseen tämän.[2][3] Hän lensi ensimmäisen yksinlentonsa neljän ja puolen tunnin lentokokemuksella 3. syyskuuta 1933 ja vannoi kertomansa mukaan, ettei enää koskaan lennä.[1]
Lausunnostaan huolimatta James opetteli lentämään Foglen kanssa tämän Travel Air 2000 -koneella, ja Fogle opetti hänelle myös taitolentoliikkeitä. Fogle ystävineen tienasi ylimääräistä rahaa esiintymällä viikonloppuisin taitolentonäytöksissä, ja James liittyi heidän joukkoonsa. Ensiesiintymisessään hän teki syöksykierteen 12,5 kierroksella ja ansaitsi 50 dollaria. Jamesista ja Foglesta tuli tunnettu parivaljakko alueen taitolentonäytöksissä. Heidät tunnettiin lempinimillä ”Girl Stunt Pilot” ja ”The Flying Iceman”, ja James hioi tavaramerkkiään syöksykierrettä sisältämään lopulta 26,5 kierrosta. James hankki kesällä 1940 lennonopettajan lupakirjan ja kaupallisen lentolupakirjan lokakuussa 1941. Hän alkoi taitolentonäytöksissä esiintymisen lisäksi kuljettaa matkustajia ja lentopostia sekä toimia lennonopettajana. Hän työskenteli lisäksi perheensä kukkakaupassa. Yksi hänen lento-oppilaistaan oli George ”Dink” Martin, jonka kanssa hän meni naimisiin kesäkuussa 1942.[3][4]
Sotavuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1942 James toimi Civilian Pilot Training Program -ohjelmassa lennonopettajana ja hänen miehensä Martin B-17 Flying Fortress -pommikoneiden lentäjien kouluttajana armeijan ilmavoimissa. Jamesillä oli kymmenen vuoden ja yli 2 200 tunnin lentokokemus, kun hän kesällä 1942 sai sähkeen, jossa häntä pyydettiin mukaan uusiin Women’s Auxiliary Ferrying Squadron -joukkoihin (WAFS). Niiden tarkoitus oli koota ryhmä kokeneita naislentäjiä lentämään Yhdysvaltain sotilaskoneita muissa kuin taistelutehtävissä, jotta mieslentäjiä vapautuisi rintamalle. Hän otti kutsun vastaan ja ilmoittautui lentokoetta varten New Castlen lentotukikohtaan Delawareen 20. syyskuuta. Hän lensi koelentonsa Taylorcraft L-2B -koneella seuraavana päivänä, ja hyväksytyn suorituksen jälkeen hänet otettiin WAFS:n kahdeksanneksi jäseneksi 6. lokakuuta 1942.[1][4][3]
James oli yksi kuudesta lentäjästä, jotka osallistuivat WAFS:n ensimmäiselle siirtolentotehtävälle 22. lokakuuta. Seuraavassa kuussa hän lensi ensimmäisenä WAFS:n jäsenenä pitkän matkan yksinlennon, kun hänelle annettiin tehtäväksi siirtää Fairchild PT-19 -koulukone Marylandista Kaliforniaan. Ensimmäisen kerran hän pääsi johtamaan WAFS:n lentuetta 12. joulukuuta 1942. Hänen kenties erikoisin tehtävänsä oli siirtää jälleen PT-19 Marylandista Kaliforniaan helmikuussa 1943. Tällä kertaa konetta tarvittiin löyhästi WAFS:ään perustuneen Ladies Courageous -elokuvan kuvauksiin. Toimitettuaan koneen James kävi illallisella Bob Hopen kanssa ja tapasi useita kuuluisia näyttelijöitä.[1][4][3]
Kesällä 1943 James koulutettiin lentämään hävittäjiä. Elokuussa 1943 WAFS yhdistettiin naislentäjiä kouluttaneen Women’s Flying Training Detachmentin (WFTD) kanssa Women Airforce Service Pilots -järjestöksi. Kesäkuussa 1944 James sai sähkeen, jossa kerrottiin, että Normandian maihinnousuun vapaaehtoiseksi ilmoittautunut Martin oli kadonnut. James uskoi miehensä jääneen vihollisen vangiksi ja yritti vielä selvittää tämän kohtaloa, kun WASP-ohjelma lakkautettiin 20. joulukuuta 1944. Ohjelman lakkauttamiseen mennessä James oli lentänyt noin 20 erilaista sotilaskonetta.[4][3][5]
Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
WASP:n lakkauttamisen jälkeen James palasi Pittsburghiin työskentelemään perheensä kukkakaupassa. Hän opiskeli kukkasuunnittelua vuodesta 1945 alkaen ensin Houstonissa ja sitten Clevelandissa. Hän haki myös vapaaehtoiseksi lentäjäksi auttamaan Kiinan ilmavoimia sodassa Japania vastaan, mutta hänen hakemuksensa hylättiin. Hän palasi lopulta lentämisen pariin jatkettuaan töitä lennonopettajana, joskin kysyntä lennonopetukselle oli sodan jälkeen vähäistä.[3][6]
