Robert Alexy
Robert Alexy (s. 9. syyskuuta 1945, Oldenburg, Saksa) on saksalainen oikeusteoreetikko, joka tunnetaan etenkin oikeusperiaatteiden ja perusoikeuksien käsittelystä.
Alexyn teoksessaan Theorie der Grundrechte (1985) esittelemää perusoikeusteoriaa on pidetty yhtenä perinpohjaisimmasta alan oikeusteoreettisista esityksistä, jolla on ollut keskeinen asema länsimaisessa valtiosääntöperinteessä.[1] Alexyn analyyseilla on ollut keskeistä merkitystä myös suomalaisessa perusoikeussääntelyssä ja -ajattelussa.[2]
Alexy myös osallistui kansainväliseen Bielefelder Kreis -tutkijaryhmään.
Oikeusteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alexy käynnisti 1970- ja 1980-luvuilla Ronald Dworkinin ohella laajan teoreettisen keskustelun oikeusperiaatteiden asemasta ja funktioista.[3] Alexyn mukaan oikeusperiaatteet muodostavat laadultaan ja yleisyyden asteeltaan oikeussäännöistä erillisen oikeusnormien ryhmän. Oikeussäännöt ovat ehdottomia käskyjä, kun taas oikeusperiaatteet ovat optimointikäskyjä, joita voidaan toteuttaa eriasteisesti. Oikeusperiaatteet ovat suuntaa-antavia, sillä niiden yleisyyden aste on korkea, ja ne heijastelevat oikeusjärjestelmän yleisiä oppeja ja rakenteita. Toisin kuin oikeussäännöt, tapaukseen soveltuva periaate ei anna lopullista vastausta oikeuskysymyksen ratkaisuuun, vaan se antaa ratkaisulle suuntaa ja perusteita.[4] Alexyn teorian erottaa Dworkinin teoriasta se, että Alexy ei edusta yhtä vahvaa erottelua sääntöjen ja periaatteiden välillä ja hänen mukaansa periaatteissa voi olla yksilöllisten oikeuksien lisäksi kyse myös kollektiivisista ideaaleista.[2]
Alexyn tarkastelut ovat kohdistuneet erityisesti Saksan perustuslain sisältämien perusoikeusperiaatteiden keskinäisten suhteiden analyysiin.[5] Alexyn mukaan perusoikeusperiaatteita on pyrittävä toteuttamaan mahdollisimman suuressä määrin oikeudellisten ja tosiasiallisten mahdollisuuksien puitteissa. Perusoikeuksien ja niiden rajoitusten väliset jännitteet ratkaistaan punnintalain avulla, jonka mukaan mitä suurempi on jonkin perusoikeusperiaatteen toteutumatta jäämisen aste tai sen rajoitus, sitä tärkeämpää tulee olla toisen punnittavana olevan periaatteen toteutuminen. Myöhemmin Alexy täydensi tätä ensimmäistä punnintalakia toisella punnintalailla, jonka mukaan mitä intensiivisemmin perusoikeusperiaatetta rajoitetaan, sitä varmempia rajoitusta perustelevien syiden tulee olla. Perusoikeuksien konkreettinen painoarvo soveltamistilanteessa määräytyy siis periaatteen tärkeyden, siihen puuttumisen intensiteetin ja tällaisten arvioiden luotettavuuden mukaan.[6] Alexyn mukaan periaatteiden välillä tapahtuvaa punnintaa voidaan jäsentää yksinkertaisimmin ja hyödyllisimmin tukeutumalla kolmiportaiseen painoarvojen asteikkoon, jossa periaatteiden ja niihin puuttumisen tai niiden toteutumatta jäämisen intensiteetin painoarvoa kuvataan yleisesti kevyimmästä painavimpaan etenevällä astekolla "heikko", ”keskimääräinen” ja ”suuri”. Tällöin perusoikeuksien rajoitusten punninta voidaan esittää matemaattisessa muodossa punnintakaavalla, jossa asetetaan vastakkain yhtäältä kyseisen perusoikeusperiaatteen abstrakti painoarvo, sen toteutumatta jäämisen intensiteetti ja intensiteettiä koskevien oletusten luotettavuus sekä toisaalta perusoikeuden rajoitusperusteen yleinen painoarvo, sen toteutumatta jäämisen intensiteetti sekä intensiteettiä koskevien arvioiden luotettavuus.[7]
Alexyn punnintateorian kaavamaisten laskentamallien on katsottu yksinkertaistavan liiallisesti juridista harkintaa, eikä teorian ole katsottu poistavan kaikkea epävarmuutta oikeudellisesta päätöksenteosta. Toisaalta on huomioitava, että Alexyn teoriassa on kyse tietoisesti punninnan rationaalisuuden mahdollisuutta osoittamaan pyrkivästä ja täten suurta yleistettävyyttä hakevasta mallista, jota voidaan edelleen hienojakoistaa vastaamaan käytäntöä ja jossa myös epävarmuudella on oma paikkansa.[8] Alexyn teoriaa on kritisoinut myös Jürgen Habermas, jonka mukaan optimointikäskyn idea poistaa perusoikeuksilta oikeusnormeille ominaisen pitämisulottuvuuden ja muuntaa niitä koskevan ratkaisuharkinnan puhtaaksi tavoiterationaaliseksi punninnaksi erilaisten yhteiskunnallisesti merkittävien arvojen välillä. Tämän seurauksena perusoikeudet menettävät merkityksensä poliittisen päätöksenteon rajana ja samalla valtiosääntöoikeudellisena esitetty ratkaisuharkinta muuntuu tosiasiallisesti puhtaaksi yhteiskuntapoliittiseksi päätöksenteoksi.[9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Heinonen, Tuuli; Lavapuro, Juha (toim.): Oikeuskulttuurin eurooppalaistuminen: Ihmisoikeuksien muuroksesta kansainväliseen vuorovaikutukseen. Vantaa: Suomalainen lakimiesyhdistys, 2012.
- Laakso, Seppo: Lainopin teoreettiset lähtökohdat. Tampere: Tampereen yliopisto, 2012.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Heinonen, Lavapuro (toim.) 2012, s. 156
- ↑ a b Laakso 2012, s. 242
- ↑ Laakso 2012, s. 237
- ↑ Laakso 2012, s. 240
- ↑ Laakso 2012, s. 241
- ↑ Heinonen, Lavapuro (toim.) 2012, s. 156–157
- ↑ Heinonen, Lavapuro (toim.) 2012, s. 158–160
- ↑ Heinonen, Lavapuro (toim.) 2012, s. 163
- ↑ Heinonen, Lavapuro (toim.) 2012, s. 154
| ||||||||||||||||||||||