Pian sen jälkeen, kun Yhdysvaltain ilmavoimat erotettiin armeijan alta omaksi yksikökseen, Jamesia pyydettiin mukaan. Hän ei kuitenkaan halunnut jatkaa epämukavissa oloissa asumista tukikohdissa, joten hän liittyi vuonna 1950 ilmavoimien reserviin. Hänelle myönnettiin 27 kuukauden WAFS- ja WASP-palveluksensa pohjalta majurin arvo. Hän palveli reservissä eläköitymiseensä vuonna 1976 saakka. Suurimman osan ajasta hän työskenteli Pittsburghissa, mutta vuosina 1961–1965 hän oli sijoitettuna Anchorageen Alaskaan. Alaskassa asuessaan hän keräsi kokemusta puskalentämisestä suksi- ja kellukekoneilla. Vaikka naiset eivät tuohon aikaan päässeet ilmavoimissa lentäjiksi, James lensi jonkin verran epävirallisena perämiehenä C-54 Skymastereilla, C-119 Flying Boxcareilla ja C-130 Herculeksilla.[3][1][4] Hän muutti vuonna 1979 Floridan Lake Worthiin voidakseen asua lähempänä vanhempiaan.[7]
James käynnisti 1960-luvun alussa WASP:n lentäjien pyrkimykset virallisen sotilasstatuksen saamiseksi. Hänen lähettämänsä kirje sai kongressiedustaja Patsy Minkin tekemään lakialoitteen veteraanin statuksen myöntämisestä WASP:n entisille jäsenille. Laki hyväksyttiin lopulta vuonna 1977.[1]
James toimi aktiivisesti ilmailun parissa eläkkeelläkin. Hän kuului naislentäjien Ninety-Nines-järjestöön, floridalaisten naislentäjien Grasshoppers-järjestöön, Silver Wings -järjestöön ja P-47 Thunderboltin lentäjien järjestöön.[1][2][6] Aviomies Martinin kohtalo selvisi Jamesille vuonna 1984, kun hän oli P-47 Thunderboltin lentäjien kokoontumisessa Pariisissa. Hän sai kuulla miehensä B-17-koneen syöksyneen maahan asuinalueelle Joinville-le-Pontissa lähellä Pariisia ja pääsi tapaamaan henkilöitä, jotka olivat olleet paikalla koneen syöksyessä maahan ja nähneet Martinin ruumiin.[1] James ei miehensä katoamisen jälkeen mennyt uudelleen naimisiin.[3]
Vielä yli 80-vuotiaanakin James lensi säännöllisesti Lake Worthin lähialueilla.[3] Hänestä julkaistiin vuonna 1992 Jan Churchillin kirjoittama elämäkerta On Wings to War: Teresa James, Aviator.[5][7] Hän kuoli 94-vuotiaana lyhyen sairauden jälkeen saattohoitokodissa Lake Worthissä 26. heinäkuuta 2008.[8][1]
Tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jamesille myönnettiin vuonna 1979 Pancho Barnes -palkinto aktiivisesta toiminnasta Silver Wings -järjestön hyväksi. Vuonna 1986 hänelle istutettiin nimikkopuu ilmailun kansainväliseen ystävyysmetsään Amelia Earhartin kotikaupungissa Atchisonissa. Vuonna 1993 hänet nimitettiin OX-5-kunniagalleriaan ja vuonna 2000 naisten Hall of Valor -kunniagalleriaan Pittsburghissa.[1] Wilkinsburgin pormestari Sylvia Lafranchi julisti lokakuun 22. päivän vuonna 1997 Teresa James -päiväksi.[9] Jamesin WAFS:n univormu on näytteillä National Air and Space Museum -ilmailumuseossa Washington D.C.:ssä.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k Teresa James Martin 30.3.2022. CAF Rise Above. Viitattu 18.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Rowley, Betty: Teresa James: Pioneer Pilot 1.6.2009. Ninety-Nines. Arkistoitu 1.6.2017. Viitattu 18.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i Kalajian, Douglas: ‘Jamesy’ joins U.S. Air Force as a reserve flier in 1950. Pittsburgh Post-Gazette, 11.11.1999, s. 4E. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 18.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Flying for Freedom – The Story of the Women Airforce Service Pilots (PDF) National Museum of The United States Air Force. Arkistoitu 26.12.2010. Viitattu 18.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Haggerty, Gillian: WWII fliers didn’t have glamour job. The Palm Beach Post, 11.11.1991, s. 10A. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 19.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Teresa D. James P-47 Thunderbolt Pilots Association. Arkistoitu 3.12.2010. Viitattu 18.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Williams, Ernestine: Space would be pilot’s final frontier. The Palm Beach Post, 13.5.1993, s. 4D. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 19.4.2023. (englanniksi)
- ↑ Hayes, Ron: Teresa James, pioneering female military pilot. The Palm Beach Post, 1.8.2008, s. 7B. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 18.4.2023. (englanniksi)
- ↑ Bryant, Jean: Wilkinsburg honors its own aviation pioneer. Pittsburgh Post-Gazette, 4.11.1997, s. D-1. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 18.4.2023. (englanniksi)